Archive for the Category »Yleistä asiaa «

 

Kaisan blogi 7.3.2013

 

Onkohan sitä jotenkin vinksahtanut kun tykkää, että paras osispäivä on sellainen, minkä aikana pääsee harjoittamaan vastatuulihiihtoa järven jäällä kymmenen asteen pakkasessa ja lukemaan opettajakollegojen kokemuksia alakoululaisten tiimityöstä? Sekaan vielä oman artikkelin hienosäätöä, someyhteyksiä sinne tänne ja tuonne tavallisten kotihommien soljuessa mukavasti kaiken lomassa?

 

On tai ei – tämä vaan on niin kivaa. Kun saa itse päättää miten päivänsä organisoi ja millä tavalla aikansa käyttää. Aikavarkaat plinksahtelevat korkeintaan iPhonen kalenterissa. Ja niidenkin kohdalla osaa jo sujuvasti käyttää hylkää-painiketta!

 

Silti on hauska huomata, miten nuo opetus-ja kasvatusasiat koukuttavat.

 

Edellisessä blogissani otin esille Kriittisen korkeakoulun kasvatuskulttuurihankkeen. Siitä kertovan julkaisun eli Karttakepin kuoleman kanssa minulla on vierähtänyt monta innostavaa tovia.

 

Pidin kovasti hankkeessa mukana olleiden Etelä-Sipoon koulun opettajien kirjoituksista. Niissä he kuvasivat työtään ja kokemuksiaan vuorovaikutteisista menetelmistä ja hankkeen vaikutuksista heidän työssään. Ja heissä itsessään.

 

Oli vaikuttavaa lukea, miten nämä uudella tavalla opetustyötä organisoivat opettajat joutuivat pohtimaan omaa opettajuuttaan ja yhteistyötä, pohtimaan mistä joutuu luopumaan ja mitä saa tilalle, kun alkaa toimia toisin.  Ja mitä joutuu poisoppimaan entisestä ja mitä sietämään uudessa. Aikuiskasvatuksen puolella toimineelle meikäläiselle oli  silmiä avaavaa, kuinka paljon alakoululaiset oppivat ottamaan vastuuta omasta ja toisten oppimisesta. Mukana ollut opettaja Hannu Haapaniemi toteaakin: ” Kyky tehdä yhteistyötä ja kyky olla rakentavalla tavalla ryhmän jäsen on vaikea ja koko iän kestävä oppimisprosessi. Niinpä se opettelu on hyödyllistä aloittaa varhain.”

 

Meillä opistossa toisinaan myös puhututtaa, paljonko vastuuta voi opiskelijoille antaa tai edellytämmekö itseohjautuvuutta liiaksi. Teemmekö itse turhankin helposti asioita oppijoiden puolesta? Erityisesti monikulttuuristen ja huonosti suomea osaavien opiskelijoiden kohdalla syyllistymme  erityisen helposti tällaiseen. Pyrimme auttamaan, mutta ajatus kääntyykin päinvastaiseksi.

 

Karttakeppi-kirjan kirjoittajat kuvaavat omien kokemustensa kautta vastuun ottamisen ja jakamisen prosessia, itseohjautuvuuden kehittymistä, vuorovaikutuksen kipupisteitä ja monenlaisia ratkaisumalleja.

 

Kirjoituksissa näkyi ennen kaikkea oppijan kunnioittaminen, oppimisen ilo ja yhteinen käsitys siitä, mistä oppimisessa ja opettamisessa on oikeasti kysymys.

 

Jokaisella hankkeessa mukana olleella oma kasvu opettajaksi oli aivan omanlainen. Opettajaksi tuleminen on ihmisenä kasvamista. Valmiiksi ei tule koskaan, mutta valmiimmaksi toisten kanssa!

 

 

 

Kaisan blogi 28.2.2013

 

Olen lueskellut Kriittisen Korkeakoulun kasvatuskulttuuriprojektista kertovaa opusta ”Karttakepin kuolema”. Vaikka kirja on ollut kauan hyllyssäni, vasta nyt ehdin sitä lukemaan.

 

Paljon sain pohdittavaa ryhmädynamiikasta, johtamisesta, tiimien toiminnan ohjaamisesta ja kehittämisestä, vuorovaikutustaitojen merkityksellisyydestä, työparityöskentelystä.

Kiintoisaa oli se, että tiimityötä käsiteltiin koulussa sekä opettaja-että oppilastasolla. Tiimityön ja ryhmätoiminnan yleiset lainalaisuudet pätevät yhtä lailla opetushenkilöstön kuin oppilaiden muodostamissa tiimeissä.

 

Kirjassa todetaan, että kasvatuskulttuurin tietoinen kehittäminen edellyttää yhteisöllisyyden muodostumista, jolla tarkoitetaan yhteisen tietoisuuden kasvua. Tämä taas vaatii toimivia keskustelurakenteita ja yhteisön halua liittyä ja sitoutua yhteisten pedagogisten ideoittensa jatkuvaan tutkimiseen, kehittämiseen ja arviointiin.

 

Olemme talven aikana Otavassa tutkineet, kehittäneet ja arvioineet opiston monikulttuurisuuskulttuuria, joka on osa kasvatuskulttuuriamme, joten moni kirjan juttu kolahti. Jotkut osuivat jopa kipeästi, aivan kuin kyynärpään kiukkusuoneen.

 

Viime perjantaina pidimme sisäisen seminaaripäivän monikulttuurisen koulutuksen tulevaisuudesta. Apuna meillä oli Johanna Kauppi ja Marjatta Nygren. He ovat pohtineet  näitä asioita paljon Espoon ja Helsingin opetustoimen rehtoreina ja erityisopettajina. Marjatta on ollut tämän talven opistolla tekemässä selvitystä monikulttuurisuuskoulutuksen ohjaus-ja erityisen tuen tarpeista.

 

Päivä oli rakentava ja hyvä. Tarvetta selvästi oli keskustella näistä asioista, erityisesti tuosta isosta kuvasta, yhteisestä visiosta ja siitä tietoiseksi tulemisesta.

 

Pohdin, onko meillä toimivat keskustelurakenteet, koska sitä puhumisen tarvetta tuossa tilaisuudessa oli niin paljon. Pohdin miten osaisimme arvioida tiimityötä ja sen kehittämistä päästäksemme paremmin jakamaan, paremmin kehittämään toimintaamme. Onko meillä riittävästi motivaatiota, joka on yhteisen tietoisuuden kehittymisen kannalta on yhteisen ajan ja toimivien keskustelurakenteiden lisäksi olennainen seikka?

 

Toivon kovasti, että nuo elementit ovat olemassa tai ainakin tulemme niistä tietoisiksi. Muutoin vellomme erilaisissa intresseissä ja opettamisen maailmoissa.

 

Johtajuuden merkitys on suuri näissä ryhmädynaamisissa prosesseissa. Karttakeppi-kirjan kirjoittajat tekevät jatkokysymyksen: mikä prosessissa on ryhmän muiden jäsenten vastuu ja millaista johtajuutta ryhmä vaatii eri vaiheissaan? He toteavat, että sitä ei vielä oikeastaan tunneta. Pohdittavaa ja kehitettävää siis riittää.

 

Myös johtamisessa. Opiston rehtorikoulun hyväksi toimintamuodoksi on kehittynyt rehtorikävely. Kun rehtorikolmikkomme, vastuurehtori Taru, apulaisrehtori Hanna-Riikka ja minä, tarvomme tunnin tai pari Puulan jäällä tai pikkuteillä, johtamisen asioita tulee pohdituksi aivan eri tavalla kuin työhuoneen kiireissä. Suosittelen.

 

Kaisan blogi 27.2.2013

 

Onpa ollut menoa ja meininkiä; eroa ei juuri ole ollut sillä, onko työ-vai vapaaviikko. Koulutusten valmistelua ja pohjustamista, artikkeleiden kirjoittamista, seminaareihin osallistumista ja mitä kaikkea vielä. Isoimmat teemat ovat olleet OKKA-säätiön toteuttaman vapaan sivistystyön kestävän kehityksen pilotin koulutukset Tampereella ja Oulussa helmikuun vaihteen kummankin puolin, maahanmuuttajakoulutuksen ajankohtaisasiat ja Otavan oma siihen liittyvä seminaari.

 

OPH:n maahanmuuttajakoulutuksen seminaari pidettiin Paasitornissa 11.2.2013. Päivän teemana oli myöhään Suomeen tulleiden maahanmuuttajanuorten koulutus. Uutisasia, jota satapäinen osallistujaporukka korvat höröllä kuunteli, liittyi lukioon valmistavan koulutuksen, LUVA-koulutuksen eteneminen valtionhallinnossa.

 

Koulutus käynnistyy elokuussa 2014. Tämän uuden koulutusohjelman perusteet OPH saa valmiiksi loppuvuodesta 2013. Koulutuksen järjestäjät saavat puoli vuotta aikaa laatia koulukohtaiset OPS:t. Koulutusta luvattiin järjestää, jotta näin tapahtuisi ja ensimmäiset LUVA-opiskelijat pääsisivät aloittamaan elokuussa 2014.

 

Kansanopistoväkeä kuohutti päätös, että LUVA-koulutus liitetään lukion järjestämislupiin. Niitähän ei kansanopistokentässä ole kuin kuudella opistolla vaikka maahanmuuttajien koulutuksessa mukana on lähes 30 opistoa.

 

Otava kuuluu niihin, jolle uusi tehtävä on mahdollinen. Ja haluttukin, koska se vahvistaa sitä niveltä, mikä on jo nyt perusopetuksen ja lukiokoulutuksen välissä. LUVA tuo uuden  lisäaskeleen MK-kympin lisäksi vahvistamaan polkua lukioon ja lukiossa pärjäämiseen.

 

Koska tämä valtion hallinnon ratkaisu tiputtaa pois monet osaavat opistotoimijat, on otettava käyttöön plan b: työnjaon vahvistaminen ja yhteistyö. Kun ammatillisessa koulutuksessa oppilaaksi ottamisen perusteet tiukentuvat, sieltä tippuu opiskelijoita kansanopistojen koulutuksiin. Tehtävää varmasti riittää kaikille halukkaille.

 

OPH:n Leena Nissilän mukaan myös LUVA-koulutuksen oppilaaksiottamisen perusteet tulevat olemaan tiukat; pitää olla edellytykset ja motivaatio olemassa sen lisäksi, että perusopetus on suoritettu. Nissilä tähdensi, että uusi koulutus on aivan oma koulutusohjelmansa, ei viides lukiovuosi. Painopiste tulee olemaan suomen tai ruotsin sekä muun kielen opiskelussa, opiskelutaitojen oppimisessa, yhteiskunta-ja kulttuuritietoudessa sekä opiskelun ohjauksessa. Matematiikasta tai luonnontieteistä ei Leena Nissilän kalvoissa mitään sanottu, mutta kaiketi nekin ovat OPS:ssa mukana.

 

Kun ylioppilastutkintoa ollaan muuttamassa (vihdoin) tietotekniikan käytön suuntaan, on maahanmuuttajaopiskelijoiden kohdalla todella tärkeää, että tietoyhteiskuntataitojen vahvistaminen vahvistaminen on mukana koulutusohjelmassa. Mahdollisuuksien tasa-arvon pitää näkyä myös LUVAssa.

 

Otavassa Nettilukio ja Nettiperuskoulu on tarjonnut tietoyhteiskuntataitoja ja verkko-oppimisen taitoja kolmella kattauksella (yksilöllisesti suoritettavat kurssit, ryhmäkurssit ja ilmiöt) pitkään. Näissä ovat olleet mukana niin monikulttuurisen peruskoululinjan kuin aikuislukion MK-opiskelijat. Sisällöntuotantoa on kehitetty ottamaan huomioon suomen kielen oppimisen haasteet, samoin kurssien ohjauksessa. Verkko-opintoja tehdessä oppijan tietoyhteiskuntavalmiudet ja sosiaalisen median käyttö vahvistuu väkisin. Olisiko verkossa yksi vahvemman opistoyhteistyön muoto ja viisaus?

Kaisan blogi 4.2.2013

Kuuntelen Katri Helenaa. Biisi on ”Olen elossa taas”. Sanoista kumpuaa itsessäni vahva hurmaantumisen tunne, sellainen jonka muistaa, tuntee ja tietää kokeneensa, kun on joskus katsellut huhtikuista yömaisemaa ja heräävää kevättä. Ja lausunut äänettömän kiitoksen siitä, että olen elossa. Sen kauneuden edessä, kun kuutamo hopeoi tienoot, lumi tuoksuu vielä ja kevät on jo siinä, pälvenä omenapuun alla. Tulossa. ”Ja hämmästyn mun sydän lyö, olen elossa taas”.

 

Hesarin kuukausiliitteessä oli iso artikkeli Taidehallissa meneillään olevasta Leena Luostarisen näyttelystä. Kuvissa näkyi niitä kuuluisia kissaeläintauluja, josta jossakin vaiheessa elämää ovat kovasti koskettaneet. Ne värit, se tunne. Suuren kankaan ja suuren teoksen hyöky ja tunne. Kauneus. Kunpa ehtisi itse vielä kokea tuon näyttelyn!

 

Lueskelin muitakin juttuja viikonloppuna. Valmistauduin rauhalliseen kaksiviikkoiseen eläkejaksoon tiukan työjakson jälkeen. Siirtyminen vapaalle vaatii sekin näemmä pienoista ponnistelua. Mietin myös sitä, miten työn paineissa niin vähän ehtii pysähtyä ja havaita kauneutta, koskettavia yksityiskohtia, kokea hurmaantumisen hetkiä.

 

Tai ehkä se alitajunta niitä tallentaa, mutta kokemukset voimistuvat vasta pysähtyessä ja ollessa hiljaa. Meillä opiston päärakennuksen värit ja sisätilojen kauniit yksityiskohdat ovat läsnä arjessa, vaikka ei niitä tule niin ajateltua. Joka kerta kun silmä sellaiseen pysähtyy, ainakin minun mielessäni liikahtaa. Vaikka tilat ovat monella tavalla epäkäytännölliset, eikä vanha hirsiseinä ja modernit ilmanvaihtovaatimukset ole paras mahdollinen yhdistelmä, arjen kauneus ja sadan vuoden takainen puusepäntyö pysäyttää.

 

Luin Hesarista, että Espoon kaupunki on rohkeasti satsannut oppimisympäristöjen kauneuteen, kekseliääseen ja iloa tuottavaan arkkitehtuuriin. Päiväkotien ja koulujen värikkäät julkisivut, mielikuvitusta inspiroivat sisätilat ja sisältä löytyvä käyttötaide on ajatuksena aivan hykerryttävä. Ja täysin toisenlainen kaikkien homekeskustelujen vastapainoksi.

 

” Tavoitteena eivät ole olleet pelkästään kauniit, hyvät rakennukset, vaan myös oppimista ja luovuutta tukevat raamit”, toteaa Espoon opetustoimenjohtaja Kaisu Toivonen.

 

Kun olemme jo Pisan tulokset puhkihehkuttaneet, voisivatko oppimisympäristön luovuutta, kauneudentajua ja esteettistä ymmärrystä lisäävät ratkaisut olla se seuraava asia, mistä suomalaiset koulut maailmalla tunnetaan? Koulumetsät ovat jo nousseet esille keskusteluissa. Niitä tarvitaan todella. Kestävän kehityksen kasvatuksen peruselementtejä!

 

”Ja hämmästyn, olen elossa taas…”

 

 

 

 

Kaisa blogi 9.1.2013

 

Uutta on ainakin uusi vuosi. Ja tällä hetkellä ikkunaani hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleen. Uusi ja valkoinen lumi. Se ei ole kestävää, se on nähty tänäkin talvena jo monesti. Viime viikon kehittämispäivillä Helsingissä askellettiin sohjossa ja räntäsateessa, vaikka katujen varsilla oli toista metriä korkeita likaisia lumikasoja.

 

Kuluva vuosikin vaihtuu ajastaan. Sinäkin lyhyenä aikana, minkä olen blogannut, on vuosia ehtinyt vaihtua useampia. Ensimmäisen bloggaukseni tein joulukuun puolivälissä 2009. Kolme vuotta sitten. Blogikalenterissani on hypätty viidennen kalenterivuoden puolelle. Sen siitä saa kun aloittaa joulukuussa ja tutkii asiaa kolmen vuoden päästä tammikuussa. Bloggauksia on tähän mennessä kertynyt 127. Himobloggaajat kulkevat omia latujaan, mutta itse hämmästyin, että oho – onko sitä noinkin paljon tullut kirjoitettua!

 

Teemat ovat tietenkin maan ja taivaan väliltä, enimmäkseen näitä opistotyöhön läheisesti liittyviä asioita, itsetutkistelua, elämän hämmästelyä, kestävää kehitystä erilaisilla twisteillä.

 

Bloggaamisenihan lähti liikkeelle siitä, että silloiset AV-viestinnän opiskelijat tekivät lopputöinään mm. bloginrakentamiseen liittyviä asioita. Minulle räätälöitiin tällainen. Samalla opiston some-kouluttajat ja verkkoväki innostivat minua(kin) juttuihin mukaan. Blogin rakentaja oli mielestäni löytänyt juuri minulle sopivan visuaalisen ilmeen, joka houkutteli kokeilemaan. Sarjan Jarin lempeä ohjaus wordpressin käyttöön taas antoi uskallusta kokeilla ja tehdä. Kirjoittanuthan minä olen aina. Nyt löytyi se kombinaatio, joka sopi minun ilmaisutapaani mitä mainioimmin. Innostuin myös kuvaamaan, siirtämään kuvia blogiini, oppimaan kantapään kautta. Tuntui kivalta. Ja kumma – aina jonkun ajan päästä tulee tunne, että on pakko kirjoittaa. Joku kivi kengässä alkaa vaivata niin, että sormet etsiytyvät koneelle.

 

Joskus joku kommentoi. Joskus saan muulla tavalla kommentteja kirjoittelusta. Toisinaan olen saanut laajempaakin keskustelua aikaan. Useimmiten purkanut omia ajatuksia ilman sen kummempaa.

 

Noissa teemoissa huomaan myös jonkinlaista pysyvyyttä. Sitä saman tynnyrin raapimista, mistä Leonard Cohen puhuu albumillaan ”Old Ideas”. Vapaa sivistystyö ja sen tulevasiuus on jatkuva ajattelun ja huolen aihe. Samaten kestävä kehitys. Mitenkä oikein sen kanssa tulisi edetä, että asian merkitys tulisi ymmärretyksi. Radiossa puhuu juuri Antarkitiksella työskentelevä ilmatieteen laitoksen tutkija: jäätiköt sulavat nopeammin kuin ikinä on ajateltu! Mitä sitten voidaan tehdä? Tehdä niitä tekoja, joilla kasvihuonekaasuja vähennetään. Se tarkoittaa asumista, liikkumista ja ruokaa. Edelleen sama resepti. Näiden mukaan mm. Tuuli Kaskinen Demos Helsingistä päivitti esityksensä Dohan ilmastokokouksen jäljiltä. Ne kannattaa etsiä käsiin vaikka FB:n kautta.

 

Lopetin ensimmäisen bloggaukseni 2009 Kirsi Kunnaksen Meritähti-runoon. Silloin tunsin olevani ahdistavassa kiireessä, paljon vastuun painoa päällä. Pyysin apuun työkavereita, että jaksan. Tämä kaikki on tapahtunut. Keventynyt työ mahdollistaa jopa ajattelun;-)

Kaisan blogi 11.12.2012

En missään ole nähnyt vielä oikeasti viihtyisiä koulurakennuksia. Sellaisia oppimiseen ja yhdessä olemiseen innostavia. Ivan Illichin kuvasarja ”kuoleman kouluista” on oikein kuvaava. Käytäviä, kalseita seiniä, ankeita värejä, asfalttipihoja, nuhjuisia tiloja, täyteen ahdettuja pulpetteja. Missä vain maailmalla kuljetkin, koulut muistuttavat toisiaan.

 

Minä olen ehta koulun kasvatti, elämäni koululla tai koulun läheisyydessä  elellyt. Perheeni asui pohjanmaalla sodan jälkeen rakennetussa  komeassa kivikoulussa, kirkonkylän koulurakennuksessa, jonka sivusiivessä oli opettajaperheiden asuntoja. Koulumatkaa ei ollut, pihan poikki juostiin muiden lasten joukkoon.

 

Marraskuussa kävin lapsuusmaisemissa. Siellähän se koulu ja kotikin oli; joku teki entisten ikkunoidemme sisäpuolella perjantai-illalla luokkasiivousta. Päättelin, että koulukäyttöön asunnot olivat joutuneet, kukapa enää koululla haluaisi asua?

 

En tiedä, onko tuolla kärsitty homeongelmista monien muiden Suomen koulujen tapaan, mutta nenääni tulee edelleen runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeenkin käytävien pölystä ja suuren oppilasjoukon jaloista ja märistä vaatteista uhoava tunkkainen ja nenää kutittava lemu. Suuret luokat, pitkät kalseat käytävät, leijaileva liitupöly, luokkien visuaalisena valopilkkuna alati vaihtuva piirustusnäyttely.

 

Opistojen perustajaisä N.F.S. Grundtvig halusi eroon jo yli 200 vuotta sitten kuoleman kouluista. Silti opistotkin ovat rakennuksina jokseenkin luotaantyöntäviä. Vanhat rakennukset on monista opistoista purettu ja korvattu niillä kalseilla tiilirakennuksilla, joita kaikkialta löytyy. Asuntolat ovat ankeita. Kodinomaisuutta saa hakea. Toki poikkeuksiakin on, mutta tällainen on se päällimmäinen kuvani. Sitä lisää oman opistomme rakennusten nykytilan surkeus; on homeongelmia, on asbestiongelmia vääränlaisten korjausratkaisujen vuoksi. Tilat toimimattomia, hukkaneliöitä on paljon. Ylläpitäjäkaupunki ei näytä ottavan  asiaa vakavasti: rahaa ei kuulemma ole. Miten näillä eväillä rakennetaan kukoistavaa kampusta?

 

Mutta ei kai kampusta pidäkään rakentaa pelkästään yksien seinien sisään? Eikä sisään välttämättä lainkaan! Minä ainakin uskon sellaiseen kukoistavaan kampukseen, joka avautuu ulos ja verkottuu immateriassa, ylittää ja ohittaa seinät ja kuusiaidat. Perusasiat silti tulee olla kunnossa. Viihtymisestä ja terveellisestä oppimisympäristöstä pitää pitää huolta.

 

Opistot ovat perustelleet erityisyyttään internaatilla ja kodinomaisella interiöörillä. Erityisyys pitää saada esille ja voimavaraksi, mutta niiksi eivät pelkästään seinät ja kuusiaidat riitä. Mitä oikeasti kansanopisto voi olla nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on sen parasta, mikä on oppijan ja asiakkaan parasta? Millainen on hyvä kansanopisto? Hyvä kenelle?

 

Vaikka omia koulujani olen  tässä aika ankeasti kuvannut, pitää sanoa että nuo koulujeni kasvuympäristöt on tarjonneet ne kaverit, yhteisöt ja verkostot, joilla on ollut oppimisen ja identiteetin kannalta merkitystä. Ne eivät rakennuksiin (tai juuri opettajiinkaan) liity, vaan ovat kehittyneet niistä huolimatta.

 

Kaisan blogi 18.11.2012

 

 

Tässä märän maan pimeässä on pakostakin tunnustettava, että pelkään harmautta, kaikkea sitä mitä harmaaseen liittyy ja liitetään. Se ei ole minulle turvaväri, ei niin yhtään. Luonnossa harmaan värit ovat kuoleman värejä, synkkyyttä, usvaa, sumua, hämärää. Ihmisten kohdalla harmaus liittyy vanhuuteen, voimattomuuteen, rapistumiseen. Siihen, että päiviä on enemmän takana kuin edessä.

 

Omaa siirtymääni opistotyössä rehtorin töistä asiantuntijatöihin olen nyt harjoitellut kohta kolme kuukautta. ”Osislaisena” olen opistoviikkoina ollut kysyttyä tavaraa: kahden työviikon jaksoon pakkautuu paljon kohtaamista, palavereja, neuvotteluja ja tekemistä. Olen tuntenut olevani tarpeellinen ja tärkeä.

 

Samaan aikaan olen opetellut luopumaan päätösten tekemisestä ja vallasta. Opettelu on sujunut yllättävänkin hyvin. Siihen on paljon auttanut se, että vastuita on voitu jakaa uudella kokoonpanolla hyvin ja luottavaisesti. Niin uusi vastaava rehtori kuin apulaisrehtorikin ovat tekeviä ja osaavia. Neuvominen on ollut enemmänkin asioista keskustelemista kuin ohjeistamista. Toki olen neuvojakin välillä antanut. Ja tukea. Ennen kaikkea tukea.

 

Sen nyt vain huomaa, että kun ei joka päivä ole työpaikalla läsnä,  ei useinkaan pääse itse tilanteessa tukemaan ja auttamaan. Asiat etenevät omatahtisesti ja minä  laahaan perässä. Saatan tietää asiasta vasta viikkojen päästä.

 

Sekin asia surettaa, että ei ole suhdetta opiskelijoihin. Tulee väkisinkin erikoinen tunne, kun ei tiedä vastaan tulevan opiskelijan nimeä; ei voi henkilökohtaisesti puhutella muutamia entisiä lukuunottamatta. Voi nyökätä vain hyvät päivät kaikille tasapuolisesti.

 

Jään tässä kohdassa haikailemaan aikoja, jolloin tunsin opiskelijani, kun opiskelijat tulivat ongelmineen reksin huoneeseen ja siinä sitten alettiin niitä yhdessä selvitellä. Ovi käy edelleen rehtorin huoneeseen, mutta minua ei enää kysellä. Siihen on pitänyt tottua.

 

En muuten tunnistanut enää syksyn valkolakin saajista nimeltä kuin kolme opiskelijaa. Näin se vaan menee.  Siirtymävaihe etenee.

 

Luin taannoin ruotsalaisesta teräsmummosta Irma Holmista, joka bloggaa Solnan palvelutalosta vielä 94-vuotiaana. Hatunnosto Irmalle! Ehkä tuollaisen, virkeän ja osallisen tulevaisuuden innoittamana harmaanpelko vähän vähenee.

 

Katselin viikonloppuna Queen-yhtyeen ja Freddie Mercuryn viimeisiä  konsertti-ja musiikkivideotaltiointeja.

 

Se luovuus oli voimakkaan pysäyttävää, voimauttavaa….ja rakastavaa!

Kaisan blogi 23.9.2012

 

Luin Hesarista artikkelin sellisti Jussi Makkosesta, joka oli kaverinsa Rait Karmin kanssa valmistautumassa koululaiskonserttiin Musiikkitalossa. Olin että mitä! Tämä ilosilmäinen Lieksasta kotoisin oleva kaveri kerää Sibeliukselle faneja. Koululaiskonserteilla!

 

Tarvitaan kuulemma vain vireessä oleva piano ja sellisti saapuu mihin tahansa kouluun säestäjänsä kanssa. Jussi Makkonen kertoo homman lähteneen vähän kuin vahingossa liikkeelle – 2006 tehdystä Sibelius-levystä, jonka suosio poiki konserttipyyntöjä.

 

Mutta yllätys oli se, miten tällainen klassinen musiikki koululaisiin on uponnut. ”Jos 500 lasta osoittaa seisten suosiota klassisen musiikin konsertille, mikä ihan varmasti ei ole katu-uskottavaa, siinä meinaa liikuttua”, toteaa Jussi.

 

Jäin hiljaisena pohtimaan miten tämä Jussi Makkonen sen tekee. Miten hän saa lapset ja nuoret kuuntelemaan. Sillä siitähän musiikin kokemisessa kysymys, pitää avata ja hiljentää itsensä kuuntelemaan.

 

Jussi Makkonen rakentaa konsertin musiikin lisäksi myös tarinoilla. Hän kertoo kouluissa siitä, millainen Sibelius oli lapsena. Hän kertoo Finlandian taustoista, sen maailmanvalloituksesta, Valse Tristen aiheuttamasta hurmoksesta maailmalla. Hän kertoo Sibeliuksen laulujen sanoista, jotka ovat Runebergin kynästä. Ikiaikaisia kertomuksia rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Kun moni koululainen ei Makkosen mukaan tiedä, että Sibelius oli suomalainen, nämä koululaiskonsertit avaavat silmiä korvien lisäksi.

 

Jussi Makkonen kertoo oululaispojasta, 9-vuotiaasta, joka konsertin jälkeen tuli kädestä pitäen kiittämään jännittyneenä ja peloissaankin. Poika kertoi, että ei ole kuullut klassista musiikkia livenä aiemmin koskaan ja että se oli järisyttävä kokemus.

 

Eilisessä lehdessä oli pieni juttu Musiikkitalon konsertista otsikolla ” Metakka vaikeni”. Lavan reunalta Asser Lahti, Helsingin Rudolf Steiner-koulun 9-luokkalainen, kertoi Musiikkitalon täyttämästä metelistä ja kaaoksesta, kun sali täyttyi kuulijoista ennen konserttia.  Kahden ala-asteen oppilaat saavat melua aikaan, se on selvää. Epäilykset olivat suuret siitä, miten konsertti oikein onnistuu tällaisen metelin keskellä.

 

Mutta kun kaksi nuorta miestä, sellisti Jussi Makkonen ja hänen kaverinsa pianisti Rait Karm astuivat lavalle, tilanne muuttuu täysin. Täpötäysi salillinen väkeä hiljentyy vähitellen ja lopulta aivan kokonaan. Hyvin oli nuori TET – harjoittelija koululaiskonserttikokemustaan kuvannut.

 

Lahti kirjoittaa, että Makkonen otti yleisön haltuun rennolla tyylillään ja huumorilla, kertomalla Sibeliuksesta, tarinoimalla jopa omasta sellostaan. Kun tämän jälkeen duo alkoi soittaa, yleisö oli myyty. Transsissa, toteaa Asser Lahti. Koululaiset olivat siirtyneet valtavan metakan tuottamisesta suureen hiljaisuuteen. Kuuntelemaan. Tarinat ja soitto sulautuivat yhteen. Järisyttäviä kokemuksia lisää monelle oppijalle! Lisää faneja Sibeliukselle! Tässä oppia ja rohkaisua myös meille kansansivistäjille!

 

Kaisan blogi 22.09.2012

 

Niistä on nyt puhuttu ja niitä on ruodittu kohta pari viikkoa. Presidentti itsekin ehti suutahtaa työryhmänsä puolesta ja pahoittaa mielensä tästä nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävän ”ihan tavallisia asioita” – ohjekirjasen arvostelusta (www.tavallisia.fi)

 

On todella tärkeää, että nuorten syrjäytymisen ja yhteiskunnassa olemisen reunoille joutumisen estämiseen on saatu maan ylimmän johdon tuki. Sille, että niin monen nuoren elämä on heti alkuunsa joutumassa heitteille ja syrjään, ei kukaan saa olla välinpitämätön.

 

Ja noissa ”ihan tavallisissa asioissa” on pointtia. Ne ovat niitä asioita, joita jokainen aikuinen ja lasten kanssa työskentelevä voi tehdä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että rakenteisiin tulee puuttua ja voimavaroja tulee löytyä tehdä niin. Syrjäytetyksi joutuminen vaikkapa nuoren mielenterveysongelmiin saadun liian myöhäisen avun vuoksi tai se ”tavallisissakin” mainittu typerehtiminen vaativat erilaisia toimia ja erilaisia ratkaisuja. Toimenpiteiden kirjoa pitää laajentaa, ei asettaa vastakkain.

 

Toisaalta sekin on hurjaa, että yhdelle oirehtivalle nuorelle eri instanssit saattavat osoittaa 100 toimenpidettä tietämättä toinen toisistaan. Siinä sekoaa niin lapsen, huoltajien kuin hoitotoimia suunnittelevien ja niistä vastaavien pää.

 

Rehtorintyössä olen monta kertaa nähnyt näitä tilanteita. Nuori hakee huomatuksi tulemista, oirehtii vanhempien eroa ja riitoja. On oikeusjuttuja, joissa nuori joutuu kamppailemaan kenen puolella olla. Nuori ei halua tai uskalla puhua vanhempiensa kanssa, sosiaalityötekijän kanssa, opettajan kanssa, kavereiden kanssa.  Oirehtimista ja typerehtimistä riittää ja se näkyy. Näkyykö riittävän selvästi sitten se muu hätä ja se, mistä se typerehtiminen itse asiassa johtuu? Tarvittaisiin parempaa yhteistyötä ja verkostoja. Opistot, jotka muuten voisivat tarjota hyviä keinoja, jäävät näissä tilanteissa kovin yksin.

 

Joskus on tullut eteen sellainenkin tavaton asia, että se mustahupparinen typerehtivä nuori on oma-aloitteisesti tullut puhumaan ongelmistaan ja tunnoistaan sinne rehtorin kammariin. Samalla kun on puhuttu, on myös haettu ja usein myös löydetty ratkaisuja. Nuori on kokenut olevansa omassa asiassaan ratkaisun päällä. Pieniä tärkeitä alkuja vastapainona monenlaiseen epäonnistumiseen!

 

Tällainen tavaton on voinut tapahtua, kun on ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella. Kun ei ole ollut koolla virallista konklaavia pitämässä rangaistuskeskustelua. Kun on molemmin päin vain oltu ihmisiä. Tilanne on yleensä vaatinut nuorelta valtavaa hätää, jotta  hän on uskaltanut reksin kammarin oveen koputtaa ja tulla. Ja sitä, että minä olen tajunnut, että nyt on tosi kyseessä, aikaa pitää löytyä; puhelimet ja tietokoneet hiiteen siitä hetkestä.

 

Se, että arkityössä tällaista ei usein pääse tapahtumaan, on surullista. Joku nuori vastailikin tuohon tavallisia-keskusteluun sillä, että tärkeintä on tulla nähdyksi, että joku huomaa, että joku näkee, että joku välittää. Niin se Tove Janssonin näkymätön lapsikin vähitellen sai ääriviivat ja tuli taas näkyväksi.

 

Tavatonta se voi olla ja niin tavallista. Onko niin, että kritiikkiä nousee helposti juuri sellaisissa asioissa, missä vastuu tekemisestä siirtyy minulle itselleni? Niissä missä minä voisin jotakin oikeasti tehdä?

 

 

Kaisan blogi 2.9.2012

Otsikonniminen ilmiöteema on käynnistynyt opistolla. Sen ensimmäisiä tuotoksia päästiin näkemään ja ihmettelemään perjantain yhteenvetovartissa. Monikulttuurisuuslinjan ensimmäinen ryhmä oli fast-films-metodin asiantuntijan Helinä Juurisen ja opettajiensa kanssa tehneet ”Minä olen” pikafilmejä. Muutaman minuutin mittaiset, nopeasti tehdyt pikku tuotokset toivat esille monia asioita, joita muuten ei oppilaista helposti näe: unelmia, odotuksia uudelle kouluvuodelle, ikävääkin. Monelle tulo Otavaan on tarkoittanut perheen jättämistä jonnekin muualle Suomea. Moni kertoi perheestään siten, että perhe käsittää myös ne jäsenet, jotka eivät asu Suomessa. Oli hyvä muistutus itsellekin siitä, että laajennettu perhekäsitys on monelle monikulttuurisen linjan opiskelijalle itsestäänselvyys. Yksin Suomessa ja nyt Otavassa asuminen aiheuttaa ikävää ja hätää. Yksinäisyys ei ole kenellekään helppo asiantila.

 

Sukellus filmintekoon näytti olleen myös voimauttava asia. Oivaltavaa kuvaa ja kekseliäisyyttä oli käytetty täydentämään suomen kielen repliikkejä. Minä olen-teema oli saanut jonkun pohtimaan videoiden tekemistä jatkossakin. Joku oli innostunut näyttelemisestä. Kun ajattelee, miten vähäisellä suomen kielen taidolla noihin tuotoksiin päästiin, täytyy nostaa hattua ohjaajille ja opettajille myös. Työ kannatti. Ensi perjantaina nähdään, mitä toinen ryhmä saa aikaan.

 

Itsellenikin tuo kysymys ”kuka minä olen” on ajankohtainen. Olen toista työjaksoa opistolla elokuun alun jälkeen, jolloin jäin osa-aikaiseksi koulutusasiantuntijaksi pitkän rehtoripestin jälkeen. Oppimista on, ei voi kieltää. Niin helposti tarttuu asioihin, joista on huolehtinut melkein 2 vuosikymmentä. Poisoppimista rehtorivastuista pitää harjoitella. Samalla harjoittelua joutuvat tekemään myös kollegat.

 

Harjoittelua on helpottanut paljon, että vastaava rehtorimme Taru ja apulaisrehtori Hanna-Riikka ovat ottaneet uudet tehtävät kiinnostuneena ja valmistautuneena vastaan. On mukavaa ajatella, että opimme yhdessä parhaat käytännöt ja uudistamme samalla johdon osaamista.

 

Yksi innostavimmista muutoksista on omalla kohdalla se, että nyt on enemmän aikaa kestävän kehityksen asioihin. Kestävän kehityksen kummius opiston ilmiöissä on minulle sydäntä lämmittävä ja hykerryttävän innostava rooli. Kuka minä olen-ilmiössä tähän uppoudutaan puiden kautta. Kuka olen, mikä puu olen? Mikä ja missä on nimikkopuuni? Se puu minkä kautta löydän juuren alun?

 

 

Puu kertoo sinusta ja sinä puusta. Näitäkin asioita pääsemme jakamaan pian verkossa.