Olemme aloittaneet uusvanhan käytännön. Aamupala hoidetaan opiskelijoiden ja henkilöstön voimin asuntolarakennuksen keittiö-ja oleskelutiloissa. Niinhän se on, että muutokset eivät synny sormia napsauttamalla. Ei edes silloinkaan, kun useat järkisyyt tukevat uudenlaista toimintaa. Vinoilun poikasia olen havainnut joissakin suupielissä, ehkä harmistustakin. Käytäntöjä vasta luodaan ja ohjeistuksessa on ollut puutteita. Uskon silti että tästä tulee hyvä.

Kolme vuotta sitten yritimme tätä ensimmäisen kerran. Teimme kaikki valmiiksi aamupalamanööveriä varten, mutta jostakin syystä lopullinen toteutus jäi. Oli hankittu hygieniapassikoulutukset, astiastot ja saneerattu keittiö sellaiseksi, että valmiina oli kaikki.

Siinä kohdassa loppui puhti, mutta nyt jatketaan. Keittiötyön ajankäyttö ja olemassaolevat resurssit vaativat uutta tapaa tehdä. Kun ollaan yhteisöllisessä kasvatuksessa kiinni, mikä on parempi tapa tehdä asioita  kuin kohtaamalla, yhdessä, toisilta oppien?

Nuorena opisto-opettajana vierailin 70-luvulla Skurupin opistossa Ruotsissa. Silmät ymmyrkäisinä kuuntelin kun opiston rehtori sanoi jäävänsä opistolle leipomaan leivät valmiiksi seuraavaa päivää varten ja vahtimaan uunissa tekeentyvää paistosta, hän  kun on joutilain koko porukasta. Siinä voi kuulemma samalla vastailla puhelimeen ja kirjoitella raporttia. Viisi opettajaa, opiskelijat ja me suomalaiset vieraat pakkauduimme bussiin ja lähdimme Lundiin esittelemään opiston toimintaa.

Palatessamme illalla opistolle, ruoka oli valmiina ja katettuna kauniisti ruokasaliin. Herra rehtori punaruudullinen esiliina edessään toivotti meidät tervetulleiksi päivälliselle.

Siinä opistossa kaikki tekivät kaikkea. Se tuntui kerrassaan grundtvigilaiselta toimintatavalta. Nikolai Frederik Severin Grundtvig, kansanopistoidean isä ja opistojen varsinainen perustaja Christen Kold ovat tätä yhdessä tekemistä ja oppimista korostaneet.

” School for life”  tuli minua lähelle tuon Skurupin vierailun aikana.  Niin lähelle, ettei sitä ole saanut hangattua pois missään myöhemmissä koulutusuudistuksissa eikä hallintoliemissä. Opisto uudistuu ja muuttuu, mutta sen kirkas ydin pysyy.

70-luvun lopulla ja 80-luvulla opiskelijat osallistuivat Otavassakin keittiöpalveluun luonnollisena osana opintojaan. Sitten alkoi linjakohtainen eriytyminen, omat tiukat opetussuunnitelmat ja kiire. ”Turha” jäi ja ylimääräiset touhotukset karsittiin teoriaopintojen tieltä. Henkilöstö ”ammatillistui” ja erillistyi. 2000-luvulla olemme halunneet löytää uudelleen yhteisen tekemisen foorumeita. Aamupalan teko on sellainen. Internaattiympäristö on täynnä mahdollisuuksia. Kukoistava kampus syntyy vain näiden toimien kautta. Se kehitys on kestävää.

Opiston aloitustilaisuudessa viime viikolla eräs viime vuoden opiskelija totesi opiston olevan kuin suuri perhe. Kuka  osaa sanoa paremmin, mikä opisto-opiskelussa on tärkeää? Tänään oli johtajan keittiövuoro. Esiliina edessä hän vaikutti juuri siltä suuren perheen jäseneltä.