Archive for » February, 2011 «

Reksiblogi 19.2.2011

Menneellä viikolla ravasin lumisohjossa suurikirkon editse Säätytalolle. Pakkanen jähmetti loputkin bussiunisista ajatuksistani ja haikailin kävellessäni puolituntisesta lämpimässä, keskittymistä hetkeksi papereihin ennen kokousta sisätiloissa.

Ja kas; kirkkorakennuksen seinään ripustettu banderolli tarkentui silmänurkkaani: Ole Hyvä! Ole arkienkeli! Punaisella pohjalla yksinkertainen teksti, mainos yhteisvastuukeräyksestä. Siitä oli pakko mennä ottamaan kuvakin; niin paljon tuo jonkun bränditaitajan tuotos minuun vaikutti. Yksinkertaista, tehokasta, suurta pienestä, vaikuttavaa ilman alleviivausta. Tämänvuotisella yhteisvastuukeräyksellä autetaan nuoria Suomessa ja kehitysmaissa. Siinä jos missä tarvitaan arkienkeleitä ja arjen hyviä ihmisiä. Mietin olenko minä sellainen.

Yksi tärkeä osa opistotyötä on auttaa nuoria, joiden elämä ja tulevaisuus on hajalla ja hukassa. Se työ on ollut mukana Otavan toiminnassa niin kauan kuin itse olen opistolla ollut. Kolmenkymmenen viiden vuoden aikana ajat ovat muuttuneet, nuorten tarpeet ja tilanteet ovat muuttuneet, koulu on muuttunut.

Muistan monia onnistumiskokemuksia, muistan monia nuoria, joiden kohdalla havahtuminen omiin mahdollisuuksiin on syntynyt vasta kevään loppupuolella, yhteisen rankan opistovuoden päätteeksi. Muistan nuoria, joille sitä havahtumista ei vuoden aikana ehtinyt tapahtua lainkaan. Jotkut nuoret ovat oikeasti saaneet sen toisen mahdollisuuden, jota he ovat tulleet opojen tai vanhempien patistamana opistosta hakemaan. Siitä  ilosta on omakin sydän aina hypähtänyt. Opistovuosi voi kuitenkin olla pelkkää harmaata ja mustaa. Kaikille kansanopisto ei ole oikea paikka. Onko kansanopisto yksistään enää kenellekään syrjäytymisen reunamilla pyristelevälle nuorelle hyvä paikka? Vuosi on niin kovin lyhyt aika haavojen parantamiseen.

Meidän kannattaisikin hakeutua tiiviimpään yhteistyöhön muiden alueen toimijoiden kanssa, tehdä parempaa yhdessä. Kaikki sitä toivovat, kun näin haasteellisesta toiminnasta on kysymys. Silloin on tärkeää miettiä ne omat vahvuudet ja hyvät toimintamallit yhteiseen systeemiin, jotta nuori todella löytäisi avun, vahvistuisi ja pääsisi eteenpäin.

Olen viime aikoina miettinyt, miten laaja-alaista yksilöllistä oppimissuunnitelmaa tulisi kehittää avuksi. Jotakin sellaista työkalua tarvitaan. Ja monta muutakin.

Katariina Stenberg (Riittävän hyvä opettaja, PS-kustannus) sanoo, että hän pyrkii elämään lasten kanssa, ei opettamaan heitä. Koulu on muuttunut siinä, että aiemmin koululla oli paljon suurempi merkitys opinantajana. Nykyään malleja ja tietoa tulee verkosta ja mediasta. Lasten sosiaalisen ympyrät ovat huomattavasti laajemmat kuin aiemmin. Oppilaan voi olla vaikea perustella itselleen, miksi koulu on tärkeä. Nykymaailmassa pitkäjännitteisyyttä puuttuu aikuiseltakin, saati sitten lapsilta. Turvattomuus lisääntyy; se koskee niin oppilaita kuin opettajia. Eikä se turvattomuus rajoitu tietenkään kouluun, sitä on kaikkialla.

Tässä me opettajat ja ohjaajat sitten taaperramme ja ihmettelemme, miksi ne oppilaamme eivät tule tunnille, mikseivät tottele. Uhka pudota epäonnistumisen ja toivottomuuden mustaan aukkoon kasvaa ja vahvistuu niin opettajien, ohjaajien kuin opiskelijoiden keskuudessa.

Stenbergin resepti on se, että elää opiskelijoidensa kanssa, ei niinkään aina yritä opettaa. Allekirjoitan ajatuksen. Se on  välittämistä, se on arkienkeliyttä.

Reksiblogi 13.2.2011

Luikertelua

IMG_0833Luin taannoin Hesarista, että naiset ovat olleet merkittävä edelläkävijä suomalaisen alppihiihdon alkutaipaleella, erityisesti harrastepohjaisessa laskettelussa. Naisvoimistelijat olivat tutkija Jari Kanervan mukaan hyvin valveutuneita siitä, mitä Ruotsissa ja muualla Euroopassa tapahtui urheilurintamalla. Kun oli jatkuva kiista kilpaurheilun ja liikunnan välillä, juuri naiset kehittivät Suomeen urheilumerkkijärjestelmän kilpailemaan kilpaurheilun kanssa. Suoritusmerkkisysteemi oli tavoitteellista omaehtoista liikuntaa, mihin tarvittiin lisälajeja ja uutta sisältöä.

Naiset uskoivat harjoitteluun, intoon ja kehittymiseen, joten he loivat jokaiseen lajiin omat kurssinsa. Voimisteluun tulivat voimistelukurssit ja hiihtoon hiihtokurssit. Hiihtokurssien myötä Ruotsin ja Itävallan mallin mukaisesti kehitettiin hiihtoon myös tunturioloihin soveltuvaa koulutusta, jota alettiin kutsua luikerteluksi. Luikerteluun sopivia maastoja haettiin hiihtomatkailun kohteiksi Lapista. Hiihtomatkailun organisointi oli sekin naisten kehittelemää. Nämä laskettelun tai luikertelun pioneerinaiset toimivat 1920-luvun puolivälin tienoilla. Ensimmäinen alppihiihdon kilpailu Suomessa järjestettiin 1934 Kuopion Puijolla.

Jotenkin ihan mahtavaa toimintaa! Uutta, valveutunutta, aikaansa seuraavaa. Naiset halusivat vahvistaa sellaista liikuntaa, joka toi vaihtoehdon kilpaurheilulle. Kehitettiin uusia ohjelmia, kurssisisältöjä, jopa uusia lajeja. Seurattiin aikaa, seurattiin naapurimaita ja eurooppalaisia virtauksia. Otettiin oman maan mahdollisuudet ja oheispalvelut käyttöön. Oltiin edelläkävijöitä monessa mielessä.

Luikertelun kautta Tanja Poutiaisenkin hieno ura on saanut alkunsa. Näin nämä asiat voivat parhaimmillaan mennä.

Liikunta ja sivistyksellisen liikunnan edistäminen on urheiluopiston tehtävää. Urheiluopistot kuuluvat samaan vapaan sivistystyön rooteliin, mihin kansanopistotkin kuuluvat. Urheiluopistoille on uskottu liikuntakasvatuksen edistäminen kaikissa ikäryhmissä. Se on tärkeä tehtävä. Tällaiset luikertelun ideoijat ovat tärkeitä esikuvia sillä vapaan sivistystyön alueella, mutta kyllä ne koko kentälle ovat tehneet hyvää.

Otavassa vieraili perjantaina muusikko Veera Voima, joka on tuonut kalevalaisen laulu-ja musiikkiperinteen uuteen muottiin. Vahvoja, ikiaikaisia rytmejä, kantele ja rumpu soittimina, osallistavia ketjutansseja – tarinoita suon raudasta ja naisen rinnasta juoksevasta maidosta, tuutulauluja, vanhoja rytmejä, Veeran omia sanoja ja sovituksia. Myyttejä, sydänääniä, kättelykehiä. Veera kertoi niistä yhtyeistä, missä hän myös laulaa ja soittaa, Suo-yhtyeestä ja Suden ajasta. Myyttikestejä toteutetaan opistolla kevään aikana kriittisen korkeakoulun kanssa ja tämä, kuten professori Juha Pentikäisen myyttiluento Karhusta, Otavasta, Ursa Major, ja Ursus arktos, oli kiintoisaa kuunnella.

Toisenlaista toimintaa kuin luikertelun kehittäjillä, mutta jotain samaa siinä on. Se sama taitaa olla paikan tajussa; siinä, että on ymmärretty, että paikalla ja tietynlaisilla olosuhteilla on merkitystä. Omat erityispiirteet ovat mahdollisuuksia. Se on myös rajojen ylityksissä. Sankareille on tärkeää ylittää rajoja, hakea uutta, ei vain puolustaa olemassa olevaa.

Luikertelusta tuli alppihiihtoa, slalomia, laskettelua ja pujottelua. Hauskalta kuulostaa minusta kyllä tuo luikertelukin.

Reksiblogi 1.2.2011

IMG_0300

Musiikinopetus puhuttaa. Oopperan nettisivuilla on luettavissa oopperan 100-vuotisjuhlaseminaarissa pidettyjä alustuksia. Niistä löytyy monenlaisia tulokulmia musiikinopetukseen ja musiikkikoulutukseen.

Vaikka pianisti ja kapellimestari Ralf Gothoni manasi maan rakoon peruskoulun musiikin opetussuunnitelman, mikä antaa mahdollisuuden aktiiviseen musiikin tekemiseen ja mikä käytännössä tarkoittaa bändisoittoa ja poplaulua, rohkenen vahvasti olla tuon aktiivisen tekemisen puolella. Ja kerronpa miksi.

Taisi olla keväällä 2005 kun aloimme pohtia, miten saisimme bändisoiton osaksi opiston toimintaa. Idean heitti ilmaan Miettisen Miri, valtakunnan nimekkäitä kevyen musiikin rumpaleita, joka oli vetänyt opistolla useina kesinä rumpuleiriä nuorille rumpaleille. Kun yksi heitti idean ilmaan, löytyi kopin ottajia henkilöstössäkin.

Kopin ottajat ja jatkokehittelijät lähtivät miettimään bändisoiton pedagogista ja yhteisöllistä toimintamallia, minut pyydettiin mukaan miettimään hallinnollisia rakenteita ja resursseja.

Lähdimme heti alkuun siitä ajatuksesta, että bänditoiminta ei kilpaile musiikkiopistojen opetuksen tai kansalaisopiston kanssa. Tavoitteena on yhteissoitto, yhteinen vastuu ja yhdessä oppiminen. Samalla yksilökin kehittyy, vahvistuu ja uskaltaa. On osallinen. Eli hän tekee juuri sitä, mitä Gothoni paheksuu.

Opiston bänditoiminta on laajentunut teemakympin lisäksi vapaan sivistystyön vuoden mittaiseen bändilinjaan. Niin kympiltä kuin linjaltakin on tavoitteellisimmin musiikkia harrastavat päässeet jatko-opintoihin alalle. Jotkut tienaavat soittamalla. Useat ovat hakeutuneet muille opiskelualoille tai töihin.

Vuosi ei ole hukkaan mennyt silloinkaan kun on todennut, että musiikki on vain harrastus. Useimmalle se on juuri sitä.

Musiikilla on valtava merkitys. Se on kaikkialla. Se on väline itseilmaisuun ja itsen tuntemiseen. Musiikin tekeminen ja tuottaminen avaa sielun lukkoja. Kuunteleminen puhdistaa.

Juuri kuusikymmentä täyttänyt näyttelijä ja laulaja Eija Ahvo sanoo, että ääni on ihmisen sielu ja se ääni löytyy jokaiselta. Laulun kieli on yksi kielitaito ja jokainen ihminen voi laulaa omalla äänellään. Jos ääntä loukataan, se on sama kuin jos revittäisiin siivet irti. Puheääni on myös hyvin henkilökohtainen asia.

Eipä siis huolta siitä, ettei löytyisi äänen käyttäjiä, kun vain osaamme motivoida ja rohkaista ihmisiä niin tekemään. Kun emme latista. Kun tarjoamme mahdollisuuksia tekemiseen, kuuntelemiseen, uskallukseen ja kokeiluun.

Ei siis pelkoa siitäkään, ettei konsertteihin löytyisi väkeä. Sielu tarvitsee ravintoa!

Ihmeellinen vaikutus sillä on, kun näkee, että osaavat ne, tuottavat huimia musiikkinautintoja juuri kun olet ajatellut, että mitähän tästäkin oikein tulee, millä saat nuo lusmurit kuriin jiiännee jiännee. Niinpä. Omakin sielu puhdistuu.