Kaisan blogi 7.3.2013
Onkohan sitä jotenkin vinksahtanut kun tykkää, että paras osispäivä on sellainen, minkä aikana pääsee harjoittamaan vastatuulihiihtoa järven jäällä kymmenen asteen pakkasessa ja lukemaan opettajakollegojen kokemuksia alakoululaisten tiimityöstä? Sekaan vielä oman artikkelin hienosäätöä, someyhteyksiä sinne tänne ja tuonne tavallisten kotihommien soljuessa mukavasti kaiken lomassa?
On tai ei – tämä vaan on niin kivaa. Kun saa itse päättää miten päivänsä organisoi ja millä tavalla aikansa käyttää. Aikavarkaat plinksahtelevat korkeintaan iPhonen kalenterissa. Ja niidenkin kohdalla osaa jo sujuvasti käyttää hylkää-painiketta!
Silti on hauska huomata, miten nuo opetus-ja kasvatusasiat koukuttavat.
Edellisessä blogissani otin esille Kriittisen korkeakoulun kasvatuskulttuurihankkeen. Siitä kertovan julkaisun eli Karttakepin kuoleman kanssa minulla on vierähtänyt monta innostavaa tovia.
Pidin kovasti hankkeessa mukana olleiden Etelä-Sipoon koulun opettajien kirjoituksista. Niissä he kuvasivat työtään ja kokemuksiaan vuorovaikutteisista menetelmistä ja hankkeen vaikutuksista heidän työssään. Ja heissä itsessään.
Oli vaikuttavaa lukea, miten nämä uudella tavalla opetustyötä organisoivat opettajat joutuivat pohtimaan omaa opettajuuttaan ja yhteistyötä, pohtimaan mistä joutuu luopumaan ja mitä saa tilalle, kun alkaa toimia toisin. Ja mitä joutuu poisoppimaan entisestä ja mitä sietämään uudessa. Aikuiskasvatuksen puolella toimineelle meikäläiselle oli silmiä avaavaa, kuinka paljon alakoululaiset oppivat ottamaan vastuuta omasta ja toisten oppimisesta. Mukana ollut opettaja Hannu Haapaniemi toteaakin: ” Kyky tehdä yhteistyötä ja kyky olla rakentavalla tavalla ryhmän jäsen on vaikea ja koko iän kestävä oppimisprosessi. Niinpä se opettelu on hyödyllistä aloittaa varhain.”
Meillä opistossa toisinaan myös puhututtaa, paljonko vastuuta voi opiskelijoille antaa tai edellytämmekö itseohjautuvuutta liiaksi. Teemmekö itse turhankin helposti asioita oppijoiden puolesta? Erityisesti monikulttuuristen ja huonosti suomea osaavien opiskelijoiden kohdalla syyllistymme erityisen helposti tällaiseen. Pyrimme auttamaan, mutta ajatus kääntyykin päinvastaiseksi.
Karttakeppi-kirjan kirjoittajat kuvaavat omien kokemustensa kautta vastuun ottamisen ja jakamisen prosessia, itseohjautuvuuden kehittymistä, vuorovaikutuksen kipupisteitä ja monenlaisia ratkaisumalleja.
Kirjoituksissa näkyi ennen kaikkea oppijan kunnioittaminen, oppimisen ilo ja yhteinen käsitys siitä, mistä oppimisessa ja opettamisessa on oikeasti kysymys.
Jokaisella hankkeessa mukana olleella oma kasvu opettajaksi oli aivan omanlainen. Opettajaksi tuleminen on ihmisenä kasvamista. Valmiiksi ei tule koskaan, mutta valmiimmaksi toisten kanssa!
Tuoreet kommentit