Archive for » March, 2011 «

27
Mar

Lauantaina 26.3. pimenivät asunnot puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä iltaa kaikilla mantereilla ja aikavyöhykkeillä. Earth Hour on maailman luonnonsäätiön eli WWF:n maailmanlaajuinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on pysäyttää meidät hetkeksi pohtimaan energiankulutustamme ja sen vaikutuksia ilmastoon.

Ilmastotempaus järjestettiin ensimmäisen kerran Australiassa 2007. Se on levinnyt nopeasti kaikkialle ja sen suosio samoin kuin osallistujien määräkin on kasvanut räjähdysmäisesti. Viime vuonna mukana oli 126 maata ja yli 4000 kaupunkia. Suomesta 2010 oli  mukana 86 kuntaa ja 105 oppilaitosta.

Toivottavasti tämän vuoden luvut ovat vielä suurempia. Mikkeli kaupunkina ja Otavan Opisto oppilaitoksena oli mukana jo tuolloin. Tänä vuonna Earth Hour otettiin mukaan meillä opistolla vielä yhteisöllisemmin ja monipuolisemmin. Opiston Nettilukio haastoi nyt kaikki opiskelijat mukaan ottamaan kuvia omasta Earth Hour-hetkestä ja jakamaan niitä verkossa muiden kanssa. Kuvia oli mahdollista seurata blogissa ja Twitterissä. Myös Face-bookissa jaettiin Earth Hour-tuntia.

Sosiaalinen media yhdisti ihmiset ja kokemukset. Hienoa oli esimerkiksi se, että opiston johtokuntaa, verkkotoimijoita, entisiä opiskelijoita ja henkilökuntaa oli mukana nykyisten opiskelijoiden kanssa tempauksessa. Kansanopistot voivat oikeasti olla edistämässä ja vaikuttamassa kestävään tulevaisuuteen!  Erään osallistujan lapset olivat todenneet telkkarin katsomisesta pimeässä, että näinhän me tehtiin viime vuonnakin! Toivotaan, että monen perheen perinteisiin siirtyy Earh Hour!

Kiitokset Tarulle ja Sarille, jotka ideoivat meidän kampanjamme ja mahdollistivat toiminnan jakamisen tavat. Sosiaalinen media näytti hyvät puolensa.

Ensi perjantaina rämähtää jälleen opistolaisten SOF- produktio käyntiin. Kenraali pidetään Otavan alakoulun juhlasalissa klo 12. Tämän kevään osalta harjoitukset ovat olleet sen verran salaperäisiä, että minulle ei ainakaan ole selvinnyt etukäteen juoni eikä sisältö. Musiikkia ja teatteria on luvassa; hyvää sellaista, sen uskallan luvata! Kiinnostuksella jään odottamaan.

Viime vuonna SOFfissa oli mukana myös Lassi – niminen nuori mies: se sama joka tänä talvena nousi Idols-kisan kautta tunnetuksi koko maassa. Lassin laulutaidot tekivät hänestä Idols-suosikin, mutta vielä kiinnostavammaksi hänet teki se, että hän jättäytyi kisasta omaehtoisesti pois juuri kun oli päässyt semifinalistien joukkoon. Ujo kaveri pani muut asiat tähteyden edelle.

Lassi kertoi löytäneensä nykyisen bändinsä Tentacle Pillow:n soittajat Onnin ja Villen ensimmäisenä koulupäivänä Otavassa. Opisto voi toimia näinkin; liimana ja mahdollistajana.

Olikohan siinä sitä Family Learning-mallia, mitä olemme halunneet tuoda mukaan bändisoittamisen pedagogiseen ajatteluun? Porukat oppivat yhdessä ja huolehtivat toisistaan. Aika kansanopistomaista!

Runsas viikko on mennyt Japanin katastrofeista. Mieleni taustakuvana on sama kuin läppärissänikin yhtenä vaihtuvana sellaisena; nimittäin puupiirrostaiteilija Katsushika Hokusain Kanagavan suuri aalto 1800-luvun alusta. Teppo Turkki kirjoitti tänään Hesarin kulttuurisivuilla siitä ja japanilaisten suhtautumisesta katastrofeihin hyvän kirjoituksen. Hän antoi eväitä ymmärtää japanilaisten käyttäytymistä ja toimintaa katastrofien sattuessa. Itä-aasialaisessa  ajattelussa luonnonkatastrofit ja rankat koettelemukset koetaan mytologisella tasolla iskuksi vallassa olevalle tavalle toimia ja ajatella. Tohokun maajäristyksestä voi siis seurata jotakin hyvää, jos se sysää japanilaisen yhteiskunnan uuteen kehitysvaiheeseen. Saman lehden haastattelussa Hiroshiman ydinpommituhosta selviytynyt rouva Emiko Okada vahvistaa tämän: ”Ydinvoimaloita on rakennettu, jotta elintasomme olisi mahdollinen. Nyt tapaamme elää pitää muuttaa.”

Kun Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1979, olin Otavan Opiston kansainvälisyyskasvatuksen linjan ympäristönsuojelun opettaja. Sen ryhmän kanssa käytiin debattia ydinvoimasta, sen hyvistä puolista ja vaaroista suhteessa fossiilisiin polttoaineisiin ja maailman energiaratkaisuihin. Kun Three Mile Islandin kautta kiinailmiö tuli tietoisuuteen, opistolaiset halusivat toimia ja vaikuttaa. Itsekin olin innokkaasti mukana ydinvoimaa vastustavissa kulkueissa. Omat lapset olivat pieniä ja se lisäsi halua toimia turvallisemman maailman puolesta. ” In case of nuclear accident, kiss your children for good bye”, luki jossakin tekemässämme banderollissamme. Ajatus saa edelleen itkuntunteen kurkkuuni.Tällaista, kantaaottavaa kansalaisvaikuttamista oli silloin mukana opistotoiminnassa. Kynttiläkulkueita ja rauhanmarsseja. Siinä ajassa kasvoin kansanopisto-opettajaksi.

Ja taas kun Tsernobyl räjähti huhtikuussa 1986, olin opiskelijaryhmän kanssa Kiovan yllä lentokoneessa matkalla Leningradista Bakuun. Kun Suomessa ja muualla maailmassa tiedettiin mitä oli tapahtunut, meidän porukka nautti Bakun ja Jerevanin vapusta, kiinnostavista opintokäynneistä, Kaukasian keväästä, erilaisesta maailmasta täysin tietämättöminä mistään kamalasta. Saapuessamme Suomeen, kesti aikaa ymmärtää koko asiaa. Rajaviranomaiset pohtivat, pitäisikö meidät terveystarkastaa, radioaktiivisuutta mitata, joditabletteja antaa, kun olimme olleet kaksi viikkoa Neuvostoliitossa ja käväisseet lähellä katastrofialuetta. Mitään tuumailua enempää ei seurannut. Taisimme olla paremmassa turvassa Kaukasuksella kuin ihmiset täällä Suomessa, kun ilmavirtaukset kuljettivat laskeumia tänne suuntaan.

Perheet olivat kuitenkin järkyttyneitä ja helpottuneita kun matkalaiset palasivat. Tuon jälkeenkin otimme vielä monta kertaa riskejä lähteä opistomatkoille milloin minnekin.

Kun ilmastomuutoksen myötä energia-ajattelu on muuttunut ja ydinvoimaan on alettu suhtautua taas vähän niin kuin kaikki olisi siltä osin hallinnassa ja ongelmat teknisesti ratkaistavissa, olen kokenut omassa ajattelussani hirveää ristiriitaa. Nuo oman elämäni avainkokemukset vaikuttavat enkä koskaan voi niitä unohtaa. Toivottavasti Emiko Okadan sanoma kiirii maailmalla japanistakin kauemmaksi. Kansanopistojen rehtorikokouksessa johtaja Eeva-Riitta Pirhonen OKM:stä kyseli, onko mitään todellista tapahtunut opistojen toiminnassa sen jälkeen kun Vapaan sivistystyön lain tavoite- ja tarkoituspykälään tuli mukaan kestävä kehitys ja globaalit haasteet. Onko?

Reksiblogi 12.03.2011

IMG_0886Opistolla on menossa pajaviikonloppu. Kun tähän koneen äärelle istahtaa ja pysähtyy pohtimaan kaikkea sitä mihin on ehtinyt mukaan, liikahtaa mielessä ensimmäisenä jonkinlainen ilo ja sen perään vähän hätäkin: vaikka taaskin oli upeita alustajia ja ajattelemaan pistäviä oppimissessioita, meitä edelleen oli mukana kohtuullisen pieni joukko. Sellaisia alustuksia mitä nyt saatiin kuulla opetusaineiston sisällöistä ja materiaalien käytöstä erilaisissa opetus-ja oppimistilanteissa, myyteistä ja oppimisen tulevaisuudesta oli todella monella tapaa opettavaista ja tärkeää asiaa tulla jaetuksi.

Ellette usko, katsokaa opiston sivuilta tallenteet. Onneksi ne ovat siellä, jotta niihin voi uudestaan palata! Kalamaljassa kulminoitui paljon näitä teemoja vielä antiikin myyttien kautta. Kalamalja menetelmänä on kiinnostava ja osallistava – maljaan voi kuka tahansa hypätä ajatuksineen mukaan. Kalamaljan virittämät teemat jatkuivat pitkin iltapäivää ja iltaakin. Vapaan sivistystyön mieli ja tarpeellisuus näkyy hyvin tällaisessa tavassa oppia ja olla. Illan musiikkiesitykset liittyivät myös antiikin myytteihin. Mezzosopraano Essi Luttinen ja pianisti Minna Pöllänen veivät kuulijat musiikillaan ihmisen kasvun ja kivun paikkoihin mm. antiikin traagisten hahmojen Orfeuksen ja Eurydiken kautta. Se kosketti. Päivän aikana syntyi jotakin eheää.

Perjantaiseen pajapäivään liittyi itselläni samaan aikaan sisäistä ristiriitaa siitä, missä olisi ollut hyvä olla mukana, mihinkä pysähtyä. Oppilasasiat ja monet muut arjen jutut kulkevat rinnan, kokouksia pidetään juuri pajojen aikana siitä syystä, että silloin yhteistyökumppaneilla on mahdollisuus myös osallistua ja tulla asiantuntijoiksi. Tällä kerralla maaliskuun pajaan liittyi vielä Japanin suuri maanjäristys-ja  tsunamitragedia, joka vaikutti tietoon tultuaan monenkin mieliin ja tilannetta seurattiin eri tavoin.

Kun eräskalamaljakeskustelija puhui heinäsirkkaefektistä oppimisessa, koin olevani vähän sellainen itse omassa pajaoppimisessani. Heinäsirkkaefekti näkyy siinä, että kun on niin paljon tietoa ja asioita on helppo löytää verkosta ja sisällöissäkin on pyritty helppouteen ja kiinnostavuuteen, meistä tulee kuin heinäsirkkoja, jota napsivat parhaalta näyttävät makupalat pikaisesti ja siirtyvät seuraaviin. Oppimisen pinnallistuminen on tunnistettava asia. Siihen viittasi myös Marja Ahola koulutuskeskus Salpauksesta puhuessaan suomen kielen opetuksen verkkoaineistoista.

Lueskelin tässä myös Erkki Takatalon julkaisua ”Toimiva työyhteisö – näkökulmia opistotyön kehittämiseen”. Kirja on Kansanvalistusseuran julkaisema loppuraportti vapaan sivistystyön osaaminen ja pätevyys eli VSOP -koulutusohjelmasta, jossa Erkki oli asiantuntijana ja valmentajana. Tuo opus kannattaa lukea! Erkin käyttämä termi ”tuuliviiriongelma” tuli heinäsirkkojen yhteydessä mieleeni. Tuuliviiriongelmaan törmätään silloin, kun halutaan olla kaikessa mukana, innostutaan. Ja innostutaan jälleen uusista hankkeista, jolloin jo aloitetut jäävät kesken.

Hyvä johtaminen on pitkäjänteistä, harkitsevaa ja johdonmukaista. Siihen on hyviä ja käytännönläheisiä, VSOP-koulutuksen valmennuksissa löytyneitä malleja samaisessa opuksessa. Oppimishaasteita itselleni!

Suosittelen vielä professori Kai Hakkaraisen paja-alustuksesta tehdyn videotallenteen katsomista. Sekin löytyy opiston sivuilta. Herättää ajatuksia, vai mitä!


Reksiblogi 2.3.2011

IMG_0766

Käväisimme viikonloppuna Turun saaristossa. Kevättalvi komeimmillaan. Lokit, merilokit, sorsat seurailivat lauttavanaa ja istuksivat merijäällä hentoisessa lumen tuprutuksessa ja auringossa. Livonsaaren tietämillä merikotka tähyili puun latvasta ympäristöään. Ikkunasta seurasimme tiaisparven kuhinaa; tallareita, sinitinttejä, töyhtöjä ja puukiipijöitä ruokailemassa. Närhi tuli aika ajoin hätistämään pienet pois. Samoin teki varpushaukka. Pitää vain ihmetellä kuinka äkkiä tuo monimuotoinen sirkuttava lintuväki pystyy häviämään tyystin paikalta. Sekunneissa maailma muuttuu hiljaiseksi ja pysähtyneeksi.

Lintujen elämä vaikuttaa kuitenkin vielä matalalennolta, vaikka valo saa hormonit liikkeelle ja keväiset lisääntymiskuhinat alkuun. Rankka talvi on pikkulinnuillakin takana. Ruoka on ollut kiven alla. Kova pakkanen on koitunut monen kuolemaksi, vaikka lämmönsäätely on viety tikkujalkaisilla höyhenpalloilla huippuunsa. Lisääntynyt hormonitoiminta näkyi tuossa parvessa koiraiden höyhenten värien vahvistumisena. Siitä se alkaa.

Matalalentoinen olo on vielä itselläkin. Kevään valo alkaa vaikuttaa, mutta mieli ei vielä ole ihan ehtinyt mukaan. Olo on vähän kuin varpushaukan jäljiltä. Monta asiaa on liikkeellä, suunnitelmissa ja päätöksissä, mutta varsinainen iso työ vielä edessä.

Kymppilinjojen tulevaisuudesta tehtiin johtotiimissä päätös viime viikolla. Asia on ollut pohdinnan alla ja näkynyt varmasti näissä blogikirjoituksissakin. Nuoret ohjataan kympin sijasta muille kansanopistolinjoille ja vapaan sivistystyön opintoihin. Kymppiopetusta on alueella tarjolla niin Ammattistartin kuin perusopetuksenkin puolella. Kauempaa tulevat kymppinuoret taas tarvitsisivat vahvasti tuettua asumista, jollaista meidän resursseilla ei ole mahdollista tarjota. Perusopetusta ei kuitenkaan jätetä. Peruskoululinja ja nettiperuskoulu jäävät ja erityisesti monikulttuurista peruskoululinjaa vahvistetaan ja sitä niveltä kehitetään edelleen lukiokoulutukseen. Musiikki ja bändisoitto tulee edelleen olemaan voimallinen kehityssuunta. Numeroiden korotusmahdollisuus pysyy niinikään.

Uskon, että päätös auttaa meitä suuntaamaan voimavaramme opiston kehittämiseen ja yhteistyön etsimiseen. Siinä on hyvänä apuna Opiston aloittama opetushenkilöstön täydennyskoulutushanke. Se rokottaa meidät muutokseen. Paraikaa viimeistellään tiimikohtaisia ROPS:eja ja henkilökohtaisia HOPS:eja. Mahdollisuus on valita useista täydennyskoulutuksen linjoista itselleen kiinnostavimmat: on sosiaalisen mediapedagogiikan, vaihtoehtopedagogiikan, verkkopedagogiikan ja tulevaisuuspedagogiikan vaihtoehtoja. Tietotekninen tukipedagogiikka voi auttaa myös jotakuta löytämään itsestään tekniikan ”ihmelapsen”, sellaisen joka kykenee sujuvasti ja luontevasti kytkemään lähellä ja kaukana olevat yleisöt oppimisen prosessiin. Tässä ollaan aivan vapaan sivistystyön ytimessä. Piti vielä sanomani, että kestävää kehitystä ei ole unohdettu – se on mukana niin ilmiöpedagogiikassa, toimintatavoissa kuin sisällöissäkin. Reilu kulttuuri ja reilu sivistystyö vaatii meiltä toimijoilta uutta asennetta. Luonnosta voi oppia paljon; tiaisparven lajit ovat oivallinen esimerkki yhteistyöstä ja synergiasta. Yhdessä havaitaan ruokailumahdollisuudet; silti kuusitintti ruokailee eri osassa puuta kuin töyhtis tai puukiipijä. Vaaraan tai elinympäristön muutokseen osataan reagoida nopeimmalla mahdollisella tavalla; yhdessä  aina nopeammin ja järkevämmin kuin yksin.

Pian, pian on se aika, jolloin aletaan tehdä pesää ja kasvattaa uusia poikueita.  Toivottavasti meilläkin sydän alkaa tehdä pesää jo tulevaan ja tavoiteltavaan.