Istun työhuoneessani puolen viiden aikaan iltapäivällä. Yritän miettiä jotakin viisasta sanottavaa huomisiin bändilinjan päättäjäisiin. Samalla osallistun menossa oleviin Otavafestareihin ja valmistaudun kuuden jälkeen tapahtuvaan toiseen komediateatterin esitykseen ” Kansanopisto-opiskelijan historia – lyhyt oppimäärä”.
Otavafestareita on ideoinut opiskelijat yhdessä yhteisöpedagogi Elinan, koulutussihteeri Marin sekä Otavan kyläläisten kanssa. Onhan tällaisia “päättökatselmuksia” ollut ennenkin, joissa on esitelty lopputöitä sekä vuoden aikana opittuja asioita. Nyt ero on siinä, että ovet ja ikkunat on avattu koko kylälle. Opiskelijat ovat pääroolissa. He ovat valmistelleet monenlaista omaa showta samalla kun he esittelevät videoin ja posterein omia kulttuurejaan, omaa tuotantoaan, tanssiesityksiään, Sof-musiikkiteatteriprojektia. Niissä ollut minullekin tänään paljon uutta opittavaa. Musiikki soi ja juontajat hoitavat tehtäviään. Grillissä valmistuu makkaroita, ja lettupannun äärellä käy kova kuhina.
Ilmakin on ehkä vähän lämmennyt alusta. Avauspuheenvuorossani totesin, että onneksi ei sada lunta, vielä. Saattaahan olla, että lämpeneminen johtuu letuista ja iloisista ihmisistä. Joka tapauksessa lämpöä on tullut lisää ja tunnelma on mainio. Kyläläisiäkin on, samoin kuin opiskelijoiden vanhempia. Mukavasti lapsia ja lapsiperheitä. Kylän aktiivit ovat järjestäneet lapsille omaa ohjelmaa, ilmapalloaskartelua ja muuta mukavaa.
Kylän yhteiset tapahtumat ovat enemmän kuin tervetulleita. Kuinka tärkeää onkaan madaltaa kynnystä ja löytää luontevaan kanssakäymiseen puolin ja toisin. Itselläkin rinnassa läikähtää, kun voi olla iloinen omien opiskelijoiden puolesta, jakaa laajemmin tätäkin puolta opistoelämästä. Otavan Shakespearen satiirikot improvisoivat oman lisänsä esityksiin.
Minun piti aloittaa tämä blogijuttu sillä, että saako rehtorisihminen toukokuun lopussa tunnustaa olevansa finaalissa? Olen tuntenut kyllästymistä, voimien loppumista, palaveriähkyä enenevästi viime päivinä samaan aikaan kun flunssa väkisin pukkaa päälle. Kroppa kai yrittää kertoa minulle jotakin. Työterveyslääkäri totesi vähän aikaa sitten allergialääkettä hakiessani : ”Töissä tuossa kunnossa! Olette te rehtorit omasta mielestänne sitten tärkeitä!”
Kai me sitten niin kuvitellaan. Onneksi loma alkaa kohta. Onneksi tällaisista päivistä saa kuin saakin voimia! Lähden valmistautumaan rehtorimonoliitin rooliin komedianäytelmässä Kansanopisto-opiskelijan historia – lyhyt oppimäärä. Kaiken kohkaamisen jälkeen se näytelmä loppuu näin: ”Tänä päivänä ja mahdollisuuksia täynnä olevassa tulevaisuudessa jokainen kansanopisto-opiskelija on oman elämänsä sankari.”
Niin onkin.
(käsikirjoitus Leevi Heinonen, Lahden kansanopiston teatterilinjalta valmistunut, Otavan Opistossa nykyään toimiva ohjaaja).

Havahduin illalla telkkarisohvalta kahden nuoren miehen keskusteluun. Aki ja Antti kertoivat alakoulussa alkaneesta kiusaamisesta ja sen seitsemän vuotta kestäneistä vaiheista. Taustalla näkyi Sysmän Väihkylän koulu ja juttu jatkui kirkonkylän yläasteen ja lukion pihalla. Haastattelijoina olivat ”rauhanrakentajat” , jotka halusivat selvittää voiko koulukiusaamisen antaa anteeksi. Ylen ykkösen ohjelma kasilta 24.5.2010. Varmaan YLEn sivulta löytyvät tekijätiedotkin, ne minulta jäivät huomaamatta.
Luin viikolla Hesarista, että opettajaksi haluaa entistä useampi nuori. Hienoa, tervetuloa alalle! Olen tainnut olla turhaan huolissani siitä, että opettajan ammatti ei enää houkuttele. Mitäs sitten kun me suuret ikäluokat tiputaan pois ja sitä rataa…

Tuoreet kommentit