Archive for » May, 2010 «

Istun työhuoneessani puolen viiden aikaan iltapäivällä. Yritän miettiä jotakin viisasta sanottavaa huomisiin bändilinjan päättäjäisiin. Samalla osallistun menossa oleviin Otavafestareihin ja valmistaudun kuuden jälkeen tapahtuvaan toiseen komediateatterin esitykseen ” Kansanopisto-opiskelijan historia – lyhyt oppimäärä”.

Otavafestareita on ideoinut opiskelijat yhdessä yhteisöpedagogi Elinan, koulutussihteeri Marin sekä Otavan kyläläisten kanssa. Onhan tällaisia “päättökatselmuksia” ollut ennenkin, joissa on esitelty lopputöitä sekä vuoden aikana opittuja asioita. Nyt ero on siinä, että ovet ja ikkunat on avattu koko kylälle.  Opiskelijat ovat pääroolissa. He ovat valmistelleet monenlaista omaa showta samalla kun he esittelevät videoin ja posterein omia kulttuurejaan, omaa tuotantoaan, tanssiesityksiään, Sof-musiikkiteatteriprojektia. Niissä ollut minullekin tänään paljon uutta opittavaa. Musiikki soi ja juontajat hoitavat tehtäviään. Grillissä valmistuu makkaroita, ja lettupannun äärellä käy kova kuhina.

Ilmakin on ehkä vähän lämmennyt alusta. Avauspuheenvuorossani totesin, että onneksi ei sada lunta, vielä. Saattaahan olla, että lämpeneminen johtuu letuista ja iloisista ihmisistä. Joka tapauksessa lämpöä on tullut lisää ja tunnelma on mainio. Kyläläisiäkin on, samoin kuin opiskelijoiden vanhempia. Mukavasti lapsia ja lapsiperheitä. Kylän aktiivit ovat järjestäneet lapsille omaa ohjelmaa, ilmapalloaskartelua ja muuta mukavaa.

Kylän yhteiset tapahtumat ovat enemmän kuin tervetulleita. Kuinka tärkeää onkaan madaltaa kynnystä ja löytää luontevaan kanssakäymiseen puolin ja toisin. Itselläkin rinnassa läikähtää, kun voi olla iloinen omien opiskelijoiden puolesta, jakaa laajemmin tätäkin puolta opistoelämästä. Otavan Shakespearen satiirikot improvisoivat oman lisänsä esityksiin.

Minun piti aloittaa tämä blogijuttu sillä, että saako rehtorisihminen toukokuun lopussa tunnustaa olevansa finaalissa? Olen tuntenut kyllästymistä, voimien loppumista, palaveriähkyä enenevästi viime päivinä samaan aikaan kun flunssa väkisin pukkaa päälle. Kroppa kai yrittää kertoa minulle jotakin. Työterveyslääkäri totesi vähän aikaa sitten allergialääkettä hakiessani : ”Töissä tuossa kunnossa! Olette te rehtorit omasta mielestänne sitten tärkeitä!”

Kai me sitten niin kuvitellaan.  Onneksi loma alkaa kohta. Onneksi tällaisista päivistä saa kuin saakin voimia! Lähden valmistautumaan rehtorimonoliitin rooliin komedianäytelmässä Kansanopisto-opiskelijan historia – lyhyt oppimäärä.  Kaiken kohkaamisen jälkeen se näytelmä loppuu näin:  ”Tänä päivänä ja mahdollisuuksia täynnä olevassa tulevaisuudessa jokainen kansanopisto-opiskelija on oman elämänsä sankari.”

Niin onkin.

(käsikirjoitus Leevi Heinonen, Lahden kansanopiston teatterilinjalta valmistunut, Otavan Opistossa nykyään toimiva ohjaaja).

IMG_0244Havahduin illalla telkkarisohvalta kahden nuoren miehen keskusteluun. Aki ja Antti kertoivat alakoulussa alkaneesta kiusaamisesta ja sen seitsemän vuotta kestäneistä vaiheista. Taustalla näkyi Sysmän Väihkylän koulu ja juttu jatkui kirkonkylän yläasteen ja lukion pihalla. Haastattelijoina olivat ”rauhanrakentajat” , jotka halusivat selvittää voiko koulukiusaamisen antaa anteeksi. Ylen ykkösen ohjelma kasilta 24.5.2010. Varmaan YLEn sivulta löytyvät tekijätiedotkin, ne minulta jäivät huomaamatta.

Asiaa avattiin monesta suunnasta. Nuoret miehet kävivät tunneskaalalla läpi isoja asioita ja koettivat päästä jyvälle siitä, mistä kaikki alkoi, miksi kiusaaminen sai jatkua luokalta toiseen ja koulusta kouluun, mitä he ajattelivat asioista silloin, mitä he ajattelivat nyt. Ahdistusta, pelkoa, vihaa, yritystä ymmärtää, nöyryytystä, omaa kasvua, kasvukipuja, jännitystä ja lopulta, puolen vuoden prosessin jälkeen valmiutta anteeksi pyytämiseen ja anteeksi antamiseen.

Nuoret miehet sitoutuivat anteeksi pyytämisen ja antamisen lisäksi vastustamaan itse kiusaamista sekä kertomaan entisellä koulullaan omasta tapauksestaan, jotta voisivat sillä tavoin olla itsekin rauhan asialla. Kaverit näyttivät olevan koko sydämestään mukana, vastustamassa kiusaamista. Heidän kanssakäymisensä ja yhdessäolonsa noinkin pitkän vihakokemuksen ja molemminpuolisen väkivaltakierteen jälkeen näytti olevan luontevaa ja lämmintä. Kun oli annettu ja saatu anteeksi. Pitkä aika siihen kuitenkin meni, luvattoman pitkä. 20 vuotta kiusaamista ja kiusattuna olemista on on liian paljon. Haavat ehtivät turhan syviksi. Kiusaajana toiminut Aki tunnusti, että häntä on vaivannut tämä asia monet vuodet. Kiusaajakin kärsii. Antin kokemukset olivat vahvistaneet itsetuntoa, mutta jotakin vielä näytti puuttuvan. Pysäyttävää Antin puheessa oli yksin oleminen, tunne, se että on yksin kaikkia vastaan. Opettajatkin olivat ”puusilmiä”, eivät osanneet nähdä.

Kumpikin näytti olevan tämän rauhanprosessin aikana ja jälkeen todella helpottunut mahdollisuudesta anteeksi pyytämiseen, antamiseen ja saamiseen. Ihan kuin molemmat olisivat tätä tilaisuutta odottaneet.

Koulun pitkäaikainen rehtori Hannu Jolula kertoi siitä, miten kiusaamiseen koulussa suhtaudutaan nyt. Kiusaamiselle ei pidä alistua. Kiusaamisen tyyppejä on useita poikien nujakoinnista tyttöjen kohdalla tapahtuvaan sosiaaliseen eristämiseen ja nettikiusaamiseen. Tiedetäänhän me kouluihmiset nämä. Näytti kuitenkin siltä, että asioista tuossa koulussa oli puhuttu ja ratkaisuja haettu. Nykyiset opiskelijat totesivat, että valvojat eivät välitunnilla pysty kaikkea havaitsemaan. He tähdensivät, miten tärkeää on että opiskelijat itse tajuavat ja ottavat vastuuta.

Akin ja Antin kouluvisiitti oli kuvattu hyvällä ja osaavalla kädellä. Nykykoulun opiskelijat näyttivät oikeasti kuuntelevat mitä entisillä riitapukareilla oli sanottavaa. Elämänmakuista touhua, fiksusti kertoilevia nuorukaisia. Koulukin sai ”Rauhan asialla” – kyltin pihalleen. Sen verran kesken aloitin ohjelman katsomisen, että minulle ei selvinnyt onko tällaisia kylttejä kouluissa enemmänkin. Erilaisia kiusaamiseen puuttumishankkeita, Kivakouluja ja muita, on käynnistetty.  Lisää tarvitaan.

Ohjelma teki hyvää. Kiusaamisen voi todella antaa anteeksi ja vapautua vuosien painolastista. Päästä eteenpäin.

Sysmä  on itselleni rakas paikka lapsuudesta. Mökkipaikkakunta ja isovanhempien kotipaikkakunta. Olen nuorena kilpaillut Sysmän Sisun paidassa monena kesänä.  Bilsan maikkana toimineen Maila-tätini kanssa olen opetellut kasvien prässäyksen ja lajintunnistuksen asioita Sysmän Valittulassa.

Minunkin sukuni on tullut Sysmään muualta, samoin kuin ohjelman Antin. Minun sukuni on Karjalasta, Antin vielä kauempaa idästä.

Akille ja Antille hatunnosto – rakennetaan kaikki rauhaa.

IMG_0255

Se on tunkeutunut kuin kevätukkonen työyhteisöömme. Kaikki haluaa sinne, sosiaalisen median kahvipöytään. Ei kahvin vuoksi vaan keskustelujen. Joka kerta kun katson uusia viestejä (tarkoittaa vilkaisua useasti päivässä), niitä on muutaman sijasta useampi kymmen. Nopeasti selattavia ryhmiä ja keskusteluja, kommentoitavia, tiedottavia, niitä näitä – kaikkea sellaista, mitä työpaikkojen kahvipöydissä yleensä puhutaan. Uuden kahvipöytämme virtuaalikattauksesta vastaa työkalu nimeltä Yammer. Nautittavaa löytyy moneen makuun.

Yammerissa keskusteluketjut soljuvat ja muuttuvat hykerryttävästi hyvinkin polveileviksi, monisyisiksi ja syvällisiksikin. Jaetaan, ymmärretään, kompataan ja tykätään. Ollaan oikeasti jakavia.  Jaetaan pientä ja isoa. Kysytään ja vastataan. Pyydetään apuun tai kerrotaan missä ollaan. Ei tarvitse olla aina niin vakava tai työrooli visusti päällä. Tai voi olla sitäkin. Tämän työkalun hyviin puoliin kuulukin, että kirjoittaa voi laidasta laitaan, muutakin kuin työhön liittyvää asiaa ja tarkoin punnittua ja hiottua tekstiä. Voi olla ihminen.

Kahvipöydissä on tavallista, että esiin nostetut asiat jäävät vain pienen piirin tietoon, tässä virtuaalisessa pöydässä kattaus on kaikille. Ja kuppeja haetaan lisää jos loppuu. Osallistut keskusteluihin tai et, sinulla on siihen mahdollisuus. Osallistuminen ei erottele paikan päällä olijoita tai etätyöläisistä. Tämänkin päivän keskusteluissa on ollut mukana monimuotoinen joukko läheltä ja kaukaa. Ollaan samaa porukkaa.

Yhdistävä tekijä on opisto. Viime päivinä olen ollut tekemisissä läheisesti usean Otavaa kauempaa katsovan kollegan kanssa. Mielessä pyörii, että mitenkähän sen Jarin jalka, mitä kuuluu Katin kuopukselle, millaista uutta ajateltavaa laittaa tällä kertaa Ani eteenpäin, millaisia kuvia jakaa Jere, mitä Marilla, Villellä tai Tommilla on mielessä, mitä viisasta Hannu kommentoi jnejnejne.

Ja se, että tiedän mitä tapahtuu työyhteisössämme juuri nyt tämän työkalun kautta, ei tee minua sen välinpitämättömämmäksi lähikahvipöytien keskusteluista. Aamukahveilla ja päiväkahveilla käy ihan se sama väki kuin ennenkin. Kyllä sielläkin keskustellaan. Osallistuvia on vain rajallinen määrä meidän koko väestä.

Käytävä- ja nurkkakokouksia on aina pidetty erilaisissa työyhteisöissä. Niistä ei ole oikein hyvää sanottavaa. Juoruilu ja ulkopuolelle jättäminen on sellaisten kokousten ikävä sivujuonne. Verkkokahvipöydästä ei ketään voi sulkea ulos. Kukin voi itse päättää, ketä ja mitä keskusteluja haluaa seurata, millä intensiteetillä ja missä haluaa olla mukana. Vapaaehtoista mutta samalla niin koukuttavaa. Ja voimauttavaa. Tänäänkin mietin, että aika monta kiitos-sanaa esiintyi niissä keskusteluissa joita seurasin. Montakohan kertaa kiitos tulee luontevasti siinä tavan kahvipöydässä?

Tähän saakka aiemmat yritykset ottaa joku vastaava yhteisötyökalu käyttöön, ovat kaatuneet siihen, että  ei ole koettu mielekkääksi ottaa käyttöön uutta entisten päälle. Johdon tai teknisen edelläkävijäporukan innostus ei ole tarttunut vaikka kuinka on hyvää puhuttu.

Tämä lähti pienestä kokeilustai. Ei tarvittu koulutusta, ei maanittelua. Mikä meihin oikein meni? Yammer, mutta eipä siitä ilman meitä, osallisuutta tai jakamista mihinkään olisi ollut. Oli tarve. Tarvitsimme kahvipöydän laajennuksen ja saimme sen!


IMG_0238Luin viikolla Hesarista, että opettajaksi haluaa entistä useampi nuori. Hienoa, tervetuloa alalle! Olen tainnut olla turhaan huolissani siitä, että opettajan ammatti ei enää houkuttele. Mitäs sitten kun me suuret ikäluokat tiputaan pois ja sitä rataa…

Hesarin artikkeli kertoo, että alalle on tulijoita ja hakijamäärät ovat kasvussa. Valintakoetta muutettiin vuonna 2007 niin, että kaikki korkeakoulukelpoiset pääsevät kokeiden ensimmäiseen vaiheeseen. Siitä paljon taitaa olla hakijamäärien kasvussa kysymys.

Kun nykyisessä opettajankoulutuksen kaksivaiheisessa valintakoesysteemissä ei esivalinnassa enää vaadita hyvää todistusta taikka alan työkokemusta, on yhä useampi uskaltautunut yrittämään. Hakija-aines kirjavoitunut ja mahdollisuudet kasvaneet myös heillä, joilla koulusta on todistukseen jääneet huonot numerot. Niitä ei enää monessakaan yliopistossa, ainakaan Helsingissä eikä Jyväskylässä, katsella sen jälkeen kun toiseen valintavaiheeseen on päässyt. Soveltuvuutta ja tulevaisuuden opettajan tarpeellisia taitoja arvioidaan testein ja haastatteluin.

Kun keväällä opetusministeri esitteli uusia valinta- ja hakukäytäntöjä, joissa lukion aikaiset opinnot ja niissä menestyminen sekä ylioppilastutkinnon arvosanat otettaisiin entistä enemmän huomioon samalla kun pääsykokeita vähennettäisiin, aloin miettiä artikkelin nuorten kommentteja lukiessa valintoihin tarvittavia vaihtoehtoisia malleja.

Tuli mieleeni joitakin vuosia sitten opiston aikuislukiossa opiskellut Pete, monella tavoin lahjakas ja sosiaalisesti osaava, avoin veitikka, joka ei juurikaan jaksanut tai ehtinyt panostaa hyviin numeroihin. Oli niin paljon muuta touhua ja harrastusta; aktiivista opiskelijatoimintaa, bändiä, kaveritouhua ja seurustelua. Opettajaksi hän kuitenkin mieli. Kuulin hiljattain miten Pete klaarasi ruotsin yo-kokeissa;  hän otti todesta opettajan pikaohjeen – kirjoita ja opettele ulkoa ainakin yksi virke, mikä on täydellisesti oikein. Pete opetteli virkkeen ja toisenkin, joita tarjoili aineeseen kuin aineeseen. Ja selvisi kuin selvisi sen neuvon turvin kirjoituksista. Ja pian kuulimme hänen selvinneen myös  opettajankoulutukseen. Taitaa kaveri olla jo valmis. Toivotaan että hän viihtyy opetustyössä ja oppilaittensa kanssa. Että opettajan työ tuntuisi tärkeältä edelleen.

Aina ei niin valitettavasti käy. Suoraan opinnoista koulun todellisuuteen joutuminen voi olla melkoinen shokki. Onneksi  opettajien täydennyskoulutuksen Osaava-hankkeet ovat ottaneet nyt yhdeksi kohderyhmäksi hiljattain valmistuneet opettajat. Mentorointi- ja vertaistukiryhmiä on hankkeen puitteissa jo käynnistelty. Joku osallistuva totesi, että kun kuulee, että muillakin on vastaavanlaisia ongelmia, alkaa heti helpottaa. Syy ei olekaan minussa! Kun yhdessä aletaan hakea ratkaisuja, vaikeatkin tilanteet tuntuvat hallittavammilta. Paljon on asioita, missä kollegatuki auttaa. Paljon on asioita, joihin ei saa juurikaan apuja koulutuksesta. Toivotaan, että mentorointi-ja vertaistoiminta jalkautuisi laajemminkin!

Kansanopistokentällä aloiteltiin mentorointia viitisen vuotta sitten johtamiskoulutuksen (Kojoko) osana. Siitä saatiin hyviä kokemuksia. Nyt en ole enää kärryillä jatkuuko toiminta. Se oli rehtoreille. Osaavan toiminta on kohdennettu uusille opeille. Saisikohan kansanopistoihinkin tai  koko vapaaseen sivistystyöhön tällaista? Tarvetta olisi.

Kuva on G-opistoverkoston rehtoreiden opinto-ja kokousmatkalta Coimbrasta, Esecin pihalta (Escola Superior de Educacao); kevätnäyttelyn teemana”hatut”.

IMG_0132

Ei jaksaisi tänään. Viikonloppuna oli asuntolassa taas ollut monenlaista härdelliä. Näiden selvittelyt ovat sitten edessä maanantaina. Säätämistä ja rikkomista, yöllistä meteliä ja häiriköintiä. Sitä se on toisinaan, internaattielämä.

Nuhtelu-ja rangaistuskeskustelut tuntuvat jotensakin turhilta tässä vaiheessa vuotta. Että vielä ei olla opittu, miten on tarkoitus elää yhdessä ja millä pelisäännöillä mennään. Jollakin se kestää yllättävän pitkään. Pitää toivoa, että se naksahdus tapahtuu. Oppiminen, oman toiminnan reflektointi ja muuttaminen.

Viikolla kävin pysäyttävän keskustelun erään nuoren kanssa. Nuhtelusta se lähti, mutta muuttui pian hyvin syvälliseksi ja filosofiseksi. Huomasin, miten vähän tiedän tai enää muistan nuoren ihmisen ajatuksista, elämän kohtaamisen periaatteista, arvoista ja herkkyydestä. Kuinka helppo onkaan näitä kohtaamisia ohittaa. Kuinka paljon rohkeutta tai kuinka syvää väärinymmärrystä vaaditaan, että joku uskaltautuu näin puhumaan asioistaan?

Eikä tämä herkkyyden ja kuuntelemisen tärkeys koske vain nuoria ja opiskelijoita vaan työkavereillekin tulisi olla silmät, korvat ja aikaa. Isot liikkeet huomaa, mutta pieniä ei.

Onneksi välillä on yhteisen rentoutumisen hetkiä, kuten meillä oli perjantaina. Opiston työporukan ”sadonkorjuujuhlia” vietettiin Satulinnassa. Leikkimielisissä liikuntalajeissa otimme mittaa toisistamme. Innostuttiinkin. Aivot väännettiin autuaiksi saunassa ja paljussa, savusaunan höyryissä ja kylmässä järvivedessä. Hyvä ruoka, juoma ja karaoke. Satulinnaa voi suositella!

Ei siinä muuta. Kummasti virkisti. Nautittiin yhdessä hyvästä tuloksesta ja sparrattiin toisiamme seuraavaan.

Erään kollegani kanssa puhuimme luottamuksesta. Ilman luottamusta on mahdotonta saada yhteistoimintaa sujumaan. Keskustelu liittyi myös meidän henkilökohtaisiin väleihimme työkavereina. Luottamus, arvostus ja kunnioitus saa erilaiset ihmiset erilaisina toimimaan yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Siinä se, miten tuohon luottamuksen tilaan aina päästään? Miten häiriötekijöistä ja väärintulkinnoista päästään yli ja ohi? Se taitaa olla päätösasia. Voin päättää että luotan. Sinä voit päättää että luotat.

Kuulin hiljattain uuden käsitteen ”törmäyspedagogiikka”. Kun erilaiset maailmat törmäävät, asettuvat palaset uuteen asentoon. Se on toista kun kohtaaminen, jossa kohteliaasti liikutaan ohi ja yritetään ymmärtää. Törmäyspedagogiikka on kuin sylipainia, missä ravistellaan ja muttuutetaan, kunnes vieraasta ja uudesta on otettu ja saatu selvää. Kunnes tiedetään miltä se uusi näyttää ja mitä se on syönyt. Oppiminen on sitten mahdollista.

IMG_0212

Väki alkaa olla jo varsin näännyksissä. Viimeinen kuukausi ja muutama päivä päälle – sitten tämä opiskeluvuosi on finaalissa. Näkyy selvästi niin opiskelijoissa kuin opettajissakin. Ja kummallakin taholla on huolena ensi vuosi: opiskelijalla opiskelupaikan saaminen ja  meillä opetustyötä tekevillä arvioinnit sekä ensi vuoden suunnittelutyöt.

Opetuksen suunnittelussa helpointa olisi nopeasti niitata jaksot ja kurssijärjestykset kasaan ja ohjelmat valmiiksi. Pitäisi kuitenkin malttaa jättää aikaa itsearviointiin ja tuumaamiseen. Tulisi nähdä myös ensi vuoden ohi ja yli. Tulisi jaksaa miettiä, miten pidämme oppijan ja oppimisen kaikessa suunnittelussa ja ratkaisuissa koko jutun ytimessä. Tulisi edelleen pohtia syvemmin sitä, millä vältämme sirpaleisuutta, miten tuemme eheyttävää oppimista, rohkaisemme kokeiluihin ja uuden löytämiseen.

Kyselen itseltäni, jätämmekö oppijan liian helposti oman onnensa nojaan, ellei hän satu olemaan sellainen, jollaisia opiskelijoita mieluiten haluamme opettaa?  Olenko väärässä kun sanon, että heitähän me haluamme, jotka  ovat tunnilla, osallistuvat ja kuuntelevat, tekevät tehtävänsä ajallaan. Heitä, jotka puhuvat opettajan kanssa samaa kieltä ja saavat opettajankin syttymään. Vaan entä se yksilö, oppija erilaisine tarpeineen?

Mitä teemme heille, jotka tarvitsevat toisenlaista otetta ja mallia? Meillä näitä ratkaisuja on haettu uudelleen ja uudelleen. Löydetty ja hukattu, haettu ja löydetty. Nyt pitää löytää taas.  Kansanopistojen olemassaolo on oikeutettua juuri siksi, että se löytää ja että sillä on – ratkaisuja ja toisenlainen tapa toimia. Mutta ei opisto sitä tee, ihmiset tekevät. Minä teen.

Luin Rexilehdestä artikkelia Educa 2010- tapahtumasta, missä professori Andy Hargreaves oli luennoimassa Kestävän kehityksen neljännestä tiestä ja sen löytämisestä.

Koulutuksen paradigmoja hänen mukaansa on tähän mennessä ollut kolme: ensimmäinen on ollut innovatiivisuuden ja ristiriitaisuuden tie, toinen markkinoiden ja standardisoinnin tie ja kolmas tuottavuuden ja kumppanuuden tie. Näiden pohjalta tulisi nyt löytää neljäs tie, joka edellyttää innostavan tulevaisuuden vision luomista. Vision luomisessa tulisi luoda hyvä liitto menneisyyden saavutusten sekä haluttavan tulevaisuuden välillä.

Opistonäkökulmasta tällaisen vision luominen on mahdollinen siksikin, että sekä ”juuret että siivet”, mennyt ja tuleva ovat olleet meillä tietoisesti kehityksen ulottuvuuksina. Me tuppaamme vain tämän aina välillä unohtamaan. Hargreavesin viesti oli, että Suomessa koulutusjärjestelmä on nyt niin hyvä, että sieltä ei ole kuin yksi suunta. Nimittäin suunta alaspäin, ellemme pysty luomaan toimivaa visiota tulevaisuuden varalle. Sen hakeminen on kestävää kehitystä.

Se on myös kestävää johtamista. Itseen pitää palata taas.