Viikolla pääsin nettilukion Opiskelijoiden haastateltavaksi. Haastattelun teemana oli kestävä kehitys ja se liittyi meneillään olevaan Norppa-ilmiöön. Nettilukiolaiset Susanna ja Hilkka olivat valmistelleet kysymykset ja torstai-iltana sitten Adobe Connectin avulla olimme eri puolita Suomea samassa AC-huoneessa mitä kestävä kehitys pitää sisällään.

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta tuollaisessa roolissa. Monissa AC-kokouksissa olen ollut mukana, olen seurannut erinäisiä kertoja muita esiintyjiä ja asiantuntijoita verkossa, mutta koskaan aiemmin en ole ollut asiantuntijaroolissa AC-tilaisuudessa. Varmaan taisi minua jännittää yhtä paljon kuin Susannaa ja Hilkkaakin tällainen työtapa.

Olimme langoilla puoli kuuden aikaan varmistamassa että kaikki on kunnossa, äänet ja tekniikka. Heikki ja Aki olivat Norppa-ilmiön vastuusuunnittelijoina ja tutoreina antamassa niin teknistä kuin henkistä tukea meille osallistujille.

Kun homma käynnistyi Heikin alkuesittelystä ja Susannan ensimmäisistä kysymyksistä, tunti meni kuin siivillä. Tytöt olivat taitavia tekemään myös lisäkysymyksiä ja niitä tuli muutamia verkostakin.

Itse pelkäsin, että puhun liian pitkään tai innostun asiasta niin, että koko jutusta tulee sekava, että hankaloitan haastattelijoiden työtä puhumalla päälle. Tällaisia mietiskelin, mutta taidettiin kaikella tavalla selvitä ihan mukavasti.

Tämä toimintapa on sikälikin kiinnostava, että sen lisäksi että se oli dialoginen ja vuorovaikutus koko ajan läsnä, siitä tallenteen kautta syntyy materiaalia myös biologian nonstop-kurssille. Kun mietin näitä toimintatapoja, mitä en enää aktiivisesti opettajana ja tutorina käytä enkä sillä tavoin ole kehityksessä sisällä, sain hyvän ja konkreettisen sukelluksen siihen, miten meillä asiat tehdään. Koin ylpeyttä meidän väen osaamisesta.

Erityisen vaikuttunut olin siitä ilmapiiristä, minkä Heikki ja Aki saivat opiskelijoiden kanssa aikaan. Se oli rohkaiseva, luottavainen ja kuunteleva.

Hilkka kommentoi jossakin vaiheessa haastattelua, että eikös sekin ole kestävän kehityksen mukaista, että asiantuntijat voivat olla myös läheltä, oman koulun osaajia. Aina ei tarvitse mennä kauas. Tästäkin syntyi hyvä keskustelu dialogisen oppimisen ja yhdessäoppimisen teemoista. Kokemuksen merkitys tuli myös esille.

Niin, neljäkymmentä vuotta näissä asioissa. Ehkä se sitten on asiantuntijuutta. Toivottavasti kestävä kehitys aukeni myös uteliaalle halulle tietää lisää, oppia lisää, osallistua ja tehdä asioita kestävän tulevaisuuden eteen.

Norppa on hyvä ensimmäinen askel.

Viikolla luin mielipideartikkelin Hesarista. Filosofian tohtori, opinto-ohjaaja Matti Koistinen pohti tuota otsikon kysymystä lukiolaisten näkökulmasta. Aiheesta on putkahdellut useita kirjoituksia sen jälkeen kun koulutuksen arviointineuvosto julkisti tutkimuksensa lukion tuottamista jatkokoulutusvalmiuksista.

Raportti toi esille lukion opinto-ohjauksen puutteet ja siksipä juuri opinto-ohjaajat ovat asiasta kirjoitelleet. Opinto-ohjausta, sen kehittämistä ja sen määrän lisäämistä esitetään lähes poikkeuksetta ratkaisuiksi kaikkiin koulumaailmaa koskeviin asioihin. Matti Koistinen luettelee pitkän listan ohjauksen tavoitteita todeten että tässä on vasta alkua.

Tämän jälkeen hän pureutuu oman työnsä kautta villakoiran ytimeen: nuoret joutuvat tekemään liikaa valintoja heidän ikä-ja kehitystasoonsa nähden. Hämmennys on suuri niin nuorilla itsellään kuin heidän huoltajillaan.

Tähän reseptiksi koulutuksen kehittäjät tarjoavat lisää valinnaisuutta.

Siinä sitä ollaan puhtaan kaulan kanssa. Kun koko ohjausaika menee opoilta kurssivalintojen selvittelyyn, ei synny mielekkäitä opintokokonaisuuksia, joilla olisi yhteyttä nuoren uravalintoihin. Jatkuva huoli oikeista valinnoista syö aikaa itse opiskelulta ja vähentää motivaatiota. Niinpä. Erilaisten lomakkeiden täytteleminen vailla selvää yhteyttä jatkokoulutuksen mahdollisuuksiin tai sisäänpääsyvaatimuksiin ei vaikuta kovin hyödylliseltä.

Olen ajatellut itsekin, että valinnaisuus on hyvä asia. Oman kokemukseni mukaan se onkin sitä, jos eheyttäviä ja mielekkäitä opintokokonaisuuksia voidaan rakentaa.

Otavassa ilmiöpohjaisuus sekä pelipedagogiikka ovat olleet toiminnassa ja kokeilussa jonkin aikaa. Ilmiön mukana tulee sellaista oppimista ja kompetensseja, joita saa vähän kuin sokeria teessä, huomaamatta. Pelipedagogiikkaa kehittävä asiantuntijamme Mauri Laakso totesi jo muutama vuosi sitten, että mielekäs on opettavaista, kun käynnistimme opistovuotta kaupunkipelin avulla.

Ohjaukselle ilmiöoppiminen ja pelillisyys aiheuttaa lisähaasteita, sen toki tiedän. Silti näen, että sen mukana tuoma jaksotus ja arkkitehtuuri vähentää tuskaa niin kurssivalinnoissa kuin omasta kiinnostuksesta lähtevien opintokokonaisuuksien laadinnassakin. Pelien avulla todellinen elämä ja sen haasteet tulevat lähelle,  ne vahvistavat ja voimaannuttavat opiskelijaa tulevia jatko-opintoja varten.

OECD:n kompetenssit OPH:n tuntijakotyöryhmän jalostamana 5-kehäisenä mallina on keskeinen perusta tällaiselle oppimiselle. Nämä viisi kehää ovat 1) minuus ja elämänhallinta 2) erilaisuuden kohtaaminen ja yhteistyötaidot 3) perusosaaminen ja taito käyttää välineitä vuorovaikutteisesti 4) kyky pohtia ja toimia vastuullisesti, kestävää tulevaisuutta rakentava elämäntapa ja sivistys sekä 5) luovuus ja innovaatio.

Olisiko tässä eväitä sille, että koulutus lisäisi  opiskelijan toiveikkuutta, varmuutta sille, että koulutuksella on oikeasti merkitystä. Sellaista mietiskelen tänään.

Tykkään kevyistä kantamuksista. Pyrin siihen, että olisi mahdollisimman vähän tavaraa. Yritän saada mukana kulkevatkin kevyiksi. Pyrin saamaan jalanjälkeänikin pienemmäksi.

Pääsiäinen oli ja meni. Myös sitä edeltävä paasto, jota tällä kertaa ilahduttavan monet viettivät myös ekopaaston hengessä. Huimimmat viettivät koko paaston ajan välttämällä kaikkea turhaa kuluttamista ja ostamatta yhtään mitään. Ekopaaston ajatuksena on luopua jostakin itselle tärkeästä. Minä pyrin siihen pienesti; enemmänkin muistamaan ja tiedostamaan. Oli hienoa, että aikaan osui hyväntekeväisyys- ja ilmastokampanjoita, ekopaaston puolestapuhujia niin ympäristöjärjestöjen kuin kirkonkin piiristä.

Lueskelin viiikonloppuna Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjän lauantaiesseetä nykypäivän älyllisestä happikadosta. Olipa ajattelemaan haastava kirjoitus!

Essee lähtee liikkeelle katugallupista, minkä MTV3:n uutiset teki pääsiäispyhinä Helsingissä. Siinä kyseltiin satunnaisilta kulkijoilta, mitä nämä tietävät pääsiäisen tapahtumista. Lopputulema oli, että ei juuri mitään. Siitä otsikko ”älyllinen happikato”. Petäjä toteaa, että ei ole kyse kirkon tiedottamisesta, vaan vaan enemmän ns. perskohtaisesta matkalaukusta, siitä henkisestä ”kassista”, mihin kukin meistä sivistyksellisen ja kulttuurisen pääomansa pakkaa ja mukanaan kuljettaa. Jollakin laukkuja on rekallinen, joillakin todella se kevyt kantamus.

Hän pohtii mm. sitä, missä määrin sivistystä voi pitää jatkuvasti kertyvänä jatkumona. Jos se sitä on, pitää olla myös pilareita jotka ovat ja pysyvät kaiken muuttuvan ja pintakuohuihin perustuvan aineksen rinnalla. Jos sivistyksen pysyvästä painolastista haluaa eroon, ihmisestä tulee diginomadi; sellainen, joka hyppelee kevyesti sivistyksen hetkellisessä pintavaahdossa. Elämä on hänelle nyt eikä eilen.

Sivistystä ei voi ulkoistaa. Se kuinka suurta ja painavaa (tai pientä ja kevyttä) sivistyksen matkalaukkua meistä kukin kuljettaa, on oma valinta.

Omat ajatukset jäivät kiinni tuohon paradoksiin. Kevyt ekologinen kantamus ja pieni jalanjälki tarvitsee onnistuakseen suuren ja painavan sivistyksen matkalaukun. Ellei ole pilareita, mihin kiinnittää ymmärryksen maapallon tilasta, ympäristöhistoriasta, ekologisista arvoista, etiikasta ja globaalista vastuusta tai omien toimien merkityksestä isossa kokonaisuudessa, ei se ekologinen jalanjälki mihinkään pienene.

Iso sivistyslaukku taas sitä jalanjälkeä saattaa pienentää. Ei ekopaastoon lähde mukaan ellei ymmärrä taustaa. Ei Earth Hour kolahda, ellei tiedä miksi sitä organisoidaan. Mikä on kenelläkin isoa ja painavaa tahi pientä ja kevyttä on oikeasti sivistyksen asia!

Näihin aikoihin keväästä 80-luvun alkupuolella pelattiin opiston tiedotus- ja viestintälinjalla sekä kansainvälisen kasvatuksen linjalla Maailmanjakoa. Sitä pelattiin useana vuonna ja aina se oli yhtä mukaansa tempaavaa ja koko opistoa kiihottavaa touhua.

Opiskelijat ja opettajat, noin 40 kaikkiaan, oli jaettu viiteen ryhmittymään tai rooliin. Viikon kestävän pelin aikana USSR, Kiina, USA ja YK  neuvottelivat maailman jakamisesta ja rauhan edistämisestä. Lähtökohtana oli tilanne toisen maailmansodan jälkeen mutta 1980-luvun tietämyksellä, tekniikalla ja kansainvälisellä osaamisella. Yksi ryhmä oli vastuussa neuvottelujen tiedottamisesta. Tiedottajaryhmä teki uutisia ja ohjelmia neuvottelujen kulusta niin radioon, televisioon kuin sanomalehtiinkin. Olipa mukana myös keltainen lehdistö, joka herkutteli erilaisilla skandaalilööpeillä. Neuvottelijoiden taustoja kaiveltiin ja synkkiä salaisuuksia paljastettiin.

Viralliset neuvottelut tapahtuivat ”Otavan konferenssikeskuksessa” englanniksi ja koko opiston viikkoarkkitehtuuri oli otettu käyttöön ilta-aikaa (ja toisinaan jopa yötä) myöten. Viralliset YK:n turvallisuusneuvoston kokoukset pidettiin aina lounaan jälkeen. Sitä ennen olivat maakohtaiset kokoukset ja strategiapalaverit. Jännitystä ei puuttunut. Ei vältytty kidnappauksilta, tietovuodoilta, loikkauksilta eikä muultakaan politiikkaan kuuluvalta peliltä. Neuvottelijat pukeutuivat asianmukaisiin asuihin ja heti kahvilta alkoi tihkua ensimmäiset uutiset neuvottelujen kulusta ruokalassa ilmoitustaulun uutislehtiin ja televisioon.

Pääuutiset saatiin lounasaikaan. Ne käsittelivät edellisen päivän neuvottelujen tuloksia, taustoittivat päätöksiä ja haastateltavat esittivät ajatuksiaan prosessin kulusta.

Elettiin kylmää sotaa ja maailmasta haluttiin parempaa. Neuvottelijat olivat opiskelleet kansainvälistä historiaa, politiikkaa ja maantiedettä. Kolmannen maailman jakamisessa ymmärrys mahdollisuuksista ja maiden tulevaisuudesta auttoi pääsemään hyviin lopputuloksiin. Neuvottelutaidot ja hyvä englannin osaaminen olivat tärkeitä valtteja. Eräässä maailmanjakopelissä tapahtui yön aikana terroristihyökkäys. Ryhmä nimeltä ”Veli Puolikuu” oli laittanut neuvottelurakennuksen ”tuhannen päreiksi”. Sieltä löytyi myös heidän manifestinsa ”Nyt riitti”… ja niin edespäin.

Se show siirsi koko maailmanjaon raiteiltaan ja muutti pelin luonteen ratkaisevasti. Rehtori suivaantui. Talkkari suuttui. Kaikki puhuivat tapahtuneesta. Eri teorioita esiteltiin tekijöistä. Seuraavat päivät menivät syyllisten etsintää. Neuvottelut loppuivat eikä maailmaa jaettu sillä kertaa.

Yllätys paljastettiin viikon viimeisessä uutislähetyksessä. ”Veli Puolikuun” muodosti kaksi (tai kolme, jos lasken itsenikin mukaan) opettajaa. Maailmanjakopelin vetäjä Fred ja valokuvauksen opettaja, mieheni Lasse minun avustuksellani dramatisoinut terrori-iskun niin, että vaikka kaikki näytti kaaokselta, kaikki oli vain taiten sekoitettua tilaa, ei rikottua.

Todellisen elämän simulointi vaati sillä kertaa lisämausteita; peli alkoi mennä liian ennakoiduksi ja roolit päälleliimatuiksi.

Olemme nyt aloittamassa ensi lukuvuoden pelillisen arkkitehtuurin suunnittelun ja opetussuunnitelmatyön. Tervetuloa uudet pelit ja pelaajat!

Tämän päivä naurut, yksin ja ääneen ja pitkän aikaa, sai aikaan lehdestä lukemani kasku naisesta, joka etsi marketissa mämmiä. Kun sitä ei löytynyt, nainen etsi käsiinsä  myymäläapulaisen, mistä mämmiä löytyisi. ”Loppunut on”, valitteli myymäläapulainen. Nainen siihen, että pitääpä sitten ostaa lanttulaatikkoa ja aurinkolasit.

En tiedä, miksi tarina minua niin paljon nauratti, mutta hytkyin pitkän aikaa ajatellen mainiota ongelmanratkaisua. Se tulee siksikin hauskasti lähelle, että mämmin maku ei ole itselleni koskaan kolahtanut. Lanttulaatikolla voisi minustakin pärjätä ihan hyvin, varsinkin tummat lasit silmillä.

Kekseliäisyyttä ja originellia ongelmanratkaisukykyä tarvitaan. Olen oppinut itsestäni sen, että luonteeltani helposti innostuvana ja kekseliäänäkin, olen monasti liian varovainen ja viimeistelemään pyrkivä toteuttamaan  juuri noita kekseliäitä ja uskaliaita ratkaisuja. Ensimmäinen reaktio on torjuva, usein.

Saattaa olla, että se on ollut hyväksi rehtorin työssä. Otavassa, missä kokeillaan ja uskalletaan, voin tälläkin mielenlaadulla olla kehitystyössä mukana, innostua itsekin.  Ja rohkaista uskaliaita ja ennakkoluulottomia sillä, että varmistan asioiden virallisen ja hallinnollisen toimivuuden. Kriittiset kysymykset saattavat joskus olla enemmän kuin hyväksi. Toivon vain , että olen osannut ja osaan olla ampumatta alas ideoita ennen kokeilua;  sellaisia, joilla oikeasti on mahdollisuus muuttaa käytäntöjä tai toimintatapoja. Epäonnistuminenkaan ei ole maailmanloppu. Pidän työstäni juuri siksi, että saan tehdä sitä tässä yhteisössä,  eri tavalla ajattelevien ja uusista asioista syttyvien ihmisten kanssa.

Menneellä viikolla mielessä on ollut nykymenon ohella  monet menneet opistovuodet. Olen mieheni kanssa niitä kansanopistoissa edelleen vanhemmasta polvesta löytyviä pariskuntia, jotka ovat työuransa tehneet opistossa, samassa työyhteisössä.

Meidän elokuussa 35 vuotta yhteistä työuraa päättyy siippani siirtyessä huhtikuun alusta virallisesti vapaaherraksi. Minä jatkan kevennetyllä vastuulla elokuusta eteenpäin.

Kun mieheni nuoret työkaverit juhlistivat viimeisiä työpäiviä, mieleen hiipii ilman muuta muutoksen konkreettisuus, vaikka monilla pehmeillä ratkaisuilla tässä siirtymää tehdään.

Mahdollisuus on edelleen olla opiston käytettävissä erilaisin tehtäviin. Se, että työt voi itse valita ja sopia sekä mitoittaa oman elämän ja voinnin mukaan, on ratkaiseva asia.  Kuitenkin se, että vielä on asioita, osaamisia ja koulutuksia, missä tarvitaan, on sekin ratkaisevaa. Omakin siirtymä tuntuu helpommalta.

Nuoret työkaverit kyselivät mieheltäni, mitkä vaiheet olivat jääneet päällimmäisenä mieleen. Kiinnostavaa oli minustakin kuulla, että juuri ne vaiheet, milloin hän koki saaneensa olla mukana muutoksissa, missä paljon tapahtui ja työtahti oli kiivaista kiivain samalla kun perhe-elämä oli kiivasta myös kolmen pienen lapsen kanssa, ne vaiheet tulivat spontaanisti kysyttäessä esille. Siis juuri parhaimpina muistoina ja aikoina. 80-luvulla liito-oravan näkeminen aamuyöstä työpaikalta palatessa vaikuttaa edelleen aika kokonaisvaltaiselta kansanopistokokemukselta.

Miten tulikin se aforismi mieleen, että akut latautuvat ajettaessa…

Kouluajoista muistan ahdistavat matikantunnit. Niiden aikana koin sen, miten helpotkin asiat menivät aivan solmuun kun opettajaa piti pelätä. En oikein tiedä miksi tunnit olivat niin pelottavia. Joskus saattoi olla siksikin, että tehtävät olivat jääneet tekemättä, mutta useimmiten se pelko oli jonkinlaista nolatuksi tulemisen pelkoa.

Kesti kauan, yliopistolle asti, toipua siitä tunteesta, että en osaa matematiikkaa. Vasta kasvitieteen tilastomatematiikan kurssilla oivalsin, että en olekaan toivoton tapaus.

Tuohon väliin mahtuu paljon vääriä valintoja, epävarmuutta ja identiteettityötä.

Rohkaisulla ja välittämisellä saadaan aikaan paljon enemmän.

Abiturientti Santeri Jaakkola Vantaalta otti Hesarissa kantaa lukiokoulutuksen arviointityöryhmän raporttiin ja siitä seuranneeseen mielipidekirjoitteluun mm. pakollisuuden laajentamisesta äidinkielen lisäksi pitkään vieraaseen kieleen, toiseen kotimaiseen ja matematiikkaan sillä perusteella, että kun ne olisivat pakollisia, niihin panostaminen ja motivaatio kasvaisi.

Santeri on tosita mieltä. Hän kirjoittaa, että harvaa opiskelijaa motivoi vain se, että saa uutta tietoa. Oppilaan kuuluisi kokea koulussa onnistumisen tunteita, ja hänelle pitäisi tulla tunne, että opiskelulla on jotain merkitystä. Ihmistä motivoi kaikista eniten se, että häntä pidetään tärkeänä ja hyödyllisenä yhteisölle, toteaa hän kirjoituksessaan ja päättää sen seuraavasti: ” Pakottamalla ei saada oikeastaan mitään muuta lisäarvoa kuin lisää kirjoittajia oppiaineisiin. Oppimista taas tapahtuu, kun halutaan opettaa ja oppia.”

Santerin kommentit osuvat hyvin asian ytimeen. Ajatus ei saisi karata opetusammattilaisilta ja koulutuksen kehittäjiltä siitä tärkeimmästä: oppijasta ja oppimisesta. Mikään ei motivoi enempää kuin se, että joku on kiinnostunut sinusta ja  siitä, mitä sinä teet ja miten opintosi etenevät. Joka ikiselle on tärkeää, että on joku, jolle sinun edistymisesi opinnoissa ei ole yhdentekevää.

Nyt kun olen käynnistänyt mentoroinnin talossamme eräänä osana omaa siirtymistä rehtorin töistä taustalle ja jäähdyttelyvaiheeseen, olen sen yhteydessä koittanut itsellekin jäsentää sitä, mikä on tärkeintä. Yksi niistä asioista on se, että opiskelija tulee aina ensin. Opiskelija on rehtorin silmäterä. Tähän liittyy opiskelijan ohjauksen vahvistaminen ja motivaation tukeminen. Se ei tapahdu pakolla eikä pelolla.

Eilisen Hesarin Mielipidepalstalla Asko Karjalainen ja Paavo Sippola Oulun yliopistosta kirjoittivat myös motivaatiosta. He toivat esille kansainvälisen meta-analyysin (Paul Martinez 2001) tutkimustuloksia, joiden avulla haettiin tekijöitä, jotka edistävät opiskelijoiden valmistumista. Näitä tekijöitä olivat ryhmätunteen ja ryhmäidentiteetin rakentuminen yksinopiskelun sijaan. Tärkeätä oli myös opetussuunnitelmien kehittäminen opiskelijoille relevanteiksi mukaan lukien kuormitustekijät, työtavat ja työelämänäkökulma, samoin kuin opiskelijoiden motivaation tukeminen. Martinez kiteytti sanomansa yhteen lauseeseen: ”to put students first”.

Tässä on mentorointipalaveriimme yksi teema aiheesta ”mikä on tärkeintä”.

Viime perjantaina oli Opiston tämänvuotisen SOF-produktion ensi-ilta. Tällä kertaa esitys oli Nuoriso-opiston modernissa Artium-teatterissa.

Menin tilaisuuteen uteliaana, täysin ilman ennakkotietoa siitä mitä tuleman piti. Aiempina vuosina olen suunnilleen osannut laulutkin ulkoa ja nähnyt roolivaatteet ja lavastukset. Nyt ei mitään muuta kuin edellisenä päivänä opiston seinille ripustetut julisteet.

Onneksi tuottaja ja koko SOF-porukka sai harjoittelut ja tilat järjestymään opiston ulkopuolella, koska omien tilojen homeongelmat tulivat juuri pahimmoilleen hankaloittamaan harjoittelua. Hattua pitää nostaa sille, että tämän kevään ison produktion osalta porukalla oli halua ratkaista ongelmat. Alunperinkin oli ajatus päästä esiintymään Artium-saliin. Ja sinne tuo näytelmä juuri sopi!

Ensi-ilta vakuutti. Sali oli täynnä väkeä. Paul Meinanderin käsikirjoittama musiikkinäytelmä oli taitavasti toteutettu, esitetty, soitettu ja näytelty. Päärooleissa esiintyneet nuoret olivat todella hyviä. Mikä upeinta, musiikkikappaleet olivat bändilinjalaisten omaa tuotantoa. Hienoja biisejä kerta kaikkiaan! Ohjaajat olivat tehneet loistavaa työtä.

Esitystä seuratessani pohdin, että tätä olemme juuri hakeneet: kovatasoista tekemistä, missä kollektiivisubjektin merkitys korostuu. Olen joskus ollut vähän huolissani siitä, nostammeko vaatimustasoa sellaiseksi, että kaikilla ei ole edellytyksiä löytää näissä produktioissa itselle sopivaa roolia. Huoli oli turha. Kaikki olivat mukana, niin nuorimmat kuin kokeneimmatkin esiintyjät ja tekijät. Bändilinjan lisäksi osallistujia oli myös av-opiskelijoista, lukiolaisista ja monikulttuurisen linjan opiskelijoista. Tekniikkaa oli käytetty oivaltavasti, mikä mahdollisti aiemmin tuotetun videomateriaalin mukaan saamisen esitykseen. Kerroksia oli monella tasolla ja tavalla. Käsiohjelmat, julisteet, esityksen grafiikka ja valokuvaus samoin kuin äänityö ja valaistus vaati omat osaajansa porukasta.

Sen lisäksi että biisit oli bändiläisten tuotantoa, he vastasivat sovituksista ja itse esityksistä. Julian sello soi herkästi ja puhtaasti kappaleessa Dream. Siinä viimeistään katsoja herkistyi hyvän ja pahan taistelun edessä.

Seppo Niemelä kyselee väitöskirjansa esipuheessa, mitä oppilaille oikein tapahtuu opistovuoden aikana. Ilmiselvästi jotakin oleellista ja useimmiten myönteistä.

Ehkä tuo perjantai-ilta antaa yhden vastauksen Sepon kysymykseen.

Suomessa ollaan uudistamassa kansallista kestävän kehityksen strategiaa. Hallitusohjelman linjausten mukaisesti hallitus uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategian, jossa määritellään kestävän kehityksen tavoitteet ja periaatteet.

Valmistelutyö on aloitettu tammi-helmikuussa järjestetyillä strategiatyöpajoilla, joissa on ollut mukana erilaisia kestävän kehityksen strategiatyön vastuuhenkilöitä, asiantuntijoita ja innovaatiotoimijoita.

Suomen kestävän kehityksen toimikunta osallistuu myös tähän strategiatyöhön. Eilisessä kokouksessa varmistettiin osallisuutta tähän prosessiin.

Valmistelutyössä olen tuonut esille sivistyksen uudelleenmäärittelyä kestävän kehityksen strategian yhteydessä. Puhumme paljon koulutuksesta ja osaamisesta, mutta yhä tärkeämmäksi muodostuu sivistys. Uusi sivistyskäsitys pitää sisällään kestävää tulevaisuutta rakentavan elämäntavan. Ilman sivistysperustaa asiat jäävät irralleen.

OECD:n DeSeCo-prosessissa työstämät tulevaisuuden valmiudet OPH:n asiantuntijoiden jalostamana ovat opetuksen ja kasvatuksen vinkkelistä juuri tätä sivistystyötä: nämä valmiudet voidaan rakentaa kehiksi keskeltä reunoille: 1) minuus ja elämänhallinta, kyky itsenäiseen toimintaan 2) erilaisuuden kohtaaminen ja yhteistyötaidot 3) perusosaaminen, taito käyttää välineitä vuorovaikutteisesti ja 4) kyky pohtia ja toimia vastuullisesti, kestävää tulevaisuutta rakentava elämäntapa ja sivistys.

Koko opetus-ja oppimisjärjestelmä tulisi uudistaa tätä silmälläpitäen.

Pidän englanninkielisestä ”sustainable”- sanasta, koska se pitää sisällään monta kestävän kehityksen näkökulmaa. Jotta kestävä kehitys on mahdollinen, pitää olla ”able” , eli pitää olla siihen mahdollisuudet. Rakenteelliset asiat ja sosiaalinen kestävyys astuu tässä kuvaan. Eriarvoisuus, epäoikeudenmukaisuus, syrjäytyminen ja köyhyys vievät kestävää kehitystä ulottuviltamme ja tavoitteita yhä kauemmaksi. Näistä asioista myös presidentti Tarja Halonen meitä muistutteli Rio+20 valmistelua esitellessään.

Sustainable on myös ”capable”. Pitää olla kyky toimia: tähän tarvitaan nuo aiemmin luettelemani valmiudet tai kompetenssit. On välttämätöntä, että syntyy myös henkilökohtaisella tasolla ”iso kuva”: moninäkökulmainen ja vastuullinen ymmärrys toimia ja tehdä päätöksiä.

Kaikki tarvitsevat näitä valmiuksia. Tärkeää on olla myös paikkoja, missä näitä toimintakompetensseja voi porukalla laittaa toimeksi.

Kansanopistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on tässä tuhannen taalaan paikka. Se paikka on myös tuossa mahdollisuuksien asiassa. Kansanopistot toimivat jo nyt laajalti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Jorma ja Seppo Niemelä ovat uranuurtajia hyvinvoinnin sivistysstrategian avaajina. He puhuvat sosiaalista kestävyyttä vahvistavasta koulutuksesta, mihin myös vapaa sivistystyö tarjoaa työkaluja.

Korkeakoulujen puolella puhutaan kestävän kehityksen superosaajista eli henkilöistä, joita tarvittaisiin tuomaan laajaa näkemystä ja poikkitieteellistä vahvaa osaamista ja johtajuutta kestävän kehityksen tutkimukseen ja toimintaan. Komppaan tätäkin ajatusta!

Menneen yön unen ja valveen rajamailla päähän pölähti tuollainen otsikko. Otsikko joka lyö itseään korville, alkoikin tuntua kovin herkulliselta! Niinkuin alitajunta asioita työstää, tuossakin otsikossa on edellisen päivän kokousideointia takana.

Puhuimme opiston organisaation kehittämisvaiheista ja juuri nyt menossa olevaista muutoksesta. Mietimme eri toimintojen paikkaa ja toimijoita organisaatiossamme. Johtotiimityöskentelyn kautta olemme kehitelleet ajatusta opetussuunnitelmatyön ottamisesta kokeilujen ja kehittämisen punaiseksi langaksi.

Opetussuunnitelmauudistus ei voi olla ilman toteuttamista ja kokeilua. Ensi lukuvuoden iso juttu on saada pelikoulusta ja ilmiöoppimisesta lisää kokeiluja ja kokemusta. Siihen jos mihinkään tarvitaan leveää opetussuunnitelmatietoa. Tarvitaan eri koulumuotojen opetussuunnitelmien tuntemusta ja kehittämisen halua. Tarvitaan tavoitteiden ja sisältöjen perkaamista, soveltamista ja tulkintaa.  Tarvitaan lisäksi holistista ymmärrystä ja kokeiluista oppimista. Pelikoulun ohella tärkeä rooli on opiston bänditoiminnan kokeiluissa ja kehittämisessä.

Erityisen kiinnostavaksi työn tekee se, että bändilinja ja osin pelikoulu edustaa kansanopistolinjoina sellaista koulutusta, joissa opetussuunnitelmille ei ole valtakunnallisia suuntaviivoja. Toisin sanoen, ne ovat parasta mahdollista kokeilukenttää. Niistä toivon mukaan löytyy tällä organisaatiouudistuksella kehittämisen työkaluja tutkintotavoitteiseen lukioon ja perusopetukseenkin.

Bänditoiminnan ydin on kollektiivisubjektissa. Tai ”family learning”-ideassa, kuten tällaista pedagogiaa myös on nimitetty. Bändi on yhteisö, minkä kehitysvaiheiden kautta yhteistä tekemistä opitaan ja vastuuta jaetaan. Yhteisösubjekti välittää osistaan ja päin vastoin.

Kuutisen vuotta sitten aloittelimme opistolla bänditoimintaa tuon ajatuksen mukaisesti. Ensimmäisen projektin nimi oli kuvaavasti (kuten taitaa olla vieläkin) ”elävänä estradille”.

Jonna oli valittu yhden bändin solistiksi. Tytöstä näki miten peloissaan hän oli. Jäykkä ja ahdistunut. Silti kuulija pääsi kokemaan, miten kaunis ja herkkä oli hänen äänensä. Sen huomasi myös, miten bändi tuki solistiaan ja auttoi pelon yli.

Kevään keikoilla Jonna lauloi niin, että rehtorinkin sydän oli pakahtua. Muutos oli juuri sitä kollektiivisubjektia. Yksin Jonna olisi ollut kuten Idols -kisoissa rannalle jääneet. Nyt koko bändi onnistui ja vahvisti toisiaan.

Tuosta pedagogisesta mallista olisi paljon opittavaa muissakin koulutuksissa. Puhumme paljon yhteisöllisyydestä. Sitä ei voi ostaa kaupan hyllyltä. Sanat saavat merkityksiä vain todellisen elämän kautta.

Aika on hurahtanut lennossa ja kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Kirjoittamisen näkökulmasta pää on täynnä monenlaista, mutta juuri nyt ei ole yhtään selkeää ajatusta siitä, mitä voisi saada jäsennellysti ulos.

Lähden liikkeelle tästä päivästä. Aamu-uutisten opetusministerin kommentti oli kuin aprillipäivästä. Opiskelijat pois kaupan kassoilta ja muista vastaavista töistä! Jukka Gustafsson perusteli näkemystään sillä, että korkeakouluopiskelijoiden tienaaminen hanttihommilla pidentää opiskeluaikoja samalla kun työpaikat ovat pois heiltä, jotka oikeasti näitä töitä tarvitsevat. Kansantalous hyötyy, jos opiskelijat opiskelevat ja valmistuvat nopeaan tahtiin.

Opetusministerin mielestä opiskelijoiden pitäisi pysyä koulunpenkillä ja valmistua pikavauhtia vailla työkokemusta, vailla kokemuksia todellisesta työelämästä ja työyhteisöistä.

Onhan omituista, ellei työhaluiset nuoret voisi töissä käydä opintojen aikana. Ja vielä oudompaa olisi, jos opintojen aikaista työssäkäyntiä  jotenkin hankaloitettaisiin.

Tänään pullahti ulos myös  koulutuksen arviointineuvoston julkaisu lukion tuottamista jatkokoulutusvalmiuksista korkeakoulutuksen näkökulmasta. Siinä lukiokoulutus sai kritiikkiä paitsi opinto-ohjausjärjestelmän toimimattomuudesta kuin siitäkin, että lukiokoulutus ei ole todellisen maailman eikä työelämän kanssa juurikaan tekemisissä. Koulutus sinänsä on hyvää, mutta se on hyvin tietopainotteista ja sirpalemaista. Haastatellut nuoret totesivat, että lukiossa pitäisi saada käsitystä työelämästä ja erilaisista työpaikoista, jotta voisi tehdä mielekkäitä valintoja omaa tulevaisuutta ajatellen.

Minulle itselleni on ollut paljon hyötyä opiskeluaikaisista ”hanttihommista” niin sijaisopena kuin Seilin tutkimuslaitoksen keittiöapulaisena, Naantalin kaupungin puistotyöntekijänä tai Vesihallituksen saari-inventoijana. Kauppa-apulaisena ja paikallislehti Kyrönmaan kesätoimittajanakin on tullut toimittua.

Kaikista töistä on ollut paljon opittavaa. Jos lukio tai yliopisto ei tule työelämää lähelle, on tärkeää mennä sinne itse. Näin piti tehdä 60- ja 70-luvulla. Oma nuoriso on tehnyt samaa 2000-luvulla.

Työhaastatteluissa itse arvostan nuoren työnhakijan kohdalla juuri näitä erilaisia kokemuksia. Sitä, että nuori ymmärtää kaiken työn olevan arvokasta. Ymmärtää, että erilaisissa työyhteisöissä on tultava toimeen ja löydettävä oma paikkansa. Niitä ns. geneeriset taitoja, joita tuo tänään ilmestynyt julkaisukin peräänkuuluttaa, opitaan juuri näissä työelämässä ja harrastuksissa. Myös kaupan kassalla. Vastuullinen toiminta, omien tekemisten suhde isommassa kokonaisuudessa, ongelmien ja ristiriitojen ratkaisutaidot vaativat oikeita ympäristöjä, missä niitä voi harjoitella.

Huomattavasti valmiimpana sitten valmistuu, kun tällaisia kokemuksia on takana.