Archive for the Category »Keke «

Kaisan blogi 27.2.2013

 

Onpa ollut menoa ja meininkiä; eroa ei juuri ole ollut sillä, onko työ-vai vapaaviikko. Koulutusten valmistelua ja pohjustamista, artikkeleiden kirjoittamista, seminaareihin osallistumista ja mitä kaikkea vielä. Isoimmat teemat ovat olleet OKKA-säätiön toteuttaman vapaan sivistystyön kestävän kehityksen pilotin koulutukset Tampereella ja Oulussa helmikuun vaihteen kummankin puolin, maahanmuuttajakoulutuksen ajankohtaisasiat ja Otavan oma siihen liittyvä seminaari.

 

OPH:n maahanmuuttajakoulutuksen seminaari pidettiin Paasitornissa 11.2.2013. Päivän teemana oli myöhään Suomeen tulleiden maahanmuuttajanuorten koulutus. Uutisasia, jota satapäinen osallistujaporukka korvat höröllä kuunteli, liittyi lukioon valmistavan koulutuksen, LUVA-koulutuksen eteneminen valtionhallinnossa.

 

Koulutus käynnistyy elokuussa 2014. Tämän uuden koulutusohjelman perusteet OPH saa valmiiksi loppuvuodesta 2013. Koulutuksen järjestäjät saavat puoli vuotta aikaa laatia koulukohtaiset OPS:t. Koulutusta luvattiin järjestää, jotta näin tapahtuisi ja ensimmäiset LUVA-opiskelijat pääsisivät aloittamaan elokuussa 2014.

 

Kansanopistoväkeä kuohutti päätös, että LUVA-koulutus liitetään lukion järjestämislupiin. Niitähän ei kansanopistokentässä ole kuin kuudella opistolla vaikka maahanmuuttajien koulutuksessa mukana on lähes 30 opistoa.

 

Otava kuuluu niihin, jolle uusi tehtävä on mahdollinen. Ja haluttukin, koska se vahvistaa sitä niveltä, mikä on jo nyt perusopetuksen ja lukiokoulutuksen välissä. LUVA tuo uuden  lisäaskeleen MK-kympin lisäksi vahvistamaan polkua lukioon ja lukiossa pärjäämiseen.

 

Koska tämä valtion hallinnon ratkaisu tiputtaa pois monet osaavat opistotoimijat, on otettava käyttöön plan b: työnjaon vahvistaminen ja yhteistyö. Kun ammatillisessa koulutuksessa oppilaaksi ottamisen perusteet tiukentuvat, sieltä tippuu opiskelijoita kansanopistojen koulutuksiin. Tehtävää varmasti riittää kaikille halukkaille.

 

OPH:n Leena Nissilän mukaan myös LUVA-koulutuksen oppilaaksiottamisen perusteet tulevat olemaan tiukat; pitää olla edellytykset ja motivaatio olemassa sen lisäksi, että perusopetus on suoritettu. Nissilä tähdensi, että uusi koulutus on aivan oma koulutusohjelmansa, ei viides lukiovuosi. Painopiste tulee olemaan suomen tai ruotsin sekä muun kielen opiskelussa, opiskelutaitojen oppimisessa, yhteiskunta-ja kulttuuritietoudessa sekä opiskelun ohjauksessa. Matematiikasta tai luonnontieteistä ei Leena Nissilän kalvoissa mitään sanottu, mutta kaiketi nekin ovat OPS:ssa mukana.

 

Kun ylioppilastutkintoa ollaan muuttamassa (vihdoin) tietotekniikan käytön suuntaan, on maahanmuuttajaopiskelijoiden kohdalla todella tärkeää, että tietoyhteiskuntataitojen vahvistaminen vahvistaminen on mukana koulutusohjelmassa. Mahdollisuuksien tasa-arvon pitää näkyä myös LUVAssa.

 

Otavassa Nettilukio ja Nettiperuskoulu on tarjonnut tietoyhteiskuntataitoja ja verkko-oppimisen taitoja kolmella kattauksella (yksilöllisesti suoritettavat kurssit, ryhmäkurssit ja ilmiöt) pitkään. Näissä ovat olleet mukana niin monikulttuurisen peruskoululinjan kuin aikuislukion MK-opiskelijat. Sisällöntuotantoa on kehitetty ottamaan huomioon suomen kielen oppimisen haasteet, samoin kurssien ohjauksessa. Verkko-opintoja tehdessä oppijan tietoyhteiskuntavalmiudet ja sosiaalisen median käyttö vahvistuu väkisin. Olisiko verkossa yksi vahvemman opistoyhteistyön muoto ja viisaus?

Kaisan blogi 4.2.2013

Kuuntelen Katri Helenaa. Biisi on ”Olen elossa taas”. Sanoista kumpuaa itsessäni vahva hurmaantumisen tunne, sellainen jonka muistaa, tuntee ja tietää kokeneensa, kun on joskus katsellut huhtikuista yömaisemaa ja heräävää kevättä. Ja lausunut äänettömän kiitoksen siitä, että olen elossa. Sen kauneuden edessä, kun kuutamo hopeoi tienoot, lumi tuoksuu vielä ja kevät on jo siinä, pälvenä omenapuun alla. Tulossa. ”Ja hämmästyn mun sydän lyö, olen elossa taas”.

 

Hesarin kuukausiliitteessä oli iso artikkeli Taidehallissa meneillään olevasta Leena Luostarisen näyttelystä. Kuvissa näkyi niitä kuuluisia kissaeläintauluja, josta jossakin vaiheessa elämää ovat kovasti koskettaneet. Ne värit, se tunne. Suuren kankaan ja suuren teoksen hyöky ja tunne. Kauneus. Kunpa ehtisi itse vielä kokea tuon näyttelyn!

 

Lueskelin muitakin juttuja viikonloppuna. Valmistauduin rauhalliseen kaksiviikkoiseen eläkejaksoon tiukan työjakson jälkeen. Siirtyminen vapaalle vaatii sekin näemmä pienoista ponnistelua. Mietin myös sitä, miten työn paineissa niin vähän ehtii pysähtyä ja havaita kauneutta, koskettavia yksityiskohtia, kokea hurmaantumisen hetkiä.

 

Tai ehkä se alitajunta niitä tallentaa, mutta kokemukset voimistuvat vasta pysähtyessä ja ollessa hiljaa. Meillä opiston päärakennuksen värit ja sisätilojen kauniit yksityiskohdat ovat läsnä arjessa, vaikka ei niitä tule niin ajateltua. Joka kerta kun silmä sellaiseen pysähtyy, ainakin minun mielessäni liikahtaa. Vaikka tilat ovat monella tavalla epäkäytännölliset, eikä vanha hirsiseinä ja modernit ilmanvaihtovaatimukset ole paras mahdollinen yhdistelmä, arjen kauneus ja sadan vuoden takainen puusepäntyö pysäyttää.

 

Luin Hesarista, että Espoon kaupunki on rohkeasti satsannut oppimisympäristöjen kauneuteen, kekseliääseen ja iloa tuottavaan arkkitehtuuriin. Päiväkotien ja koulujen värikkäät julkisivut, mielikuvitusta inspiroivat sisätilat ja sisältä löytyvä käyttötaide on ajatuksena aivan hykerryttävä. Ja täysin toisenlainen kaikkien homekeskustelujen vastapainoksi.

 

” Tavoitteena eivät ole olleet pelkästään kauniit, hyvät rakennukset, vaan myös oppimista ja luovuutta tukevat raamit”, toteaa Espoon opetustoimenjohtaja Kaisu Toivonen.

 

Kun olemme jo Pisan tulokset puhkihehkuttaneet, voisivatko oppimisympäristön luovuutta, kauneudentajua ja esteettistä ymmärrystä lisäävät ratkaisut olla se seuraava asia, mistä suomalaiset koulut maailmalla tunnetaan? Koulumetsät ovat jo nousseet esille keskusteluissa. Niitä tarvitaan todella. Kestävän kehityksen kasvatuksen peruselementtejä!

 

”Ja hämmästyn, olen elossa taas…”

 

 

 

 

Kaisa blogi 9.1.2013

 

Uutta on ainakin uusi vuosi. Ja tällä hetkellä ikkunaani hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleen. Uusi ja valkoinen lumi. Se ei ole kestävää, se on nähty tänäkin talvena jo monesti. Viime viikon kehittämispäivillä Helsingissä askellettiin sohjossa ja räntäsateessa, vaikka katujen varsilla oli toista metriä korkeita likaisia lumikasoja.

 

Kuluva vuosikin vaihtuu ajastaan. Sinäkin lyhyenä aikana, minkä olen blogannut, on vuosia ehtinyt vaihtua useampia. Ensimmäisen bloggaukseni tein joulukuun puolivälissä 2009. Kolme vuotta sitten. Blogikalenterissani on hypätty viidennen kalenterivuoden puolelle. Sen siitä saa kun aloittaa joulukuussa ja tutkii asiaa kolmen vuoden päästä tammikuussa. Bloggauksia on tähän mennessä kertynyt 127. Himobloggaajat kulkevat omia latujaan, mutta itse hämmästyin, että oho – onko sitä noinkin paljon tullut kirjoitettua!

 

Teemat ovat tietenkin maan ja taivaan väliltä, enimmäkseen näitä opistotyöhön läheisesti liittyviä asioita, itsetutkistelua, elämän hämmästelyä, kestävää kehitystä erilaisilla twisteillä.

 

Bloggaamisenihan lähti liikkeelle siitä, että silloiset AV-viestinnän opiskelijat tekivät lopputöinään mm. bloginrakentamiseen liittyviä asioita. Minulle räätälöitiin tällainen. Samalla opiston some-kouluttajat ja verkkoväki innostivat minua(kin) juttuihin mukaan. Blogin rakentaja oli mielestäni löytänyt juuri minulle sopivan visuaalisen ilmeen, joka houkutteli kokeilemaan. Sarjan Jarin lempeä ohjaus wordpressin käyttöön taas antoi uskallusta kokeilla ja tehdä. Kirjoittanuthan minä olen aina. Nyt löytyi se kombinaatio, joka sopi minun ilmaisutapaani mitä mainioimmin. Innostuin myös kuvaamaan, siirtämään kuvia blogiini, oppimaan kantapään kautta. Tuntui kivalta. Ja kumma – aina jonkun ajan päästä tulee tunne, että on pakko kirjoittaa. Joku kivi kengässä alkaa vaivata niin, että sormet etsiytyvät koneelle.

 

Joskus joku kommentoi. Joskus saan muulla tavalla kommentteja kirjoittelusta. Toisinaan olen saanut laajempaakin keskustelua aikaan. Useimmiten purkanut omia ajatuksia ilman sen kummempaa.

 

Noissa teemoissa huomaan myös jonkinlaista pysyvyyttä. Sitä saman tynnyrin raapimista, mistä Leonard Cohen puhuu albumillaan ”Old Ideas”. Vapaa sivistystyö ja sen tulevasiuus on jatkuva ajattelun ja huolen aihe. Samaten kestävä kehitys. Mitenkä oikein sen kanssa tulisi edetä, että asian merkitys tulisi ymmärretyksi. Radiossa puhuu juuri Antarkitiksella työskentelevä ilmatieteen laitoksen tutkija: jäätiköt sulavat nopeammin kuin ikinä on ajateltu! Mitä sitten voidaan tehdä? Tehdä niitä tekoja, joilla kasvihuonekaasuja vähennetään. Se tarkoittaa asumista, liikkumista ja ruokaa. Edelleen sama resepti. Näiden mukaan mm. Tuuli Kaskinen Demos Helsingistä päivitti esityksensä Dohan ilmastokokouksen jäljiltä. Ne kannattaa etsiä käsiin vaikka FB:n kautta.

 

Lopetin ensimmäisen bloggaukseni 2009 Kirsi Kunnaksen Meritähti-runoon. Silloin tunsin olevani ahdistavassa kiireessä, paljon vastuun painoa päällä. Pyysin apuun työkavereita, että jaksan. Tämä kaikki on tapahtunut. Keventynyt työ mahdollistaa jopa ajattelun;-)

 

Kaisan blogi 12.12.2012

 

Pari päivää olen tässä turhautuneena ihmetellyt Dohan ilmastokokouksen lopputulemaa. Tuttavani, Luonto- Liiton pääsihteeri Leo Stranius antoi uutisille nasevan yhteenvedon: liian vähän, liian myöhään! Dohan kokouksen antihan oli se, että Kioton sopimus sai jatkokauden, mikä alkaa ensi vuoden alussa ja kestää vuoteen 2020. Sopimuksessa on kuitenkin aivan liian vähän maita mukana ja se kattaa vain 15 prosenttia. Yhdysvallat ei ole mukana, ei Japani, ei Venäjä ei Kanada. Ei myöskään Kiinalla ole velvoitteita. Soininvaaran sanoin: lämpene rauhassa maapallo!

 

Olen  kuluneena syksynä askaroinut kestävän kehityksen asioissa. Olen muun muassa ollut kouluttamassa vapaan sivistystyön kestävän kehityksen pilottihankkeen osallistujia. Olen yrittänyt motivoida ja innostaa opistoväkeä ja opistoja mukaan kestävän tulevaisuuden tekemiseen. Olen yrittänyt löytää niitä mahdollisuuksia ja olemassa olevia, helposti käyttöön otettavia työkaluja, joita opistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on.

 

Olen kuvitellut, että opistokenttä joustavana ja arvopohjaansa pohtivana innostuu siitä tehtävästä, minkä uudet yhteiskunnalliset haasteet meille ilmastonmuutoksen ja muiden isojen ympäristökysymysten muodossa tarjoaa. Alan olla todella huolestunut siitä, että asia ei näytä kolahtavan juurikaan, vaikka viimeistään nyt pitäisi. Kun kansanopistoista vajaa kolmannes on jollakin tavalla ottanut kestävän kehityksen haasteen omakseen, joutuu miettimään mitä oikeasti kansanopistoille kuuluu. Mitä vapaalle sivistystyölle kuuluu? Mikä meitä vaivaa? Vapaa sivistystyö näyttää muutenkin olevan vedenjakajalla. Kohta ei tarvitse enää päättää, kumpaan suuntaan kulkee, kun vesi nousee ja kuljettaa minne mielii.

 

Kun olen kysellyt, miksi kestävä kehitys ei kolahda, vastaukseksi olen saanut, että pitäisi olla konkreettisempaa. Totta. Käsite on sekava eikä siihen ole helppo tarttua. Kuitenkin, työkaluja on moneen lähtöön. Osaamista ja tietoa on. Pilottihankkeita on. Kumppaneita on.

 

Olen vuosien kokemuksen kautta tullut siihen tulokseen, että mitään ei tapahdu, ellei opistossa jollekin asia kolahda ja muutu tärkeäksi. Ja voiko enää olla konkreettisempaa asiaa kuin tuo Dohan kokouksen anti? Tai se, että lajien sukupuuttovauhti on nopeutunut niin, että mm. pölyttävien hyönteisten olemassaolo on Euroopassakin jo uhan alla! Tai se, että typen kierto on häiriintynyt niin pahasti, että maapallon kyky sopeutua tilanteeseen on paukkunut yli. Vesiekosysteemit kärsivät ja lannoitteiden hinta nousee pilviin.

 

Olen ajatellut, että vapaan sivistystyön toimijat näkevät ne elämäntavan muutokseen liittyvät mahdollisuudet ja osaavat olla edistämässä sitä dialogia yhteiskunnassa, millä ratkaisuja olisi mahdollista löytää niin asumisen, liikkumisen kuin ruoankin puolesta, jotka ovat suurimmat maapallon lämpenemistä aiheuttavat tekijät. Olen ajatellut, että opistojen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun käymisessä ja kriittisen pedagogian puolestapuhujina olisi suuri ja merkittävä. Nyt en tiedä mitä ajatella.

 

Yhteiskunnallisen muutoksen tekijöitä tarvitaan nyt. Viimeistään nyt!

 

Ja mikä kumma Myrkky-Kaisa? Opiskelijat antoivat tuon nimen minulle aikoinaan, kun innokkaana ympäristökasvattajana luennoin ympäristöongelmista ja ravintoketjujen myrkyttymisestä. Nyt taitaa olla aika ottaa samat konstit käyttöön! Muutos alkaa itsestä.

 

Kaisan blogi 28.10.2012

 

Viimeiset pari viikkoa on mennyt kestävän kehityksen parissa. Lokakuun alkupuolella pääsin osallistumaan Kuopiossa pidettyihin ympäristökasvatuspäiviin, sen jälkeen on opistolla pidetty kestävän kehityksen teemapajaa ja mietitty kestävän kehityksen ohjelmaa.

 

Parasta kuitenkin on ollut kekekummin rooli Kaupungit ja maisena – ilmiössä. Tuija pyysi minua käynnistämään Ningiin keskustelun jätehuollosta ja kierrätyksestä liittyen tuon ilmiön kokonaisuuteen ja siitä heränneisiin ajatuksiin.

 

Tiistaina käynnistin keskustelun ja sainkin olla seuramassa ja vastailemassa todella vilkkaaseen keskusteluun, missä teemaa avattiin monelta kantilta ja kokemuksia löytyi niin oman huushollin kuin Euroopan eri maiden ja kaupunkien samoin kuin muidenkin maaosien jätehuollon kipupisteistä ja käytännöistä.

 

Verkkokeskustelu on jo nyt osoittanut, miten paneutuneesti ja halulla osallistujat ovat mukana, miten tekeminen ja sanomisen tarve yhdistyvät, miten toisista rohkaistuminen todella toimii. Miten erilaiset näkökulmat ja mielipiteet vaikuttavat keskustelun kulkuun ja miten keskustelijat pyrkivät aidosti löytämään yhteistä ymmärrystä. Dissonanssista alkaa vasta oppiminen, sanoo myös kestävän kehityksen tutkija ja professori Arjen E.J.Wals.

 

Kun puhutaan oppimisesta tekemistä varten, toimintakompetenssista, tällaiset jutut ovat juuri tärkeitä. Kun toimitaan aikuisopiskelijoiden kanssa, jokainen oppii toisiltaan ja kuuntelee toisiaan. Tietenkin on niin, että keskusteluun osallistuvat ne, jotka ovat jo ”syttyneet”, eivät ne, jotka asiaa eivät ole omakseen kokeneet. Näitä innostuneita pitää erityisesti rohkaista ja motivoida. he ovat niitä, jotka omilla paikkakunnillaan tekevät ja näkyvät. Heidän kannustamana moni muukin uskaltaa mukaan.

 

Itselleni nämä viikot ovat olleet pitkästä aikaa sytyttäviä ja innostavia. Kiitos siitä taas opiskelijoille ja kanssaoppijoille!

 

Illichiä lainatakseni: ” Oppiminen on aktiviteetti, mikä vähiten tarvitsee ulkopuolista manipulointia, se tarvitsee pikemminkin mielekkäitä osallistumisen mahdollisuuksia”.

 

Sellaisten tarjoaminen on meidän tehtävä! Siitä lähtee kestävä elämäntapa ja sivistys!

 

Siksi tätä työtä rakastan!

 

Ja rakastan sitä, että nyt vihdoin taas pystyn näissä asioissa olemaan mukana, sydämellä ja halulla. Kun ei tarvitse olla enää mukana ihan kaikessa, vastata ihan kaikesta!

 

Reksiblogi 6.5.2012

 

Viikolla pääsin nettilukion Opiskelijoiden haastateltavaksi. Haastattelun teemana oli kestävä kehitys ja se liittyi meneillään olevaan Norppa-ilmiöön. Nettilukiolaiset Susanna ja Hilkka olivat valmistelleet kysymykset ja torstai-iltana sitten Adobe Connectin avulla olimme eri puolita Suomea samassa AC-huoneessa mitä kestävä kehitys pitää sisällään.

 

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta tuollaisessa roolissa. Monissa AC-kokouksissa olen ollut mukana, olen seurannut erinäisiä kertoja muita esiintyjiä ja asiantuntijoita verkossa, mutta koskaan aiemmin en ole ollut asiantuntijaroolissa AC-tilaisuudessa. Varmaan taisi minua jännittää yhtä paljon kuin Susannaa ja Hilkkaakin tällainen työtapa.

 

Olimme langoilla puoli kuuden aikaan varmistamassa että kaikki on kunnossa, äänet ja tekniikka. Heikki ja Aki olivat Norppa-ilmiön vastuusuunnittelijoina ja tutoreina antamassa niin teknistä kuin henkistä tukea meille osallistujille.

 

Kun homma käynnistyi Heikin alkuesittelystä ja Susannan ensimmäisistä kysymyksistä, tunti meni kuin siivillä. Tytöt olivat taitavia tekemään myös lisäkysymyksiä ja niitä tuli muutamia verkostakin.

 

Itse pelkäsin, että puhun liian pitkään tai innostun asiasta niin, että koko jutusta tulee sekava, että hankaloitan haastattelijoiden työtä puhumalla päälle. Tällaisia mietiskelin, mutta taidettiin kaikella tavalla selvitä ihan mukavasti.

 

Tämä toimintapa on sikälikin kiinnostava, että sen lisäksi että se oli dialoginen ja vuorovaikutus koko ajan läsnä, siitä tallenteen kautta syntyy materiaalia myös biologian nonstop-kurssille. Kun mietin näitä toimintatapoja, mitä en enää aktiivisesti opettajana ja tutorina käytä enkä sillä tavoin ole kehityksessä sisällä, sain hyvän ja konkreettisen sukelluksen siihen, miten meillä asiat tehdään. Koin ylpeyttä meidän väen osaamisesta.

 

Erityisen vaikuttunut olin siitä ilmapiiristä, minkä Heikki ja Aki saivat opiskelijoiden kanssa aikaan. Se oli rohkaiseva, luottavainen ja kuunteleva.

 

Hilkka kommentoi jossakin vaiheessa haastattelua, että eikös sekin ole kestävän kehityksen mukaista, että asiantuntijat voivat olla myös läheltä, oman koulun osaajia. Aina ei tarvitse mennä kauas. Tästäkin syntyi hyvä keskustelu dialogisen oppimisen ja yhdessäoppimisen teemoista. Kokemuksen merkitys tuli myös esille.

 

Niin, neljäkymmentä vuotta näissä asioissa. Ehkä se sitten on asiantuntijuutta. Toivottavasti kestävä kehitys aukeni myös uteliaalle halulle tietää lisää, oppia lisää, osallistua ja tehdä asioita kestävän tulevaisuuden eteen.

 

Norppa on hyvä ensimmäinen askel.

 

Category: Keke  Tags:  Leave a Comment

Reksiblogi 15.4.2012

 

Tykkään kevyistä kantamuksista. Pyrin siihen, että olisi mahdollisimman vähän tavaraa. Yritän saada mukana kulkevatkin kevyiksi. Pyrin saamaan jalanjälkeänikin pienemmäksi.

 

Pääsiäinen oli ja meni. Myös sitä edeltävä paasto, jota tällä kertaa ilahduttavan monet viettivät myös ekopaaston hengessä. Huimimmat viettivät koko paaston ajan välttämällä kaikkea turhaa kuluttamista ja ostamatta yhtään mitään. Ekopaaston ajatuksena on luopua jostakin itselle tärkeästä. Minä pyrin siihen pienesti; enemmänkin muistamaan ja tiedostamaan. Oli hienoa, että aikaan osui hyväntekeväisyys- ja ilmastokampanjoita, ekopaaston puolestapuhujia niin ympäristöjärjestöjen kuin kirkonkin piiristä.

 

Lueskelin viiikonloppuna Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjän lauantaiesseetä nykypäivän älyllisestä happikadosta. Olipa ajattelemaan haastava kirjoitus!

 

Essee lähtee liikkeelle katugallupista, minkä MTV3:n uutiset teki pääsiäispyhinä Helsingissä. Siinä kyseltiin satunnaisilta kulkijoilta, mitä nämä tietävät pääsiäisen tapahtumista. Lopputulema oli, että ei juuri mitään. Siitä otsikko ”älyllinen happikato”. Petäjä toteaa, että ei ole kyse kirkon tiedottamisesta, vaan vaan enemmän ns. perskohtaisesta matkalaukusta, siitä henkisestä ”kassista”, mihin kukin meistä sivistyksellisen ja kulttuurisen pääomansa pakkaa ja mukanaan kuljettaa. Jollakin laukkuja on rekallinen, joillakin todella se kevyt kantamus.

 

Hän pohtii mm. sitä, missä määrin sivistystä voi pitää jatkuvasti kertyvänä jatkumona. Jos se sitä on, pitää olla myös pilareita jotka ovat ja pysyvät kaiken muuttuvan ja pintakuohuihin perustuvan aineksen rinnalla. Jos sivistyksen pysyvästä painolastista haluaa eroon, ihmisestä tulee diginomadi; sellainen, joka hyppelee kevyesti sivistyksen hetkellisessä pintavaahdossa. Elämä on hänelle nyt eikä eilen.

 

Sivistystä ei voi ulkoistaa. Se kuinka suurta ja painavaa (tai pientä ja kevyttä) sivistyksen matkalaukkua meistä kukin kuljettaa, on oma valinta.

 

Omat ajatukset jäivät kiinni tuohon paradoksiin. Kevyt ekologinen kantamus ja pieni jalanjälki tarvitsee onnistuakseen suuren ja painavan sivistyksen matkalaukun. Ellei ole pilareita, mihin kiinnittää ymmärryksen maapallon tilasta, ympäristöhistoriasta, ekologisista arvoista, etiikasta ja globaalista vastuusta tai omien toimien merkityksestä isossa kokonaisuudessa, ei se ekologinen jalanjälki mihinkään pienene.

 

Iso sivistyslaukku taas sitä jalanjälkeä saattaa pienentää. Ei ekopaastoon lähde mukaan ellei ymmärrä taustaa. Ei Earth Hour kolahda, ellei tiedä miksi sitä organisoidaan. Mikä on kenelläkin isoa ja painavaa tahi pientä ja kevyttä on oikeasti sivistyksen asia!

 

 

 

Reksiblogi naistenpäivänä 2012

Suomessa ollaan uudistamassa kansallista kestävän kehityksen strategiaa. Hallitusohjelman linjausten mukaisesti hallitus uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategian, jossa määritellään kestävän kehityksen tavoitteet ja periaatteet.

 

Valmistelutyö on aloitettu tammi-helmikuussa järjestetyillä strategiatyöpajoilla, joissa on ollut mukana erilaisia kestävän kehityksen strategiatyön vastuuhenkilöitä, asiantuntijoita ja innovaatiotoimijoita.

Suomen kestävän kehityksen toimikunta osallistuu myös tähän strategiatyöhön. Eilisessä kokouksessa varmistettiin osallisuutta tähän prosessiin.

 

Valmistelutyössä olen tuonut esille sivistyksen uudelleenmäärittelyä kestävän kehityksen strategian yhteydessä. Puhumme paljon koulutuksesta ja osaamisesta, mutta yhä tärkeämmäksi muodostuu sivistys. Uusi sivistyskäsitys pitää sisällään kestävää tulevaisuutta rakentavan elämäntavan. Ilman sivistysperustaa asiat jäävät irralleen.

 

OECD:n DeSeCo-prosessissa työstämät tulevaisuuden valmiudet OPH:n asiantuntijoiden jalostamana ovat opetuksen ja kasvatuksen vinkkelistä juuri tätä sivistystyötä: nämä valmiudet voidaan rakentaa kehiksi keskeltä reunoille: 1) minuus ja elämänhallinta, kyky itsenäiseen toimintaan 2) erilaisuuden kohtaaminen ja yhteistyötaidot 3) perusosaaminen, taito käyttää välineitä vuorovaikutteisesti ja 4) kyky pohtia ja toimia vastuullisesti, kestävää tulevaisuutta rakentava elämäntapa ja sivistys.

 

Koko opetus-ja oppimisjärjestelmä tulisi uudistaa tätä silmälläpitäen.

 

Pidän englanninkielisestä ”sustainable”- sanasta, koska se pitää sisällään monta kestävän kehityksen näkökulmaa. Jotta kestävä kehitys on mahdollinen, pitää olla ”able” , eli pitää olla siihen mahdollisuudet. Rakenteelliset asiat ja sosiaalinen kestävyys astuu tässä kuvaan. Eriarvoisuus, epäoikeudenmukaisuus, syrjäytyminen ja köyhyys vievät kestävää kehitystä ulottuviltamme ja tavoitteita yhä kauemmaksi. Näistä asioista myös presidentti Tarja Halonen meitä muistutteli Rio+20 valmistelua esitellessään.

 

Sustainable on myös ”capable”. Pitää olla kyky toimia: tähän tarvitaan nuo aiemmin luettelemani valmiudet tai kompetenssit. On välttämätöntä, että syntyy myös henkilökohtaisella tasolla ”iso kuva”: moninäkökulmainen ja vastuullinen ymmärrys toimia ja tehdä päätöksiä.

 

Kaikki tarvitsevat näitä valmiuksia. Tärkeää on olla myös paikkoja, missä näitä toimintakompetensseja voi porukalla laittaa toimeksi.

 

Kansanopistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on tässä tuhannen taalaan paikka. Se paikka on myös tuossa mahdollisuuksien asiassa. Kansanopistot toimivat jo nyt laajalti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Jorma ja Seppo Niemelä ovat uranuurtajia hyvinvoinnin sivistysstrategian avaajina. He puhuvat sosiaalista kestävyyttä vahvistavasta koulutuksesta, mihin myös vapaa sivistystyö tarjoaa työkaluja.

 

Korkeakoulujen puolella puhutaan kestävän kehityksen superosaajista eli henkilöistä, joita tarvittaisiin tuomaan laajaa näkemystä ja poikkitieteellistä vahvaa osaamista ja johtajuutta kestävän kehityksen tutkimukseen ja toimintaan. Komppaan tätäkin ajatusta!

Reksiblogi 1.1.2012

 

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, sataa ensimmäistä kertaa tänä talvena sillä tavoin lunta kuin lapsuudessa: hiljaista leijailua, isoja kauniita lumihiutaleita valkoiselle maalle, tielle, talojen katoille, puiden oksille.

 

Lumisade on puhdistava peite eilisen rakettisateen roskaamalle maalle. Nyt on kaunista, vaikka teidän, että eilisen jäljet eivät minnekään katoa.

 

Ne jäljet ovat pieni, mutta juuri nyt mieltäni vaivaava juttu siinä tavoitteessa, mihin Tasavallan Presidentti  juuri pitämässään uuden vuoden puheessaan useaan otteeseen viittasi: kestävään kehitykseen, kasvuun, jota määrittelevät ympäristörajat ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Kaikki kestävyyden elementit tulee nähdä juuri noin: kietoutuneena toisiinsa, riippuvina toisistaan, toisistaan vahvistuvina.

 

Presidenttimme mainitsi hienosti sen, että kestävää kehitystä vahvistetaan solidaarisuudella, demokratialla ja tasa-arvolla. Ilman näitä ei kestävää tulevaisuutta ole mahdollista saavuttaa.

 

Kannustavaa sekin, että hän viittasi jatkuvaan työhönsä kestävän kehityksen hyväksi senkin jälkeen kun presidenttivaihe hänen elämässään on ohitse. Tarja Halosen kaltaisia henkilöitä tarvitaan kipeästi kestävän kehityksen eteen tehtävään työhön! Itselleni tuollaisella tuella on valtava merkitys.

 

Opistoväki on valmistautumassa huomenna alkaviin kehittämispäiviinsä Vanajanlinnassa.

Kestävää kehitystä pohditaan sielläkin ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, noiden kehittämispäivien aikana päätetään ensi vuoden ilmiöt ja niiden teemat. Opiston lukuvuosihan on jo usean vuoden jaksotettu ilmiöiden ympärille. Niissä vähintään yhden teema on suoraan kestävään kehitykseen liittyvä. Kestävän kehityksen näkökulma tulee lisäksi läpäisevänä mukaan monessa muussakin. Tänä vuonna keke-teemaan pureudutaan ”Norppa-ilmiön” kautta.

 

Toinen kestävän kehityksen huomioon ottamista on kompetenssiarviointi, jonka käsittelyyn on Vanajanlinnassa varattu aikaa. Kun pohdimme tulevaisuuden avaintaitoja ja lastemme tarvitsemia valmiuksia, kestävän kehityksen osaaminen on varmasti yksi sellainen. Se, miten monimutkaiset, luonnon vastuuttomaan hyödyntämiseen, tai väestönkasvuun ja siitä aiheutuvaan ympäristön kulumiseen, tahi ilmaston muutoksen aiheuttamiin ongelmiin osataan löytää ratkaisuja, on kestävän yhteiskunnan ja kestävän tulevaisuuden kannalta  aivan avainkysymys! Osaajia tarvitaan. Ja tarvitaan yhä enemmän heitä, jotka eivät vain ”osaa” asioita, vaan jotka muuttavat osaamisensa tekemiseksi ja vaikuttamiseksi. Tuumasta toimeen on tunnetusti se pisin matka maailmassa. Osaajat voivat tehdä siitä huomattavasti lyhyemmän. Siksi tämä kompetenssi vaatii miettimistä ja suunnittelutyötä.

 

Petri Salo pohdiskeli taannoin kansanopistokokouksessa sivistyksen olemusta. Hän totesi, että se on puheissamme vähän sellaista kuin lämmittäisimme avosaunaa Saharassa.  Miksiköhän tämä nyt juohtui mieleeni? Ainakin siksi, että kestävä elämäntapa ja uusi yleissivistys ovat lähellä toisiaan, oikeastaan samaa asiaa. Siksipä  tuolle Petrin kuvaamalle sivistyksen asiantilalle tulisi tehdä oikeasti jotakin.

 

GarbaDSC_0048Osallistuin tiistaina Arbiksella pidettyyn seminaariin. Teemana oli Maailma Kööpenhaminan jälkeen. Tilaisuus oli päätös VISIO:n “Ilmastonmuutos vapaan sivistystyön haasteena” – täydennyskoulutuskokonaisuudelle, joka toteutettiin viime vuoden puolella.

Koulutuskokonaisuuden aikana kerättiin vapaan sivistystyön oppilaitosten parhaita käytänteitä ja avattiin ilmastonmuutos-ilmiön monitahoisia tulokulmia ja vaikutusmahdollisuuksia. Seppo Niemelä totesi ensimmäisessä koulutustilaisuudessa, että pelkkä tieto lisää sananmukaisesti tuskaa. Oleellista on löytää vastauksia siihen, mitä minä voin tehdä. Ja mitä me voimme tehdä. Neuvosen Aleksi puhui siellä ja myöhemminkin ”me pystymme” politiikasta. Tällaiset sivistysprosessit päätyvät toimintaan ja yhdessä tekemiseen, niin minä uskon.

Sain kunnon tietopläjäyksen siitä, miten maailma makaa Kööpenhaminan jälkeen. On  kuulemma vielä kohtuullinen mahdollisuus pysyä kahden asteen tavoitteessa, jos päästöjen suunta saadaan laskuun vuoteen 2015 mennessä! Oras Tynkkynen ja Kaisa Kosonen esittelivät madonlukuja siitä, mitä  2 asteen tavoite oikeasti tarkoittaa. Vaikka Kööpenhamina oli pettymys, neuvotteluja on jatkettava ja kävi miten kävi, päästöjä on vähennettävä ja ilmastopolitiikkaa tehostettava. Hyvä merkki on, että keskeiset toimijat ovat sitoutuneet joka tapauksessa vähentämään päästöjään. Sekin, että fossiiliset polttoaineet ehtyvät ja tulee voimakkaampi tarve kehittää kestävää teknologiaa, vie samaan maaliin. Rohkaisevaa on, että edelläkävijämaat osoittavat vähäpäästöisen kasvun mahdolliseksi. Sen kauempaa ei Tynkkysen mukaan tarvitse tällaista esimerkkiä hakea kuin Ruotsista. Kun vielä asiakkaat vaativat  ponnekkaammin vähäpäästöisiä ratkaisuja, ei tarvitse odottaa sitä, että  vasta ilmastokriisin tuhot pakottavat toimiin. Silloin on auttamatta liian myöhäistä.

Kaisa Kosonen toi esille tarpeen saada Kööpenhaminan shokista ilmastoneuvottelut uuteen nousuun. Haaksirikko voi toimia herättäjänä, ja silloin on mahdollista saada kunnianhimoinen ja sitova sopimus aikaan Meksikossa. Lähivuodet joka tapauksessa ratkaisevat, miten päästövähennystavoitteissa onnistutaan.

Näitä puheenvuoroja kuunnellessa kirkastui, että kaikkia toimijoita tarvitaan. Hanskoja ei missään nimessä pidä lyödä nurkkaan. Uskon edelleen, että vapaalla sivistystyöllä on ilmastotalkoissa ja kestävän tulevaisuuden rakentamisessa tärkeä rooli.

Seminaarissa pohdittiin, kumpi on tärkeämpi näkökulma, ympäristö vai kestävä kehitys.  Se ei ole niin olennaista mitä kautta asioita lähestyy, kun itse tietää mitä mitä tavoittelee. Näkökulma voi olla kapeampi tai leveämpi, kunhan kaikkea ei muusata epämääräiseksi kekemössöksi. Se ei auta mihinkään.

Vapaan sivistystyö on havahtunut toimimaan. Meidän opistomme työsuhdepyörät oli noteerattu konkreettisena ekotekona ja Ukkosen Antti oli päässyt VISIOn raporttiin niiden mannekiiniksi. Antti on satojen kilometrien työmatkapyöräilyn lisäksi nyt myös etätyön mannekiini! Opiston etätyömanifesti toi kestävän työmatkaliikenteen esille laajempana kysymyksenä. Jokainen työmatkaliikkuja ja etätyötä tekevä ottaa kantaa hiilijalanjälkeen ja sen pienentämiseen. Opiston johtotiimi linjasi taannoin kulkuvälineiden prioriteettia. Julkiset ja kimpat kevyen liikenteen suosimisen lisäksi ovat aina etusijalla. Ehdotettiin, että ne meistä, jotka paljon joutuvat työn puolesta liikkumaan, selvittävät ja perustelevat muille, miten liikkuu ja miten ottaa huomioon hiilijäljen pienentämisvaatimuksen. Lähtökohta oli, että esimerkeillä ja rohkaisulla mennään eteenpäin.

Kotiovellamme kävi ennen joulua pari koululaista myymässä vuoden 2010 kalenteria. Leirikoulua varten varmaan, ajattelin. Oikeassa olinkin, mutta sydän oikein pompahti ilosta kun reippaat nuoret esittelivät, että kyse on Ekoteko-kalenterista, joka on Kalevankankaan koulun luontokurssin ideoima ja toteuttama vuosikalenteri, missä jokaiselle vuoden päivälle annetaan vinkki keinosta säästää energiaa ja luontoa. Hienot kuvat ja toimivia ideoita. Nohevaa porukkaa! Melkoinen ponnistus kasiluokkalaisilta, heidän opettajiltaan ja tukijoiltaan.

Tämän päivän kohdalla lukee: jätä kylmä autosi pihaan ja käytä joukkoliikennettä!

ps. liekohärkä (Ceruchus chrysomelius) on kuoriaislaji, jonka toukat tarvitsevat pitkälle hajonnutta puuainesta. Löytyy vanhoista metsistä. Laji on taantunut voimakkaasti 1800-luvulta nykypäivään. 2010 vietetään maailman biodiversiteettivuotta. Ilmastonmuutos vaikuttaa olennaisesti ekosysteemeihin ja niissä elävien lajien olemassaoloon. Jos 2:n asteen tavoitteessa ei onnistuta, pohjoiset havumetsät jäävät elämään menneiden ihmisten haaveissa. Sinne katoaa muistuma liekohärästäkin.