Havahduin illalla telkkarisohvalta kahden nuoren miehen keskusteluun. Aki ja Antti kertoivat alakoulussa alkaneesta kiusaamisesta ja sen seitsemän vuotta kestäneistä vaiheista. Taustalla näkyi Sysmän Väihkylän koulu ja juttu jatkui kirkonkylän yläasteen ja lukion pihalla. Haastattelijoina olivat ”rauhanrakentajat” , jotka halusivat selvittää voiko koulukiusaamisen antaa anteeksi. Ylen ykkösen ohjelma kasilta 24.5.2010. Varmaan YLEn sivulta löytyvät tekijätiedotkin, ne minulta jäivät huomaamatta.

Asiaa avattiin monesta suunnasta. Nuoret miehet kävivät tunneskaalalla läpi isoja asioita ja koettivat päästä jyvälle siitä, mistä kaikki alkoi, miksi kiusaaminen sai jatkua luokalta toiseen ja koulusta kouluun, mitä he ajattelivat asioista silloin, mitä he ajattelivat nyt. Ahdistusta, pelkoa, vihaa, yritystä ymmärtää, nöyryytystä, omaa kasvua, kasvukipuja, jännitystä ja lopulta, puolen vuoden prosessin jälkeen valmiutta anteeksi pyytämiseen ja anteeksi antamiseen.

Nuoret miehet sitoutuivat anteeksi pyytämisen ja antamisen lisäksi vastustamaan itse kiusaamista sekä kertomaan entisellä koulullaan omasta tapauksestaan, jotta voisivat sillä tavoin olla itsekin rauhan asialla. Kaverit näyttivät olevan koko sydämestään mukana, vastustamassa kiusaamista. Heidän kanssakäymisensä ja yhdessäolonsa noinkin pitkän vihakokemuksen ja molemminpuolisen väkivaltakierteen jälkeen näytti olevan luontevaa ja lämmintä. Kun oli annettu ja saatu anteeksi. Pitkä aika siihen kuitenkin meni, luvattoman pitkä. 20 vuotta kiusaamista ja kiusattuna olemista on on liian paljon. Haavat ehtivät turhan syviksi. Kiusaajana toiminut Aki tunnusti, että häntä on vaivannut tämä asia monet vuodet. Kiusaajakin kärsii. Antin kokemukset olivat vahvistaneet itsetuntoa, mutta jotakin vielä näytti puuttuvan. Pysäyttävää Antin puheessa oli yksin oleminen, tunne, se että on yksin kaikkia vastaan. Opettajatkin olivat ”puusilmiä”, eivät osanneet nähdä.

Kumpikin näytti olevan tämän rauhanprosessin aikana ja jälkeen todella helpottunut mahdollisuudesta anteeksi pyytämiseen, antamiseen ja saamiseen. Ihan kuin molemmat olisivat tätä tilaisuutta odottaneet.

Koulun pitkäaikainen rehtori Hannu Jolula kertoi siitä, miten kiusaamiseen koulussa suhtaudutaan nyt. Kiusaamiselle ei pidä alistua. Kiusaamisen tyyppejä on useita poikien nujakoinnista tyttöjen kohdalla tapahtuvaan sosiaaliseen eristämiseen ja nettikiusaamiseen. Tiedetäänhän me kouluihmiset nämä. Näytti kuitenkin siltä, että asioista tuossa koulussa oli puhuttu ja ratkaisuja haettu. Nykyiset opiskelijat totesivat, että valvojat eivät välitunnilla pysty kaikkea havaitsemaan. He tähdensivät, miten tärkeää on että opiskelijat itse tajuavat ja ottavat vastuuta.

Akin ja Antin kouluvisiitti oli kuvattu hyvällä ja osaavalla kädellä. Nykykoulun opiskelijat näyttivät oikeasti kuuntelevat mitä entisillä riitapukareilla oli sanottavaa. Elämänmakuista touhua, fiksusti kertoilevia nuorukaisia. Koulukin sai ”Rauhan asialla” – kyltin pihalleen. Sen verran kesken aloitin ohjelman katsomisen, että minulle ei selvinnyt onko tällaisia kylttejä kouluissa enemmänkin. Erilaisia kiusaamiseen puuttumishankkeita, Kivakouluja ja muita, on käynnistetty.  Lisää tarvitaan.

Ohjelma teki hyvää. Kiusaamisen voi todella antaa anteeksi ja vapautua vuosien painolastista. Päästä eteenpäin.

Sysmä  on itselleni rakas paikka lapsuudesta. Mökkipaikkakunta ja isovanhempien kotipaikkakunta. Olen nuorena kilpaillut Sysmän Sisun paidassa monena kesänä.  Bilsan maikkana toimineen Maila-tätini kanssa olen opetellut kasvien prässäyksen ja lajintunnistuksen asioita Sysmän Valittulassa.

Minunkin sukuni on tullut Sysmään muualta, samoin kuin ohjelman Antin. Minun sukuni on Karjalasta, Antin vielä kauempaa idästä.

Akille ja Antille hatunnosto – rakennetaan kaikki rauhaa.