Archive for » March, 2012 «

Reksiblogi 20.3.2012

 

Kouluajoista muistan ahdistavat matikantunnit. Niiden aikana koin sen, miten helpotkin asiat menivät aivan solmuun kun opettajaa piti pelätä. En oikein tiedä miksi tunnit olivat niin pelottavia. Joskus saattoi olla siksikin, että tehtävät olivat jääneet tekemättä, mutta useimmiten se pelko oli jonkinlaista nolatuksi tulemisen pelkoa.

 

Kesti kauan, yliopistolle asti, toipua siitä tunteesta, että en osaa matematiikkaa. Vasta kasvitieteen tilastomatematiikan kurssilla oivalsin, että en olekaan toivoton tapaus.

Tuohon väliin mahtuu paljon vääriä valintoja, epävarmuutta ja identiteettityötä.

 

Rohkaisulla ja välittämisellä saadaan aikaan paljon enemmän.

 

Abiturientti Santeri Jaakkola Vantaalta otti Hesarissa kantaa lukiokoulutuksen arviointityöryhmän raporttiin ja siitä seuranneeseen mielipidekirjoitteluun mm. pakollisuuden laajentamisesta äidinkielen lisäksi pitkään vieraaseen kieleen, toiseen kotimaiseen ja matematiikkaan sillä perusteella, että kun ne olisivat pakollisia, niihin panostaminen ja motivaatio kasvaisi.

 

Santeri on tosita mieltä. Hän kirjoittaa, että harvaa opiskelijaa motivoi vain se, että saa uutta tietoa. Oppilaan kuuluisi kokea koulussa onnistumisen tunteita, ja hänelle pitäisi tulla tunne, että opiskelulla on jotain merkitystä. Ihmistä motivoi kaikista eniten se, että häntä pidetään tärkeänä ja hyödyllisenä yhteisölle, toteaa hän kirjoituksessaan ja päättää sen seuraavasti: ” Pakottamalla ei saada oikeastaan mitään muuta lisäarvoa kuin lisää kirjoittajia oppiaineisiin. Oppimista taas tapahtuu, kun halutaan opettaa ja oppia.”

 

Santerin kommentit osuvat hyvin asian ytimeen. Ajatus ei saisi karata opetusammattilaisilta ja koulutuksen kehittäjiltä siitä tärkeimmästä: oppijasta ja oppimisesta. Mikään ei motivoi enempää kuin se, että joku on kiinnostunut sinusta ja  siitä, mitä sinä teet ja miten opintosi etenevät. Joka ikiselle on tärkeää, että on joku, jolle sinun edistymisesi opinnoissa ei ole yhdentekevää.

 

Nyt kun olen käynnistänyt mentoroinnin talossamme eräänä osana omaa siirtymistä rehtorin töistä taustalle ja jäähdyttelyvaiheeseen, olen sen yhteydessä koittanut itsellekin jäsentää sitä, mikä on tärkeintä. Yksi niistä asioista on se, että opiskelija tulee aina ensin. Opiskelija on rehtorin silmäterä. Tähän liittyy opiskelijan ohjauksen vahvistaminen ja motivaation tukeminen. Se ei tapahdu pakolla eikä pelolla.

 

Eilisen Hesarin Mielipidepalstalla Asko Karjalainen ja Paavo Sippola Oulun yliopistosta kirjoittivat myös motivaatiosta. He toivat esille kansainvälisen meta-analyysin (Paul Martinez 2001) tutkimustuloksia, joiden avulla haettiin tekijöitä, jotka edistävät opiskelijoiden valmistumista. Näitä tekijöitä olivat ryhmätunteen ja ryhmäidentiteetin rakentuminen yksinopiskelun sijaan. Tärkeätä oli myös opetussuunnitelmien kehittäminen opiskelijoille relevanteiksi mukaan lukien kuormitustekijät, työtavat ja työelämänäkökulma, samoin kuin opiskelijoiden motivaation tukeminen. Martinez kiteytti sanomansa yhteen lauseeseen: ”to put students first”.

 

Tässä on mentorointipalaveriimme yksi teema aiheesta ”mikä on tärkeintä”.

Reksiblogi 12.3.2012

 

Viime perjantaina oli Opiston tämänvuotisen SOF-produktion ensi-ilta. Tällä kertaa esitys oli Nuoriso-opiston modernissa Artium-teatterissa.

 

Menin tilaisuuteen uteliaana, täysin ilman ennakkotietoa siitä mitä tuleman piti. Aiempina vuosina olen suunnilleen osannut laulutkin ulkoa ja nähnyt roolivaatteet ja lavastukset. Nyt ei mitään muuta kuin edellisenä päivänä opiston seinille ripustetut julisteet.

 

Onneksi tuottaja ja koko SOF-porukka sai harjoittelut ja tilat järjestymään opiston ulkopuolella, koska omien tilojen homeongelmat tulivat juuri pahimmoilleen hankaloittamaan harjoittelua. Hattua pitää nostaa sille, että tämän kevään ison produktion osalta porukalla oli halua ratkaista ongelmat. Alunperinkin oli ajatus päästä esiintymään Artium-saliin. Ja sinne tuo näytelmä juuri sopi!

 

Ensi-ilta vakuutti. Sali oli täynnä väkeä. Paul Meinanderin käsikirjoittama musiikkinäytelmä oli taitavasti toteutettu, esitetty, soitettu ja näytelty. Päärooleissa esiintyneet nuoret olivat todella hyviä. Mikä upeinta, musiikkikappaleet olivat bändilinjalaisten omaa tuotantoa. Hienoja biisejä kerta kaikkiaan! Ohjaajat olivat tehneet loistavaa työtä.

 

Esitystä seuratessani pohdin, että tätä olemme juuri hakeneet: kovatasoista tekemistä, missä kollektiivisubjektin merkitys korostuu. Olen joskus ollut vähän huolissani siitä, nostammeko vaatimustasoa sellaiseksi, että kaikilla ei ole edellytyksiä löytää näissä produktioissa itselle sopivaa roolia. Huoli oli turha. Kaikki olivat mukana, niin nuorimmat kuin kokeneimmatkin esiintyjät ja tekijät. Bändilinjan lisäksi osallistujia oli myös av-opiskelijoista, lukiolaisista ja monikulttuurisen linjan opiskelijoista. Tekniikkaa oli käytetty oivaltavasti, mikä mahdollisti aiemmin tuotetun videomateriaalin mukaan saamisen esitykseen. Kerroksia oli monella tasolla ja tavalla. Käsiohjelmat, julisteet, esityksen grafiikka ja valokuvaus samoin kuin äänityö ja valaistus vaati omat osaajansa porukasta.

 

Sen lisäksi että biisit oli bändiläisten tuotantoa, he vastasivat sovituksista ja itse esityksistä. Julian sello soi herkästi ja puhtaasti kappaleessa Dream. Siinä viimeistään katsoja herkistyi hyvän ja pahan taistelun edessä.

 

Seppo Niemelä kyselee väitöskirjansa esipuheessa, mitä oppilaille oikein tapahtuu opistovuoden aikana. Ilmiselvästi jotakin oleellista ja useimmiten myönteistä.

 

Ehkä tuo perjantai-ilta antaa yhden vastauksen Sepon kysymykseen.

 

Reksiblogi naistenpäivänä 2012

Suomessa ollaan uudistamassa kansallista kestävän kehityksen strategiaa. Hallitusohjelman linjausten mukaisesti hallitus uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategian, jossa määritellään kestävän kehityksen tavoitteet ja periaatteet.

 

Valmistelutyö on aloitettu tammi-helmikuussa järjestetyillä strategiatyöpajoilla, joissa on ollut mukana erilaisia kestävän kehityksen strategiatyön vastuuhenkilöitä, asiantuntijoita ja innovaatiotoimijoita.

Suomen kestävän kehityksen toimikunta osallistuu myös tähän strategiatyöhön. Eilisessä kokouksessa varmistettiin osallisuutta tähän prosessiin.

 

Valmistelutyössä olen tuonut esille sivistyksen uudelleenmäärittelyä kestävän kehityksen strategian yhteydessä. Puhumme paljon koulutuksesta ja osaamisesta, mutta yhä tärkeämmäksi muodostuu sivistys. Uusi sivistyskäsitys pitää sisällään kestävää tulevaisuutta rakentavan elämäntavan. Ilman sivistysperustaa asiat jäävät irralleen.

 

OECD:n DeSeCo-prosessissa työstämät tulevaisuuden valmiudet OPH:n asiantuntijoiden jalostamana ovat opetuksen ja kasvatuksen vinkkelistä juuri tätä sivistystyötä: nämä valmiudet voidaan rakentaa kehiksi keskeltä reunoille: 1) minuus ja elämänhallinta, kyky itsenäiseen toimintaan 2) erilaisuuden kohtaaminen ja yhteistyötaidot 3) perusosaaminen, taito käyttää välineitä vuorovaikutteisesti ja 4) kyky pohtia ja toimia vastuullisesti, kestävää tulevaisuutta rakentava elämäntapa ja sivistys.

 

Koko opetus-ja oppimisjärjestelmä tulisi uudistaa tätä silmälläpitäen.

 

Pidän englanninkielisestä ”sustainable”- sanasta, koska se pitää sisällään monta kestävän kehityksen näkökulmaa. Jotta kestävä kehitys on mahdollinen, pitää olla ”able” , eli pitää olla siihen mahdollisuudet. Rakenteelliset asiat ja sosiaalinen kestävyys astuu tässä kuvaan. Eriarvoisuus, epäoikeudenmukaisuus, syrjäytyminen ja köyhyys vievät kestävää kehitystä ulottuviltamme ja tavoitteita yhä kauemmaksi. Näistä asioista myös presidentti Tarja Halonen meitä muistutteli Rio+20 valmistelua esitellessään.

 

Sustainable on myös ”capable”. Pitää olla kyky toimia: tähän tarvitaan nuo aiemmin luettelemani valmiudet tai kompetenssit. On välttämätöntä, että syntyy myös henkilökohtaisella tasolla ”iso kuva”: moninäkökulmainen ja vastuullinen ymmärrys toimia ja tehdä päätöksiä.

 

Kaikki tarvitsevat näitä valmiuksia. Tärkeää on olla myös paikkoja, missä näitä toimintakompetensseja voi porukalla laittaa toimeksi.

 

Kansanopistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on tässä tuhannen taalaan paikka. Se paikka on myös tuossa mahdollisuuksien asiassa. Kansanopistot toimivat jo nyt laajalti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Jorma ja Seppo Niemelä ovat uranuurtajia hyvinvoinnin sivistysstrategian avaajina. He puhuvat sosiaalista kestävyyttä vahvistavasta koulutuksesta, mihin myös vapaa sivistystyö tarjoaa työkaluja.

 

Korkeakoulujen puolella puhutaan kestävän kehityksen superosaajista eli henkilöistä, joita tarvittaisiin tuomaan laajaa näkemystä ja poikkitieteellistä vahvaa osaamista ja johtajuutta kestävän kehityksen tutkimukseen ja toimintaan. Komppaan tätäkin ajatusta!

Reksiblogi 1.3.2012

 

Menneen yön unen ja valveen rajamailla päähän pölähti tuollainen otsikko. Otsikko joka lyö itseään korville, alkoikin tuntua kovin herkulliselta! Niinkuin alitajunta asioita työstää, tuossakin otsikossa on edellisen päivän kokousideointia takana.

 

Puhuimme opiston organisaation kehittämisvaiheista ja juuri nyt menossa olevaista muutoksesta. Mietimme eri toimintojen paikkaa ja toimijoita organisaatiossamme. Johtotiimityöskentelyn kautta olemme kehitelleet ajatusta opetussuunnitelmatyön ottamisesta kokeilujen ja kehittämisen punaiseksi langaksi.

 

Opetussuunnitelmauudistus ei voi olla ilman toteuttamista ja kokeilua. Ensi lukuvuoden iso juttu on saada pelikoulusta ja ilmiöoppimisesta lisää kokeiluja ja kokemusta. Siihen jos mihinkään tarvitaan leveää opetussuunnitelmatietoa. Tarvitaan eri koulumuotojen opetussuunnitelmien tuntemusta ja kehittämisen halua. Tarvitaan tavoitteiden ja sisältöjen perkaamista, soveltamista ja tulkintaa.  Tarvitaan lisäksi holistista ymmärrystä ja kokeiluista oppimista. Pelikoulun ohella tärkeä rooli on opiston bänditoiminnan kokeiluissa ja kehittämisessä.

 

Erityisen kiinnostavaksi työn tekee se, että bändilinja ja osin pelikoulu edustaa kansanopistolinjoina sellaista koulutusta, joissa opetussuunnitelmille ei ole valtakunnallisia suuntaviivoja. Toisin sanoen, ne ovat parasta mahdollista kokeilukenttää. Niistä toivon mukaan löytyy tällä organisaatiouudistuksella kehittämisen työkaluja tutkintotavoitteiseen lukioon ja perusopetukseenkin.

 

Bänditoiminnan ydin on kollektiivisubjektissa. Tai ”family learning”-ideassa, kuten tällaista pedagogiaa myös on nimitetty. Bändi on yhteisö, minkä kehitysvaiheiden kautta yhteistä tekemistä opitaan ja vastuuta jaetaan. Yhteisösubjekti välittää osistaan ja päin vastoin.

 

Kuutisen vuotta sitten aloittelimme opistolla bänditoimintaa tuon ajatuksen mukaisesti. Ensimmäisen projektin nimi oli kuvaavasti (kuten taitaa olla vieläkin) ”elävänä estradille”.

 

Jonna oli valittu yhden bändin solistiksi. Tytöstä näki miten peloissaan hän oli. Jäykkä ja ahdistunut. Silti kuulija pääsi kokemaan, miten kaunis ja herkkä oli hänen äänensä. Sen huomasi myös, miten bändi tuki solistiaan ja auttoi pelon yli.

 

Kevään keikoilla Jonna lauloi niin, että rehtorinkin sydän oli pakahtua. Muutos oli juuri sitä kollektiivisubjektia. Yksin Jonna olisi ollut kuten Idols -kisoissa rannalle jääneet. Nyt koko bändi onnistui ja vahvisti toisiaan.

 

Tuosta pedagogisesta mallista olisi paljon opittavaa muissakin koulutuksissa. Puhumme paljon yhteisöllisyydestä. Sitä ei voi ostaa kaupan hyllyltä. Sanat saavat merkityksiä vain todellisen elämän kautta.