Archive for » September, 2010 «

Reksiblogi 28.09.2010

IMG_0664Syömishäiriöistä opiskelua

Opistolla on menossa Nälkä ja Jano – ilmiö. Opinnot antavat mahdollisuuden tutkia ilmiötä monenlaisesta tulokulmasta. Ruoka on siitä otollinen ilmiö, että sitä ilman ei kovin kauaa kukaan selviä. Laatukin kiinnostaa ja herättää intohimoja. Rasvasotaa käydään taas, kuten aamullinen Hesari meitä valisti. Syömishäiriöihinkin on ilmiön mahdollisuus pureutua. Globaalit ongelmat niin veden puutteen, saastumisen kuin ruoan laadun ja määrän kohdalla tulevat avattua. Mämmiäkin syödään.

Itse ilmiöopiskelu on yritys ratkaista sitä syömishäiriöistä opiskelua, missä kurssisisältöjä ahmitaan koeviikolla ähkyyn saakka, oksennetaan koepaperi täyteen ja unohdetaan koko juttu sen jälkeen. Professori Kirsti Lonka puhuu bulimiaopiskelusta ja juuri sitähän tuo juuri kuvaa.

Ilmiöissä merkitykset, oma mielenkiinto ja innostus asiaan tulisi olla se juttu millä voisi bulimiaopiskelusta päästä. Syntyy mielekäs suhde opittaviin asioihin. On mahdollisuus ja aikaa sulatella asioita rauhassa, saada tiedon osaset ravitsemaan kokonaista mieltä ja maailmankuvaa. Ehkäpä ne ”syömishäiriöiset alisuoriutujat”, rusinoita pullasta närppivät ja vähimmillä mahdollisilla vaatimuksilla kursseja suorittavat uskaltautuisivat innostumaan enemmän. Tai tajuamaan senkin, että kaikki opiskelu ei aina ole kivaa. Välillä pitää ottaa sitä kalanmaksaöljyä tai muuta ravinnelisää, tehdä harjoitteita, jotka eivät aina tunnu niin innostavilta.

Meillä on nettiopinnoissa viime aikoina puhuttu kolmesta kattauksesta. Ilmiöihin on liitetty kokkikurssi-metafora. Kokataan yhdessä ja tehdään ilmiöopinnoista sellaisia, mitä kulloinkin ryhmä tarvitsee. Keitokseen voi tulla erilaisia sisältöjä. Syntyy aidosti yksilöllistä ja yhteisöllistä. Kati tänään huomasi, että vaara voi piillä siinäkin, jos kukin vain omassa pienessä keittokomerossaan kokkaa eikä tehdäkään aidosti yhdessä ja yhteisessä keittiössä. Sellaistakin vaihtoehtoa tarvitaan.

Paljon on meillä pohdittavaa, mutta innostavalla tiellä ollaan. Nälkä ja jano-ilmiöstä saamme senkin kokemuksen, miten lähiopiskelijat ja erityisesti kympit oppivat erilaisen tavan oppia. Opettajat ovat kokkauskurssin osallistujia siinä kuin muutkin. Ohjaaja ei saisi olla sokkokokki, joka ei katsele muuta kuin lopputulosta. Rohkeutta uudenlaisten makujen maisteluun -sitä tarvitaan ohjaajilta ja opettajilta myös. Henna Virkkunen toteaa uudessa Reksilehdessä, että opettajuus on muuttunut tiedon jakamisesta oppijan ohjaajaksi. Opettajan työ muuttuu samalla kun opiskelijoidenkin työ muuttuu. Tuossa lehdessä oli monta ansiokasta artikkelia tulevaisuuden koulusta.

Opiston  pedagogiset koulutusohjelmat ovat tarjolla niin vapaan sivistystyön kuin ammatillisen koulutuksen opetushenkilöstölle. Lusikka kouraan ja maistelemaan!

Reksiblogi 20.9.2010

IMG_0642First I would like to thank all you guys, who have given comments and feedback to me about this blog. It makes me humble when knowing that there are people who really read this. I learn a lot from you – hope this dialoque will continue!

Olen todella iloinen siitä, että olen saanut kommentteja ja palautetta tästä blogistani. Lämpimät kiitokset! Jatketaan vuoropuhelua – tuntuu että opin joka kerta jotakin lisää, kun uskaltaudun ja ehdin postailemaan.

Tuo otsikko tuli mieleen, kun pitkästä aikaa olin viikonloppupäivystäjänä asuntolassa. Vaikka rehtorin ominaisuudessa olen se internaattitoiminnan viimeinen vastuuhenkilö, en ole varsinaisessa päivystysringissä ollut kuin viimeksi opettajan roolissa.

Kun tulin taloon, päivystysvuorot kulkivat kuin juna ja jokainen opettaja ja opetushenkilöstöön kuuluva oli mukana. 90-luvulla päivystyksiin saatiin puhelin avuksi ja työ muuttui ns. varallaolopäivystykseksi – koko aikaa ei oltu enää läsnä ja  myöhemmin vain osa opettajista on ollut asuntolanhoitajan tai yhteisöohjaajan tukena.

Kansanopistot ovat internaatteja. Asuminen, opiskelu ja eläminen kuuluvat tällaisessa koulussa yhteen, ainakin silloin kun kyse on lähiopinnoista. Otavassakin asuntola pullistelee, vaikka ylivoimaisesti suurin osa opiskelijoista opiskelee verkossa. Ja verkosta tulee väkeä myös lähelle, pajoihin, ylioppilaskirjoituksiin ja koulutuksiin.

Tämä kaikki lisää vaikeuskertoimia internaatin ollessa pullollaan nuoria, vilkkaita, erilaisista kulttuuritaustoista ja eri puolilta Suomea tulevia opiskelijoita. Jotta asiat saataisiin sujumaan, ohjausta ja valvontaa on vahvistettu ja tiivistetty. Tällä viikolla keskustellaan oppimispalvelu-ja internaattitiimin kanssa päivystyksen tarpeesta, tehostamisesta ja organisoinnista. Toivottavasti löydetään ratkaisuja. Toivottavasti löydetään sellaisia ratkaisuja, jotka tukevat opiskelijaa. Sellaisia, jotka lisäävät vastuuta ja vahvistavat opiskelijoiden omaa toimintaa.

Asuntola on opiskeluvuoden ajan jokaisen asujan koti. Meidän pitää ohjata siihen, että että asuntola muuttuisi sellaiseksi. Vapaus ja vastuu, yksilö ja yhteisö, minä ja toiset. Jännitteitä ja oppimista riittää.

Ilmajoen opistolla vaikutti kauan sitten rehtorina Tuomas Tapola. Hän kertoi opistopäivillä kevätlukukauden menneen hänen osaltaan asuntolassa pelatessa opiskelijoiden kanssa korttia. Minulle, juuri opistossa työnsä aloittaneen opettajalle, tuo rehtori Tuomaksen kuvaus kevätlukukaudesta oli tajuntaa räjäyttävä. Hänen mukaansa pelatessa oli mahdollista kerrata opetusta, rohkaista ja välittää kun jutteli leppoisia ja kyseli asioita pelin aikana. Ajattelin silloin, että uskaltaisiko joskus kokeilla. Uskaltaisiko jo?

Suunnittelimme tänään pienellä porukalla mm. peli-ja tarinankerrontapedagogiikan moduleja ja sisältöjä opettajankoulutusohjelmiin, ei kylläkään ihan Tapolan mallilla, mutta tuo muistui mieleen. Back to roots. Again.

Reksiblogi 14.9.2010

Sileää ja rosoa

IMG_0625Olen tas aivan aivan innoissani siitä meidän talon virtuaalisesta kahvipöydästä eli Yammerista, Se on aivan ihmeellistä, miten hyvin nuo pienet ja nopeasti kirjoitetut pikkuviestit ovat löytäneet paikkansa ja tarpeellisuutensa moninaisessa muussa viestinnässä. Nuo viestit eivät ole niin töksöjä tai toisaalta niin asiallisia kuin sähköpostiviestit. Eivät ne myöskään ole profiilinpäivitystä Facebookin tapaan. Ne tuntuvat olevan viestejä ihmiseltä ihmiselle, työssä ja työhön liittyvässä pohdinnassa; siitä mitä omassa päässä liikkuu. ne ovat melkeinpä parhaimmillaan silloin kun ihminen on itse on jotakin omaa tehdessään havahtunut johonkin juttuun, näkökulmaan tai näkemäänsä asiaan. Kun joku toinen tarttuu ja  jatkaa. Erilaisia näkökulmia, erimielisiäkin, mutta siten, että ei olla asetuttu asemiin, jumituttu ennakkokäsityksiin tai poteroihin. Sellainen on oikeasti rakentavaa. Ja hauskaa. Sellainen tekee meille hyvää.

On käsitelty oppimista ja koulua, koulun muuttumista ja laatua; kaikkea sitä mikä on meille työssä aivan keskeistä. Pieniä kosketuksia, ytimiä. Miksi sitten Yammer tekee tuollaisesta vuorovaikutuksesta edelleen hauskaa? Joku muu voisi tietää paremmin. Minusta sillä on merkitystä, että saa olla siinä samalla oma itsensä, antaa näkyä ne hassutkin puolet, heittää suojausta syrjemmälle. Juuri kuin se siemaus kahvikupista. Kun työyhteisössä on uusia jäseniä ja etätyöntekijöitä toimijoina, siitä fyysisestä kahvipöydästä kaukana,  opitaan tässä virtuaalipöydässä koko ajan toisistammekin. Sileää ja rosoa. Tänäänkin tuli mukaan muutama uusi tyyppi.

Kun veistän kuvia, tuo sileys ja roso, pinnan rakenne kiinnostaa. Rosoisuus on vanhemmittain tullut muutenkin yhä tärkeämmäksi. Leonard Cohen taisi jossakin laulussaan sanoa jotenkin niin että ” there is crack in everything, that’s how the light comes in”. Rosoa on tämä epävarmuus, tämä keskeneräisyys, tämä riittämättömyys. Murtuman kautta valoa pääsee sisälle. Sileä ja täydellinen on joskus oikeastaan todella tylsää.

Grundtvigin yksi suuri kysymys oli, mistä tulee valo. Arvatkaa mistä hän sitä löysi? No ihmisistä itsestään, rikkinäisistä ja rosoisista. Oppimisen mahdollisuus.

Syksyn kirjoitukset alkoivat maanantaina. Sitä ruljanssia jokunen viikko. Onnea kirjoittajille!

Reksiblogi 6.9.2010

Kaksi Marjaa

Kuva:Miia Kovanen

Kuva:Miia Kovanen

Kun opistoelämää on eletty runsaat kolme viikkoa, on opiskelijoiden ryhmädynaamiset prosessit hyvässä vauhdissa. Ystävyyssuhteita on syntynyt, myös pettymyksiä on jouduttu kokemaan. Ensimmäisten päivien aikana syntyneet käsitykset luokkakavereista tai kämppiksistä ovat joutuneet tarkempaan syyniin ja testipenkkiin.

Kärsivällisyys on koetuksella, mutta myös oma itsetunto; kelpaanko, millä edellytyksillä kelpaan kavereiksi? Joskus sitä kelpaamisen nimissä tekee asioita, joista ei ole itselle iloa. ja jotka saattavat suorastaan ajaa hankaluuksiin. On vaikea sanoa ei, kun kaveri pyytää. Pitää mennä mukaan, olla samanlainen, miellyttää.

Kun näitä opiskelijoiden murheita (ja toki ilojakin) on tässä kuunnellut, tulee mieleen kaksi Marjaa. Hietasen Marja oli itselleni se ensimmäinen oikea ystävä, hän jonka kautta opin, mitä ystävyys oikeastaan on. Siihen saakka ystävyys oli kilpailua, kyynärpäätaktiikkaa ja vallankäyttöä. Mikä asia milloinkin veti ystävyydeltä jalat alta. Huomasit vain yllättäen jääväsi porukasta sivuun.

Marjalla oli paljon kavereita, mutta hänen kanssaan sai tunteen siitä, että olet tarpeellinen, rakas ja luotettu. Siihen aikaan kirjoitettiin kirjeitä toisillemme. Se, että opittiin pohtimaan asioita kirjeissä, ilmaisemaan tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä neljäntoista, viidentoista ikäisinä, oli tärkeä osa kasvamista, omien ilmaisutapojen hakemista, oman minän löytämistä. Siinä vaiheessa Marja oli korvaamaton, vaikka ei ollutkaan se ainoa paras kaveri. Opittiin myös olemaan ystäviä porukassa, jakamaan olemista, läheisyyttä ja tarpeellisena olemista. Marja oli hoivaaja, Marjan käsivarret olivat lämpöiset ja lohduttavat.

Lukioaikana tuli mukaan Anttilan Marja. Marjalla oli voimakas halu kehitystyöhön ja auttamiseen. Hänen kanssaan murehdittiin maailman vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta. Biafran sota ja nälänhätä Afrikassa olivat ajatuksissamme ja puheissamme. Marjan kanssaan pohdittiin maailman rauhaa ja luonnonsuojelun tarpeellisuutta ja mietittiin, mitä voisimme tehdä asioiden eteen. Ystävyys Marjan kanssa herätti sen herkkyyden ja  tietoisuuden, mikä on siitä saakka ohjannut tekemään asioita tietyllä tavalla. Marjasta tuli lääkäri, minusta opettaja. Marja on ollut paljon kehitysmaissa, minä vähemmän. Olemme myöhemminkin olleet juuri kehitysyhteistyön kautta yhteyksissä.

Kummastakaan Marjasta ei tullut elämänikäistä ystävää, mutta juuri noissa elämän kasvuvaiheissa kummatkin olivat suorastaan pelastajia minun elämässäni. Kun on kerran oppinut ystävyydestä jotakin olennaista, se kannattelee läpi elämän. Ajattelen kumpaakin Marjaa lämmöllä ja rakkaudella.

Juuri noista omista kokemuksia tiedän,  miten tärkeitä nämä monet opistolla syntyneet ystävyyssuhteet ovat. Useat opiskelijat ovat tulleet jälkeenpäin kertomaan, että juuri niiden ja niiden ihmisten vuoksi opistovuodesta tuli niin hyvä ja merkityksellinen. Mutta hyvää ei synny ellei välillä vähän satu. Kun joutuu miettimään, mitä oikeasti ystävyyssuhteelta haluaa, ollaankin aivan ihmisenä olemisen ytimessä.


Reksiblogi 2.9.10

Connect Pro:ta ja kalastusta

Oli se vaan hyvä kokemus tänään kun saimme grundtvigilaisen rehtoriverkoston kokouksen toimimaan Adoben Connect Pro – konferenssiympäristössä. Ei tuhraantunut aikaa tuntitolkulla matkusteluun kokouspaikalle eikä muihinkaan työmatkan pakollisiin kuvioihin. Olimme kaikki varmasti vähän ymmällä, mutta positiivisesti; uteliaita sille, kuinka tällaista kokousmuotoa voisi käyttää ja kehittää. Kaksi kollegaa eksyi alkuun väärään kokoushuoneeseen, mutta pääsivät kuin pääsivätkin omalla aktiivisuudella ja pienellä lisäohjeistuksella oikeaan tilaan.

Sovimme, että otamme Connect Pron käyttöön ja opimme ja harjoittelemme sen käyttöä ja uudenlaisia kokouskäytäntöjä kerran kahdessa viikossa. Oppiminen on mahdollista yhdessä ja opistojen hyvien ICT-tukihenkilöiden avustuksella. Kun hommasta tulee rutiinia ja hyvä kokoustapa, voimme toisinaan sitten ottaa aikaa sille, että pidämme yön ylikokouksia jossakin kauempana ja tasaamme  elävän sosiaalisen kanssakäymisen vajetta kaukana opistokiireistä.

Ensimmäiseksi kokoukseksi homma meni hyvin. Kiva nähdä mitä on opittu seuraavaan kertaan. ICT-porukka oli hienosti apuna. Se auttaa jatkossakin.

MInä tästä porukasta olen onnekas, kun tukea on aina saatavilla. Otavassa Connect Pro on pitkään normitoimintaa. Pajoihin voi osallistua aina Connect Prossa. Olemme halunneet säästää ihmisten aikaa ja vähentää matkustamisen hiilijälkeä avaamalla toimintaa verkkoon. Kokouksia on pidetty ja konferenssihoustaaminenkin kuuluu opiston palvelutarjontaan. Viimeksi Opisto hoiteli verkkotekniikan, kuvauksen, yhteydet ja dokumentoinnit TEKESin seminaarissa Jyväskylässä joku päivä sitten.

Vanhan koiran temput g-rehtoreiden osalta tuli osoitettua vääräksi kun kokeilu onnistui. Eilen opin erään toisen sanonnan kautta muutakin. Olimme naisporukalla kollegamme mökillä saunomassa. Siellä yksi muisteli mummonsa pettämätöntä sanontaa: ”pää sannoo männää männää, perse sannoo ollaan tässä!”  En ollut tuota ennen kuullutkaan. Sanonta kuvaa niin osuvasti ihmisen lajityypillistä laiskuutta ja mukavuudenhalua, että alkaa väkisin naurattaa. Se kuvaa myös eilistä tunnelmaa; sitä että oli oikeasti tarpeen olla hetki kiireettömästi siinä, lenkin jälkeen saunapuhtaana hyvän salaatin ja muiden herkkujen ääressä hyvällä porukalla hosumista ja juoksemista täynnä olevan työpäivän jälkeen. Ikkunasta oli näkymä viilenevään iltaan ja eteläsavolaisiin järvi-ja metsämaisemiin. Usva nousi. Innokkaimmat kalastivat. Tuosta pysähtymisestä jäi hyvä mieli. Se näkyi monen kasvoilla tänään töissäkin.

Kaikki lähti liikkeelle yhden ihmisen aloitteesta, halusta tehdä kavereille ja itsellekin hyvää. Tämmöisiä ystäviä ja kollegoita on! Kiitos siitä. Työasiat olivat tuosta hetkestä syrjässä, ainakin jonkin aikaa. Sen sijaan opin tuon työkaverin mummon opetuksen lisäksi sen, kuka on todellinen kalastajakuningatar. Opin myös intervalliharjoitteiden syvintä olemusta. Kulmatkin ehostettiin siinä ohessa. Ei huono. Kuvassa kalastajattarien saalista.IMG_0614