Reksiblogi 20.3.2012

Kouluajoista muistan ahdistavat matikantunnit. Niiden aikana koin sen, miten helpotkin asiat menivät aivan solmuun kun opettajaa piti pelätä. En oikein tiedä miksi tunnit olivat niin pelottavia. Joskus saattoi olla siksikin, että tehtävät olivat jääneet tekemättä, mutta useimmiten se pelko oli jonkinlaista nolatuksi tulemisen pelkoa.

Kesti kauan, yliopistolle asti, toipua siitä tunteesta, että en osaa matematiikkaa. Vasta kasvitieteen tilastomatematiikan kurssilla oivalsin, että en olekaan toivoton tapaus.

Tuohon väliin mahtuu paljon vääriä valintoja, epävarmuutta ja identiteettityötä.

Rohkaisulla ja välittämisellä saadaan aikaan paljon enemmän.

Abiturientti Santeri Jaakkola Vantaalta otti Hesarissa kantaa lukiokoulutuksen arviointityöryhmän raporttiin ja siitä seuranneeseen mielipidekirjoitteluun mm. pakollisuuden laajentamisesta äidinkielen lisäksi pitkään vieraaseen kieleen, toiseen kotimaiseen ja matematiikkaan sillä perusteella, että kun ne olisivat pakollisia, niihin panostaminen ja motivaatio kasvaisi.

Santeri on tosita mieltä. Hän kirjoittaa, että harvaa opiskelijaa motivoi vain se, että saa uutta tietoa. Oppilaan kuuluisi kokea koulussa onnistumisen tunteita, ja hänelle pitäisi tulla tunne, että opiskelulla on jotain merkitystä. Ihmistä motivoi kaikista eniten se, että häntä pidetään tärkeänä ja hyödyllisenä yhteisölle, toteaa hän kirjoituksessaan ja päättää sen seuraavasti: ” Pakottamalla ei saada oikeastaan mitään muuta lisäarvoa kuin lisää kirjoittajia oppiaineisiin. Oppimista taas tapahtuu, kun halutaan opettaa ja oppia.”

Santerin kommentit osuvat hyvin asian ytimeen. Ajatus ei saisi karata opetusammattilaisilta ja koulutuksen kehittäjiltä siitä tärkeimmästä: oppijasta ja oppimisesta. Mikään ei motivoi enempää kuin se, että joku on kiinnostunut sinusta ja  siitä, mitä sinä teet ja miten opintosi etenevät. Joka ikiselle on tärkeää, että on joku, jolle sinun edistymisesi opinnoissa ei ole yhdentekevää.

Nyt kun olen käynnistänyt mentoroinnin talossamme eräänä osana omaa siirtymistä rehtorin töistä taustalle ja jäähdyttelyvaiheeseen, olen sen yhteydessä koittanut itsellekin jäsentää sitä, mikä on tärkeintä. Yksi niistä asioista on se, että opiskelija tulee aina ensin. Opiskelija on rehtorin silmäterä. Tähän liittyy opiskelijan ohjauksen vahvistaminen ja motivaation tukeminen. Se ei tapahdu pakolla eikä pelolla.

Eilisen Hesarin Mielipidepalstalla Asko Karjalainen ja Paavo Sippola Oulun yliopistosta kirjoittivat myös motivaatiosta. He toivat esille kansainvälisen meta-analyysin (Paul Martinez 2001) tutkimustuloksia, joiden avulla haettiin tekijöitä, jotka edistävät opiskelijoiden valmistumista. Näitä tekijöitä olivat ryhmätunteen ja ryhmäidentiteetin rakentuminen yksinopiskelun sijaan. Tärkeätä oli myös opetussuunnitelmien kehittäminen opiskelijoille relevanteiksi mukaan lukien kuormitustekijät, työtavat ja työelämänäkökulma, samoin kuin opiskelijoiden motivaation tukeminen. Martinez kiteytti sanomansa yhteen lauseeseen: ”to put students first”.

Tässä on mentorointipalaveriimme yksi teema aiheesta ”mikä on tärkeintä”.