Archive for » January, 2011 «

Reksiblogi 26.1.2011

Viime viikolla opiston aamupöydässä kuuntelin sivukorvalla, kun henkilökunnan vapaamuotoisesti organisoituva sählyjoukkue keskusteli edellisillan pelistä. Korvaan jäi hauskasti kaikumaan toteamus, että ajoittain oli jopa havaittavissa pelinomaisia tilanteita.

Yhteispelissä ja yhteistoiminnassa taitaa olla aika tavallista, että joskus pääsee tavanomaisen räpiköinnin ja sähläämisen ohitse oikean pelin tasolle. Aina välillä yhteistyö sujuu ja silloin se aina palkitsee, vie mukanaan jonnekin flow-tilaan ja onnistumisiin. Pelikentällä tuolloin syntyy maaleja, osuu ja uppoaa.

Arki on kuitenkin usein sitä tavanomaista räpiköintiä, uuvuttavaa ja tahmaista. Siksipä ne pelinomaiset tilanteet ovatkin niin toivottuja ja harvinaislaatuisia. Useinkaan ei tarvita paljoa, kun asiat alkavatkin loksahdella kohdalleen.

Eilinen päivä oli muutamilta osin pelinomaista yhteispeliä, yksi hyvä ja tarpeellinen Connect Pro-kokous voi pelastaa koko päivän. Kun siihen sitten vielä lisää tiiviin yhteisen työrupeaman taitavan kollegan kanssa ja muutaman asioita eteenpäin vievän neuvottelun,  on aika tyydyttävä olo kotiin tullessa. Juostu koko päivä, mutta pelinomaisia tilanteita ylläpitäen ja edistäen.

Tänään pelinomaiset tilanteet olivat harvemmassa; enimmäkseen koin kahlaavani yksin lyijykengissä. Iltapäivän viimeinen kokous oli onneksi jo mieltä nostattava. Opistolle tuli hyvää palautetta ja sitähän on aina mukava saada.

Tuo pelikuvaus toi jotenkin mieleen opistosta 80-luvulla YLE:n tekemän dokumentin jonka nimi oli Unenomaisia kuvia. Opiston silloinen tiedotus-ja viestintälinja oli dokumentin takana. Se lähti liikkeelle armeijamaiselta kansanopistokampukselta, missä keittoa lusikoitiin ankean ruokalan liinattomissa pöydissä armeijapuvut yllä lusikoiden kilistessä samassa tahdissa. Sen kuvan jälkeen alettiinkin kuvata opiston normaalielämää, tavallista opistoarkea, missä opiskelijat kertoivat, että opisto on oikein mukava opiskelupaikka. Silloisella TV-linjalla oli useita nykyisin varsin nimekkäitä tiedottajia ja toimittajia. Jonni Aromaa lauloi tuossa dokumentissa opiston puutalon yläkerran ikkunasta ja Olga K. näytti tomeralta kenttäpuvussa.

Unenomaisia kuvia tuon dokumentin tuomat muistot ovat siinäkin mielessä, että nuo 80-luvun opiston toimintatavat ja oppimisympäristöt voi vielä palauttaa mieleen. Vaadittiin heittäytymistä ja kekseliäisyyttä opetusvälineiden monipuolistamiseen ja pedagogisiin kokeiluihin. Mutta sitäpä meillä oli, vaikka välineitä ei niinkään. Camera obscura tehtiin pahvilaatikosta, kirjoituskoneet raksahtelivat tv-linjalaisten luokassa, tietokoneista ei ollut puhettakaan. Kansainvälinen linja teki ensimmäisiä opintomatkaprojektejaan. Maailmanjako-pelistä olisi tänäänkin pelipedagogiikkaan paljon opittavaa. Amerikanvahvistus Fred Brooker, joka tuolloin kehitteli kansainvälistä pelipedagogiikkaa laittoi eilen Facebookin kautta viestiä Uudesta Seelannista. Hän onnitteli tytärtämme, jonka häitä vietimme viikonloppuna. Unenomaiset kuvat kirkastuvat välillä todellisiksi.

Opisto on eri kuin silloin, mutta ilman noita vaiheita ei oltaisi siinä missä olemme nyt.

Olenkohan tulossa vanhaksi;-)

Reksiblogi 13.1.2011

Joululoman yksi vaikuttava lukukokemus oli Märta Tikkasen uusi kirja ”Emma ja Uno”, rakkaudella tottakai. Se oli jopa niin vaikuttava, että lukemaa on pitänyt hautoa jonkin aikaa, että ajatuksia saa edes hiukan hahmolle. Tässä vähän alkua.

Uno Stadius, tulisielu ja kansanopistoaatteella valaistu nuori rehtori, tutustui 18-vuotiaaseen Emmaan Finnsin kansanopiston johtokunnan kokouksessa, minne Emman isä, Överbyn kartanon isäntä ja Finnsin johtokunnan jäsen, oli pyytänyt tytärtään huolehtimaan kahvitarjoilusta. Tämä tapahtui vuonna 1897 eikä mennyt kuin seuraavaan syksyyn, kun nuori Emma, isän silmäterä, astui aviosäätyyn. Lapset syntyivät peräperää ja Emman ollessa vain 25- vuotias, oli hänellä huolehdittavana kuuden lapsen suurperhe.

”Kaikki kuusi äidin lasta” on perheen sanonta, mikä kuvaa hyvin sitä olotilaa, missä perhe Stadius oli ja lapsiaan kasvatti. Unolla riitti tunteen paloa ja mielen janoa vapaaseen sivistystyöhön, vaan ei perheeseen, ei Emmaan taikka lapsiin. Opistohankkeissa Uno liikkui innostuneena ja ihanteita täynnä niin Suomessa kuin Ahvenanmaalla ja eri puolilla Ruotsia. Taalainmaasta tuli hänelle tärkeä tukikohta. Uno ei kuvia kumartanut ja hän nautti tilanteissa, missä jännitteet ja ristiriidat haastoivat ihmiset ja aatteet toisiaan vastaan. Seesteinen elämä, semminkään perhe-elämä vastuineen ei ollut Unoa varten. Rahahuolet olivat jatkuvasti läsnä. Ilman Emman isän tukea tai Emman uhrauksia perhe ei mitenkään olisi selvinnyt. Uno teki velkaa ja eli omille hankkeilleen. Taloudenhoito ei ollut Unon vahvoja puolia. Ei myöskään yhteistyö tai yhteinen tekeminen.

Uno oli loistava puhuja ja hyvä kirjoittaja. Uno osasi innostaa ja sytyttää. Uskomatonta, miten monta itsellekin tuttua kansanopistoa kuuluu Unon käynnistämiin tai hänen vaikutuksensa alla olleisiin opistoihin. Anatomia näyttää kaikissa opistoissa samalta; hyvä alun jälkeen yhteentörmäys – milloin minkäkin lainen – mikä ajaa Unon uutta tehtävää etsimään.

Perheelle ei ollut Unon elämässä paljoakaan sijaa, vaikka Uno piti itseään erinomaisena kasvattajana, tietenkin. Kiinnostavaa on, että hän ei itsessään nähnyt syytä siihen, miksi hänen suhteensa lapsiin oli niin muodollinen ja ulkokohtainen. Uno syytti Emmaa ja lapsia ja sitten katkeroitui. Käytännössä Emman ja Unon avioliitto oli ohi viiden vuoden yhdessäolon jälkeen, vaikka yhtä pidettiin vuosikymmeniä ja ero tuli vasta vuoden 1913 tienoilla. Emman suuri kysymys oli, mitä hän oli Unolle merkinnyt. Emma oli lojaali ja yritti kääntää asiat parhain päin. Hylätyksi tuleminen haavoitti, mutta ei katkeroittanut.

Emma oli viisas nainen, jonka sivistys tuli sydämestä. Hän osasi sopeutua ja sovittautua. Toisin kuin Uno, joka ei sovittautunut mihinkään ja joka teki ”laajempaa kasvatustyötä”. Hän nautti suurten salien kuulijamääristä ja itseensä kohdistuvasta ihailusta komeita viiksenkärkiään myöten.

Olen ihmetellyt ja ihaillut noita tulisieluisia kansansivistäjiä, jotka itseään säälimättä kiersivät ja jaksoivat sytyttää. Uno tipautti minut siltä osin maanpinnalle.  Vai oliko se sittenkin Emma? Ilman Emman kaltaisia kasvattajia ei taitaisi olla opistoilla tulevaisuutta eikä sitä yli satavuotista historiaakaan. Vaikka on siihen Unojakin tarvittu – niitä sytyttäjiä.

IMG_0759Vuoden toiseksi viimeisen päivän aamuna Hesarin vieraskynäartikkeli oli mannaa. Tuttu kaveri, Suomen Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius esittelee kirjoituksessaan tuloksiaan Oikeusministeriön tilaamaan selvitykseen verkkovaikuttamisen edistämisestä.

Hän toteaa, että Internetistä on tulossa kansalaistoiminnan keskeisin vaikuttamisareena. Leon käyttämät tilastot olivat hätkähdyttäviä. Tilastokeskuksen mukaan 86 prosenttia 16-74 vuotiaista suomalaisista ilmoittaa käyttäneensä Internetiä edellisen kolmen kuukauden aikana. Suomalaisista 72 prosenttia on tietoverkossa päivittäin tai lähes päivittäin. Ja vielä; Internetin käyttäjien osuus 65-74-vuotiaista on kasvanut vuodessa kymmenellä prosenttiyksiköllä 43 prosenttiin. Nuoremmissa ikäryhmissä jo lähes kaikki käyttävät Internetin palveluita.

Leo viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan internet muokkaa jopa ihmisen biologista perustaa ja todellisuuden hahmottamisen kykyä. Tulevaisuudessa voidaan yhä selvemmin erottaa digikansalaiset (digital natives) ja digitulokkaat (digital immigrants). Nuoret ovat kasvaneet verkkoon ja heille on luontevaa myös vaikuttaa verkossa ja verkon kautta.

Toistaiseksi tämä mahdollisuus on vasta tulollaan, vaikka verkkovaikuttaminen on halpaa, nopeaa ja lähes kaikkien ulottuvilla. Lisäksi verkko on parhaimmillaan tasa-arvoa edistävä ja yhteisöllisyyttä vahvistava, se kaataa ajan ja paikan raja-aidat kuin tyhjää vain. Verkossa toteutuu myös matalan kynnyksen ajatus; on helppo lähteä mukaan toimintaan. Hekin, jotka ajan tai muiden elämäntilannetekijöiden vuoksi eivät ehdi, jaksa tai voi lähteä mukaan järjestöjen tavanomaiseen toimintaan, voivat tehdä sen verkossa.

Osallistumisesta ja ihmisten aktivoimisesta näyttää tulleen helpompaa, toteaa Leo ja jatkaa, että tämä on ilman muuta demokratian toimivuuden kannalta hyvä asia.

Vaan mikä on sitten vaikuttavuus? Leo Straniuksen mukaan on vielä paljon askeleita otettavana ja lainsäädäntöä muutettavana, jotta verkkovaikuttaminen olisi todellista. Napin painallukseen perustuvan aktivismin viestit eivät vielä kulje reaalimaailman päätöksentekoon. Eivät edes hyväntekeväisyyskampanjat eivät onnistu vielä verkossa, koska rahankeräykseen on saatava erillinen lupa. Hän on myös huolissaan siitä, että ellei muutosta tapahdu, ihmiset kyllästyvät ja turhautuvat.

Leon viesti onkin, että vaikka perinteisiä yhdistyksiä tarvitaan, olisi olennaista huomata, että verkko on laajentanut ihmisten vaikutusmahdollisuudet aivan uudella tavalla. Tätä mahdollisuutta ei ole varaa jättää käyttämättä.

Tässä onkin miettimistä. Kun Seppo Niemelä teki joitakin vuosia sitten kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa, verkkovaikuttaminen oli puheissa esillä, mutta vasta pienenä äänenä ja kummasteluna. Murehdittiin sitä, miksi nuoret eivät osallistu. Oltiin kuin nuo Leon kuvaamat digitaaliset natiivit ja immigrantit, eri maailmasta. Nyt kun me digitaaliset immigrantit olemme täällä, voisi tilanne muuttua.

Odotan tätä myös koulumaailmaan. Kun Maabrändityöryhmä antoi rehtoreille tehtäväksi tehdä kouluistaan paikallisdemokratian keskuksia, verkkovaikuttamisen mukaan ottaminen olisi mielestäni tärkeä osa tuota työtä.

Reksiblogi 2.1.2011 (kirjoitettu 29.12.10)

IMG_0811Nytin joulunumerossa kyseltiin, onko blogien maailma oikeasti naisten?  Ilkka Mattila tuumaili, että tyypilliset bloggaajat ja blogien seuraajat näyttävät julkisuudessa naisilta. Tytöt ja nuoremmat naiset tekevät ja lukevat muotiblogeja, ja aikanaan, perheen perustettuaan he siirtyvät odotusblogeihin, vauvablogeihin ja kotiäitiblogeihin. Tätä mielikuvaa vahvistaa mm. Mila’s Daydreams -blogillaan kansainväliseen suosioon noussut Adele Enersen.

Sitten toteaa Ilkka Mattila, että tilastot romauttavat tämän kuvan naisten hallitsemasta blogimaailmasta; blogeja lukee 39 prosenttia naisista ja 41 prosenttia miehistä. Omaa blogia pitää 4 prosenttia naisista ja 3 prosenttia miehistä.

Voisiko vetää sellaisen johtopäätelmän, että naiset haluavat kirjoittaa. Että naiset osaavat kirjoittaa sellaistakin, mitä miehet haluavat lukea. Eipä silti, näyttäisi asiat olevan myös toisinkin päin. Mainiota, että edelleen bloginpituiset tarinat ja kirjoitukset, kuvat ja piirrokset jaksavat innostaa samanmielisiä ja jakamisen kannalta merkityksellisiä ryhmiä. Twiitit tai Facebook-päivitykset eivät kokonaan ole näitä vähän pitempia blogijuttuja korvanneet.

Adele Enersen toteaa, että kun omat perheenjäsenet asuvat kaukana, ympäri Suomea, eikä nykyisellä kotipaikkakunnalla ole juuri mitään turvaverkkoa lapsiasioissa, on helpompaa hake apua netistä…

Netistä löytyy se sosiaalinen verkosto, minkä varaan voi rakentaa.

Toinenkin juttu oli jouluviikolla Hesarissa; ujot nuoret kokevat netin myönteisesti omissa sosiaalisissa suhteissaan. Ei tarvitse pelätä punastumista tai mokaamista samalla tavoin kuin lähitilanteissa, voi keskittyä oleman oma itsensä. Sosiaaliset nuoret kokivat, että sosiaalinen media ei sinänsä ollut parantanut heidän kaverisuhteitaan, niitähän oli muutenkin, lisännyt mahdollisuuksia kuitenkin. Ujoille taas sosiaalisen median kautta syntyneet kaverisuhteet olivat nousseet hyvin tärkeiksi.

Pieniä uutisia. mutta suuri merkitys. Kun kauhistellaan sosiaalista mediaa, nämä puolet eivät tule esille. Tosiasia kuitenkin on, että verkko ja sosiaalinen media ovat voimaannuttaneet monia. Voisin vielä lisätä omat havaintoni monikulttuurisista opiskelijoistamme, nuorista ja vanhemmistakin maahanmuuttajista. Heille sosiaalinen media on olennainen väline olla yhteyksissä  kaukana ja hajallaan asuvaan perheeseen, sukulaisiin, ystäviin.

Kun 80-luvulla ensimmäiset Opiston namibialaisopiskelijat yrittivät lankapuhelimen välityksellä saada kontaktia leireillä asuviin perheenjäseniinsä, se oli aika sattumanvaraista ja epätoivoistakin yrittämistä. Sydän särkyi niin opiskelijalta kuin minultakin, joka yritin auttaa, kun kontakti jäi saamatta ja läheisen ääni jäi kuulematta. Omat tyttäremme saivat toimia korvikelapsina ja halausvastaanottimina lapsiaan kaipaaville namibialaisäideille. Nyt Facebook ja Skype kertovat missä ollaan ja mennään. Kuvat liikkuvat vinhaa vauhtia verkossa.

Siksi kannattaa kirjoittaa blogia. Siksi kannattaa jakaa asioita, arkea ja elämää. Niin miesten kuin naisten. Milan päiväunet ovat hellyttävää ja hauskaa katsottavaa. Kivasti  ja kauniisti toteutettua. Ei ihme, että sivusto on kerännyt yli 3 miljoonaa katsojaa. Luovuutta, sitä blogeihin tarvitaan, heittäytymistä ja uskallusta! On meissä naisissa ainakin näitä hyviin blogeihin tarvittavia laatuja… Onnea seuraavaan blogivuoteen!