Reksiblogi 24.10.2010
Kuka muistaa vielä noita kuvassa näkyviä minikirjoja, 60-luvun nuorten ”naamakirjoja” ? Itselläni niitä, täyteen kirjoitettuja ja kuvitettuja Marimekon kankailla päällystettyjä 16-20 vuotiaan ihmisen elämää täynnä olevia, on jäljellä nuo kaksi, lähes kokonaisina säilyneinä – sivut tallessa, vaikka irtosivujakin on kansien välissä.
Ainakin niissä piireissä, joissa itse teinivuosina liikuin, tuo sosiaalinen minikirja oli yleinen. Kirjan kolmellesadalle 6×8 sentin sivulle tehtiin ”statuspäivityksiä” ja kirjaa annettiin luettavaksi ja kommentoitavaksi kavereille koulussa, harrastuksissa ja missä nyt sitten kavereita tavattiin. Siinä jaettiin päivän tapahtumat, omat ajatukset, murheet ja ilot, onnisteltiin synttäreistä, hyvistä numeroista, poikakavereista, jaettiin omia ja toisten runoja, koskettavia kirjoja, musiikkia, elokuvia. Kaikilla kavereilla oli nämä Minikirjat. Kun halusit katsoa, mikä oli tilanne jollakin kaverillasi, pyysit vain kirjan katsottavaksi, jätit siihen jälkesi jollain tavoin.
Minun kirjojeni marimekkokannet sulkijanappeineen on tehnyt kaverini Kaija. Sivujen väliin on jäänyt talteen useita hauskoja kuvia, ystävien kädenjälkiä.
Jotenkin yhtymäkohta Facebookiin on niin ilmeinen, kun noita sivuja nyt selailee. Muistuu mieleeni myös pettymykset siitä, miksi joku tärkeä kaveri ei ”tykkää” – kommentteja omiin runo-tai kuvasivuihin laittanutkaan.
Yksi kommentti omasta kirjastani vuodelta: Koepaperin palanen (Suomen koe syksyllä – 67 eli lukion ekalla). Olin piirtänyt sarjakuvahahmona omakuvan nimeni alle ennen varsinaisia vastauksia. Kuvan alle opettaja oli kirjoittanut ”tästä saat 10”. Taisin saada kiitettävän koko kokeestakin, suomi kun oli lempiaineeni, mutta tuo opettajan henkilökohtainen huomaaminen tuntui niin hyvältä, että se piti laittaa minikirjaan. Piirsin silloin sarjakuvia ihan joihinkin lehtiinkin.
Toinen kommentti -68 syksyltä: ”onni on 5 puoli matikan kokeissa” Jaska Jokusen kuvalla rikastettuna. Matematiikka ei todellakaan ollut lempiaine. Aivan alussa opettajan kommentti olikin että Kaisa ei matematiikkaa osaa. Ja uskoin häntä. Ja pelkäsin. Ja kun pelkäämällä ei ainakaan opi, niin opettajan toteamus vahvisti itseään. Vasta yliopistossa tajusin että kyllä minäkin opin. Tilastotieteen ja todennäköisyyslaskennan kursseilla aloin uskoa siihen, että opin ja osaan. Kiitos matemaattis-luonnontieteellisen laitoksen hyville ja rohkaiseville ohjaajille.
Eilen sain pettymyksekseni lukea, että tytöt vierastavat edelleen matematiikkaa poikia enemmän (Hesari, Marjukka Liiten). Tyttöjen asenteet matematiikkaa kohtaan muuttuvat kielteisimmiksi kuin poikien jo peruskoulun alaluokilla. Osaamiseroja ei poikien ja tyttöjen välillä juuri ole, mutta tyttöjen itsetunnon kohottamiseen matematiikan osaajina olisi varaa.
Luma-hankkeessa mm. kiinnitettiin tähän asiaan huomiota. Ehkä jossain on niitä opettajia, jotka osaavat rohkaista tyttöjä. Kunpa heitä olisi enemmän. Mitenkähän opettajainkoulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon? Tätä kyselee se matikan kokeet rimaa hipoen selvittänyt kuusikymmentäluvun koululainen, joka nyt toivoisi kaikkien tyttöjen kokevan matematiikassa onnistumiskokemuksia, pärjäämistä ja osaamisen iloa.
Tupakkalaki on piinannut tällä viikolla. Onhan se selvää, että uudet lakipykälät ja niiden mukanaan tuomat mallit eivät heti istu jo opittuihin käytäntöihin. Nuoria ärsyttää holhoaminen ja laki itse koetaan torsoksi. Kun laki on nuorten mielestä typerä, ei sitä heidän mielestään tarvitse noudattaakaan. Semmoista olen ollut aistivinani.
Tuoreet kommentit