Reksiblogi 12.8.2010

“Ensimmäinen suomalainen oli ulkomaalainen” totesi kanslianeuvos ja ETNO:n hyväntahdonlähettiläs Risto Laakkonen tänään Otavan Opiston monikulttuurisuuspajassa.

Puheenvuorossaan hän toi hyvin esille sen, että erilaisuuden ymmärtäminen ja kohtaaminen on sitä luonnollisempaa mitä enemmän tiedämme omasta historiastamme.

Esimerkkien ja oman pitkän kokemuksensa kautta hän lämmitti opiston monikulttuurisuuspajan osallistujat osallistumaan, kuulemaan ja keskustelemaan. Kuultiin useita puheenvuoroja niin yleisestä kuin Mäntyharjun ja Mikkelin perspektiivistä. Opetushallituksesta oli edustajia. Osallistujia oli myös muualta Euroopasta. Dialogia tarvitaan, samoin tällaisia koulutuspäiviä ja työpajoja. Mikkelistä oli osallistujia useista organisaatioista ja kansalaisjärjestöistä. Pajatoiminta jatkuu opistolla iltaan saakka paellan ja vapaan seurustelun merkeissä.

Risto Laakkosen puheenvuoro tuli itseäni kahta kautta lähelle. Laakkonen oli erittäin keskeinen vaikuttaja silloin kun vihreänä opettajana olin organisoimassa Mikkelin maalaiskunnan ottamien nuorten somalipoikien koulutusta 90-luvun alkupuolella. Silloin oli kova paikka löytää ne yhteistyötahot ja vaikuttajat, joiden avulla  ratkaisuja ja neuvoja oli mahdollisuus saada. Opiston kv-linja perustettiin 1978 rauhankasvatuksen ja kansainvälisyyskasvatuksen lähtökohdista. Ulkomaalaiset opiskelijat, jotka linjalle hakeutuivat, olivat lähinnä eri organisaatioiden vaihto-oppilaita tai stipendiaatteja. 80-luvulla opistolla käynnistyi namibialaisten aikuiskasvattajien projekti. Mikkeliin tuli Afrikasta lähtöisin olevia stipendiaatteja. Monikulttuurisuusosaamisen vaatimukset nousivat huimasti, kun tajusi millaisia ovat pakolaisuuden vaikutukset ihmisen olemiseen ja sopeutumiseen. Edelleen nämä osaamisen vaatimukset kasvoivat nuorten somalialaisten kanssa. Haavoittuvassa elämäntilanteessa olevien nuorten koulutus vaatii herkkyyttä ja kulttuurista lukutaitoa. Sitähän ei juurikaan ollut tuolloin, vaan ymmärrys sen puuttumisesta  ja koulutuksen tarpeesta syntyi pian.

Siksi niitä henkilöitä, jotka kokemuksellaan ja osaamisellaan tukivat ja antoivat neuvoja, myös siitä, miten koulutusta oli järkevää järjestää kansanopistoissa, muistaa hyvällä edelleen. Risto Laakkonen oli tässä verkostossa tuttu ja tiedetty, vaikka henkilötasolla emme tuttuja tuolloin olleetkaan.

Palasin eilen Kankaanpään opistolta kansanopistopäiviltä. Kuuntelin siellä Katri Aaltosen (Haaga-Helian Ammatillinen opettajakorkeakoulu) viisaita puheita kansainvälistymisen kulttuuristen muutosten vaikutuksista aikuiskoulutukseen. Hänen mukaansa kulttuurisen lukutaidon merkitys on aivan keskeinen; eli kyky lukea, ymmärtää ja löytää eri kulttuurien merkityksiä, kyky arvioida, vertailla ja ”avata” erilaisia kulttuureja. Tärkeää on myös kulttuurinen pääoma, joka auttaa ihmisiä toimimaan herkästi ja tehokkaasti erilaisuuden maailmassa. Hänen mukaansa kulttuurienvälinen oppiminen ja osaaminen, samoin kuin kulttuurisensitiivinen ohjaaminen ovat opettajien avaintaitoja jatkossa. Silloinkin kun opetetaan jotakin ainetta, kieltä tai matematiikkaa, on tämä laajempi kulttuurinäkökulma tärkeä. Se on tärkeä kaikessa opetuksessa ja kaikessa oppimisessa.

Tänään oli iloinen uusi monikulttuurinen opiskelijajoukko kuuntelemassa tervetulopuhettani ja esittäytymisiä. Oppimisen ja jakamisen iloa koko opistojoukolle toivon minä ja facebookin tykkäämistavalla nostan peukalon pystyyn!

Kollegan mainio ilmaus oli että kesällä pitää kerätä akkuja niin, että niitä olisi syksyä varten huoneellinen. Nyt niitä on kerätty koko loma niin että pitäisi riittää. Purjehdusharrastus on keräilyyn otollinen keino. Kun tällaisena kesänä pääsee siitä herkusta nauttimaan ja vilvoittavien tuulten energiaa hyödyntämään, mikäs muu voi olla lopputulos kuin onnellinen ja rentoutunut mieli! Sitäpaitsi meren kanssa oleminen on aina opettavaista. Se opettaa joka päivä olemaan nöyrä. Merta ei voi vain ihailla ja nauttia sen kauneudesta. Sen voima ja muuttuvaisuus on tajuttava. On tajuttava ihmisen pienuus ja rajat. Tuon vuoksi minä tarvitsen merta. Ehkä minussa on vahvasti vaeltajan vikaa. Viihdyn merellä. Siellä toimii myös hyvin yhteispeli aviokumppanin kanssa. Siksi niitä akkuja kertyy. Niitä ilman ei selviä.

Viime viikon lopulla läksi perinteisesti myös pianomme työtehtäviin opistolle. Tämä perinne on jatkunut jo vuosia, että ensimmäinen opiston työviikko sellainen, jossa tarvitaan soittopelejä jazzkurssilaisten jammailuun opiston omien lisäksi meiltä vapaaehtoisilta tarjoajilta. Parhaillaan opistolla harjoittelee useita jazz-kokoonpanoja nimekkäiden muusikoiden johdolla. Koko talo, tai paremminkin kaikki talot opistolla soivat. Huomenna kurssiorkesterit esiintyvät Hirvensalmen Kissakoskella Kissajazzeissa ja osa kurssilaisista jatkaa vielä Otavan Happy Jazz-tapahtumaan. Tämän vuoden Happy Jazz onkin 25-juhlakonsertti. Väkeä on tulossa kuuntelemaan hyviä esiintyjiä. Hurmerinnatkin ovat tulossa koko perheen voimalla, Maarit, Sami ja Janna.

Ajattelen usein, että mikäs on hienompi tapa aloittaa opistovuosi kuin tämä soiva jazz-viikko! Olen etuoikeutettu, kun voi työssä nauttia tällaisista herkuista. Jazz-leiri on osoitus hyvästä yhteistyöstä, soittajien halusta tavata toisiaan, soittaa ja oppia yhdessä. Kurssilaisia on yli 50 ja useat heistä tulevat opistolle vuodesta toiseen. Hienoa on myös se, että on uuttakin väkeä aina mukana. Vapaa sivistystyö, tavoitteinen harrastus ja kesäinen opistomiljöö on hyvä yhdistelmä. Lisäksi onnistuminen vaatii paljon työtä, niin etukäteen, kurssin aikana kuin sitten vielä jälkikäteenkin. Toivottavasti tämä hieno yhteispeli jatkuu ja kehittyy edelleen.

Kolmannen työpäivän mietteinäni on ollut myös oppijan hyvä ja nuoren paras. Kun uutta lukuvuotta aloitetaan, suunnitelmia tehdään ja monet tahot ovat vaikuttamassa opiskelijoidemme elämään, olen joutunut pohtimaan sitä, kuuntelemmeko nuorta itseään riittävästi. Huolimattomia vaihdemiehiä tässä yhteiskunnassa on ihan riittävästi. Tällaisena vaihdemiehenä voi olla se kunta, joka päättää, että ensin omat koulupaikat täyteen, ennenkuin annetaan nuorelle mahdollisuus lähteä kansanopistokympille oppimaan bändisoittoa ja itsenäistä elämää. Se voi olla se vanhempi, jonka mielestä välivuosi on turhaa ajanhukkaa, vaikka nuori kokisi sen kuinka tärkeäksi tahansa. Se voi olla se huoltaja, joka ei välitä tukea millään tavalla tai se joka päättää minne mennä. Se voi olla se opettaja tai ohjaaja, joka tietää sen parhaan paremmin kuin nuori. Mutta ellei nuori itse tiedä niin kuka tietää? Mitä minä, kasvatusalan ammattilainen ja rehtori tiedän?

Oppija on rehtorin silmäterä. Yritän muistaa sen.