Joulunpyhinä oli aikaa lueskella sellaisia ammattilehtiä ja artikkeleita, joita on ehtinyt  kertyä myöhemmin luettavien kasaan. Joulun yksi ihana puoli: voida lukea ammattikirjallisuuttakin ilman että se tuntuisi työltä.

Vuoden viimeistä Rexilehteä lueskellessani pysähdyin Petri Salon ja Torbjörn Sandènin artikkeliin: Rehtoreiden ammatillinen itseluottamus – pohjoismainen näkökulma.

Artikkeli kertoo tutkimuksesta, jonka aineisto on kerätty suomalaisilta, ruotsalaisilta ja norjalaisilta rehtoreilta erityyppisissä kansallisissa ja alueellisissa seminaareissa, konferensseissa ja koulutustilaisuuksissa vuonna 2010 ja alkuvuodesta 2011.

Sen verran tutuilta tuntuivat nuo väittämät, että olen saattanut itsekin siihen osallistua. Ja vaikka en olisikaan, kiinnostavaa luettavaa yhtä kaikki. Mukana oli 346 rehtoria. Yli puolet vastanneista oli naisia (58%). Heidän osuutensa oli lähes sama kaikissa Pohjoismaissa. Vastanneet työskentelivät niin perusopetuksen, lukiokoulutuksen kuin esi-ja aikuisopetuksen parissa.

Vastaajat jaoteltiin kolmeen ryhmään sen mukaan, kuinka kauan he olivat työskennelleet rehtorin tehtävissä. Alle viiden vuoden työkokemus oli 40%:lla vastaajista, 6-12 vuoden työkokemus 30%:lla ja yli 13 vuoden työkokemus 30%:lla vastaajista.

Tutkimuksen ydin oli rehtorin minäpystyvyydessä (self-efficacy). Alfred Banduran (1977) minäpystyvyysmallissa tutkitaan niitä uskomuksia, joita toimijoilla on tietyssä tilanteessa ja kontekstissa koskien omaa kykyä organisoida ja suorittaa työtehtäviään. Minäpystyvyys, ammatillinen itsetunto on tietyn toimijan ammatillisen kehittymisen lähtökohta ja edellytys.

Koulun johtamisen ja rehtorin työn näkökulmasta keskeiset kolme ulottuvuutta ovat hallinnollinen, pedagoginen ja moraalinen johtaminen.

Rehtorin työmäärä on kaikkialla kasvanut. Koulun johtamistyö koostuu monien erityyppisten ongelmien ja ristiriitojen päivittäisestä ratkomisesta. Rehtorin pyristellessä ajanhallinnan ahdistuksessa ja kasvavien odotusten ristipaineessa, on tärkeää selvittää, millainen on rehtoreiden käsitys omasta minäpystyvyydestä. Yhtä tärkeää on tietää, miten koulutus voisi auttaa rehtorin uralle lähteviä näissä kysymyksissä.  Rehtorin jaksaminen, työssä viihtyminen ja motivoituminen oma työn kehittämiseen liittyvät olennaisesti minäpystyvyyden ja ammatillisen itsetunnon vahvistumiseen.

Rehtorien halu siirtyä muihin tehtäviin on tällä haavaa suurta, ei vain laadullisesti korkealla rankatussa Pisa- Suomessa vaan kaikkialla muuallakin.  Tehdyn tutkimuksen mukaan tulevaisuudestaan varmat rehtorit (ne jotka haluavat jatkaa rehtoreina) kokivat olevansa varmimpia niin pedagogisen johtamisen kuin hallinnollis-taloudellisen johtamisen suhteen.

Työkokemuksen mukaan nousee tässä tutkimuksessa esille kiinnostava huomio: alle 5 vuotta työssä olleet rehtorit kokivat olevansa kykeneviä vaikuttamaan yhteisen vision hahmottamiseen enemmän kuin 6-12 vuotta rehtorin työtä tehneet henkilöt. Minäpystyvyys tämän väittämän kohdalla lisääntyi taas uudelleen yli 13 vuotta rehtoreina olleiden joukossa. Artikkelin kirjoittajat pohtivat, olisiko hiljan rehtoriksi siirtyneillä olisi jopa hieman idealistinen usko omiin kykyihinsä vaikuttaa koulun toimintaan?

Kyseinen idealismi ja ammatillinen itseluottamus näyttäisi heikkenevän työuran edetessä kun rehtori kohtaa realismin ja opettajainhuoneen konservatismia ja individualismia suosivan kulttuurin. Tämän vaiheen jälkeen lisävuodet taas näyttävät vahvistavan itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin vaikuttaa koulun toimintaan ja pedagogiseen ilmapiiriin.

Pitäisikö tästä ilmiöstä osata puhua enemmän ja tukea niin uusia kuin pitempäänkin rehtorin tehtäviä tehneitä? Johtajankoulutuksella näytti selvästi olevan merkitystä haluun jatkaa rehtorin tehtävässä.

Itse olen jo noita konkarirehtoreita, joiden kokemus omasta pystyvyydestä ja vaikuttamismahdollisuuksista on hyvä. Osun ryhmään, jonka tulevaisuus rehtorina ei ole enää varma – eli ”siirtyy eläkkeelle seuraavan viiden vuoden aikana.”

Siksi minua kiinnostaa paljonkin, miten nuorempia kollegoita saataisiin motivoitua rehtorin uralle.