Archive for » December, 2010 «

Reksiblogi 20.12.2010

Minulla on tapana kerätä erilaisia artikkeleita. Aika monenlaista kokoelmaa on kertynyt 36 vuoden opettaja-ja rehtorikokemuksella. Suuri osa jää mappeihin pölyttymään, mutta välillä sieltä löytyy helmiä ajattelua avartamaan. Tiede-lehden 2007 vuosikerran 8. numero kertoo Kai Hakkaraisesta ja älystä. Opettajakoulutuslaitoksen professori Hakkaraisen mukaan on olemassa kuusi älyä jalostavaa hyvettä.

  • älä anna periksi
  • ole optimisti
  • opi nauramaan itsellesi
  • rakasta tietoa
  • heittäydy virtaukseen
  • ajattele tulevien sukupolvien hyvää

Nuo hyveet on helppo allekirjoittaa! Sen me jokainen tiedämme, että oppiminen on kovaa työtä. Se vaatii harjoittelua. Vaikka älynlahjat eivät käy tasan, ne eivät ratkaise kenestä tulee nero. Oppimistutkimuksen professori Hakkarainen toteaa, että tutkimusten valossa lahjakkuutta tärkeämpää on harjoitus. Isäni sanoi aikoinaan, että opiskelu vaatii pääasiassa sitkeyttä ja hyviä istumalihaksia. Periksi ei pidä antaa.

Se, että on optimisti ja jaksaa uskoa itseensä ja oppimiseensa, se, että uskaltaa nauraa itselleen, on myös tärkeää. Ryppyotsainen puurtaminen vie oppimiseltakin kaiken ilon. Myös itselle nauraminen on kaikella tapaa hyväksi.

Huolestuttavaa on, että iso osa nuorista menettää uskonsa oppimiseen koulun aikana. Hakkaraisen mukaan poikien ja tyttöjen erilainen koulumenestys voi johtua siitä, että pojat selittävät tyttöjä helpommin oppimisvaikeuksien johtuvat tyhmyydestä pikemmin kuin yrityksen puutteesta. Onneksi käsitykset synnynnäisten kykyjen, mystisen lukupään tai matikkapään vaikutuksesta pikkuhiljaa muuttuvat.

Älystäkään ei ole iloa, ellei ole tietoa. ”Rakasta tietoa” on Hakkaraisen listassa yksi älyn hyveistä.

Älyä pidetään pään sisäisenä ominaisuutena, mutta sitähän se ei ole! Se on mitä suurimmassa määrin sosiaalista; oppimista toisilta ja vieläkin enemmän, oppimista yhdessä. Parhaita tuloksia syntyy kun porukassa on erilaista osaamista. Arvokkaita rooleja löytyy kaikille.

Eikä voisi kuvitella nautinnollisempaa oppimiskokemusta kuin tuo virtaukseen heittäytyminen! Se on jotakin, mitä alkaa haluta lisää, kun kerran pääsee flown kokemaan. Kun aika menettää merkityksensä ja ideat ruokkivat toisiaan, kun saadaan yhdessä aikaan asioita, sellaisessa oppimisessa on laatua!

Ja tuo viimeinen: tulevien sukupolvien hyvä yhdistää hyviä ajattelijoita. Viisaudessa yhdistyvät huippuosaaminen ja eettisyys. Viisas ei tuhoa luontoa tai raiskaa luonnonvaroja, viisas ei käytä älyään tulevien sukupolvien haitaksi vaan päinvastoin.

Huomenna on opiston joulujuhla. Nopeasti syyslukukausi vierähti – ehkä juuri opittiin yhdessäoppimisen tapoja, vaikka kaikessa ei päästy vielä alkua pidemmälle.

Näistä eväistä aion huomenna jakaa meille kaikille aineettomia lahjoja, jotta keväästä löytyisi edelleen toivoa, iloa ja motivaatiokipinää. Ja sitäpaitsi – Kai Hakkarainenkin on kulkenut aikuislukion kautta jatko-opintoihin, kun oppiminen alkuun takkusi.

Reksiblogi 7.12.2010

Itsenäisyyspäiväviikonlopun aikana oli kiva lukea rauhassa päivän lehtiä ja muutakin. Sunnuntain hesarissa kiharaviiksisen jonglöörin lentävä hattu pakotti tarkentamaan katsantoa ja lukemaan Heikki Tolinista kertovaa tarinaa.

Sympaattinen tyyppi kertoo, miten hänestä tuli jongleeraaja ja miten hän löysi sirkuksesta oman alan, sen jota hän oli etsinyt jo kauan. Sitä ennen hänet oli potkittu pois monesta koulusta tai hän oli itse jättänyt niitä kesken. Monta alkua ja monta uutta yritystä. Koulu ei kolahtanut. Opetus oli muuta mitä hän oli kuvitellut, eikä siihen päässyt kiinni. Monta alaa piti koettaa, jotta olisi löytänyt sen, mitä halusi.

Lopulta se ala löytyi vahingossa, nimittäin puistojongleeraamisen avulla.

Aamuisin alkoi tuntua tärkeämmältä jäädä kotiin opettelemaan uutta temppua kuin mennä kouluun. Koulupäivät jäivät ja täyttyivät omista oppimistehtävistä diabolon tai keilojen kanssa.

Voisi luulla, että paluut uusiin yrityksiin ja uusiin kouluihin olisivat olleet tälle nykyiselle sirkusammattilaiselle ja opettajalle katkeran ja turhauttavan ajan muistelua, vaan ei ollenkaan. Heikki päinvastoin sanoo olevansa onnellinen siitä, että kaikki meni niinkuin meni. ”Olen saanut törmäillä”, hän toteaa.

Nyt Heikki Tolin on alansa ulkomaillakin arvostettu ammattilainen. Parasta sirkuksessa on  hänen mukaansa avoin ilmapiiri ja yhteisöllisyys. Hän valitsisi sen joka päivä uudelleen.

Heikki ei koe olleensa koulupudokas vaan pudottautuja. Hän halusi mennä omia reittejään. Koulusta lähdöt ja pois jättäytymiset olivat Heikin omia valintoja. Elämän suurissa valinnoissa pitää voida päättää itse, on Heikin tarinan keskeinen sanoma.

Nämä Heikit ovat meidän, opetusalan ammattilaisten, painajaisia. Haluaisimme niin kovasti valita heidän puolestaan, tietää paremmin kuin he tietävät.

Ja kun näin toimimme, menetämme otteen monista. Kun sähköistä hakujärjestelmää on kehitetty ja sen kierroksia kiristetty, pudottautujien joukko tulee näkyviin yhä selvemmin. Kun tämän syksyn aikana olemme pohtineet kymppikoulutuksen tulevaisuutta, joudumme ottamaan kantaa myös pudottautujiin. Onko 10-luokka tavoitteineen sittenkään riittävän joustava niille nuorille, jotka tietoisesti hakevat itseään ja jotain omaa? Miten saa luvan törmäillä? Tukahduttaako kansanopisto heidät liialla huolehtimisella? Missä on välittämisen ja toisen elämään puuttumisen tasapaino?

Ellei näitä kysymyksiä kysytä, kehitystä ei tapahdu. Jonnekin suoritusvaatimuksien ja väärien odotusten rakosiin tippuvat silloin Heikin tapaiset kaverit.