Tag-Archive for » bändilinja «

Reksiblogi 12.3.2012

 

Viime perjantaina oli Opiston tämänvuotisen SOF-produktion ensi-ilta. Tällä kertaa esitys oli Nuoriso-opiston modernissa Artium-teatterissa.

 

Menin tilaisuuteen uteliaana, täysin ilman ennakkotietoa siitä mitä tuleman piti. Aiempina vuosina olen suunnilleen osannut laulutkin ulkoa ja nähnyt roolivaatteet ja lavastukset. Nyt ei mitään muuta kuin edellisenä päivänä opiston seinille ripustetut julisteet.

 

Onneksi tuottaja ja koko SOF-porukka sai harjoittelut ja tilat järjestymään opiston ulkopuolella, koska omien tilojen homeongelmat tulivat juuri pahimmoilleen hankaloittamaan harjoittelua. Hattua pitää nostaa sille, että tämän kevään ison produktion osalta porukalla oli halua ratkaista ongelmat. Alunperinkin oli ajatus päästä esiintymään Artium-saliin. Ja sinne tuo näytelmä juuri sopi!

 

Ensi-ilta vakuutti. Sali oli täynnä väkeä. Paul Meinanderin käsikirjoittama musiikkinäytelmä oli taitavasti toteutettu, esitetty, soitettu ja näytelty. Päärooleissa esiintyneet nuoret olivat todella hyviä. Mikä upeinta, musiikkikappaleet olivat bändilinjalaisten omaa tuotantoa. Hienoja biisejä kerta kaikkiaan! Ohjaajat olivat tehneet loistavaa työtä.

 

Esitystä seuratessani pohdin, että tätä olemme juuri hakeneet: kovatasoista tekemistä, missä kollektiivisubjektin merkitys korostuu. Olen joskus ollut vähän huolissani siitä, nostammeko vaatimustasoa sellaiseksi, että kaikilla ei ole edellytyksiä löytää näissä produktioissa itselle sopivaa roolia. Huoli oli turha. Kaikki olivat mukana, niin nuorimmat kuin kokeneimmatkin esiintyjät ja tekijät. Bändilinjan lisäksi osallistujia oli myös av-opiskelijoista, lukiolaisista ja monikulttuurisen linjan opiskelijoista. Tekniikkaa oli käytetty oivaltavasti, mikä mahdollisti aiemmin tuotetun videomateriaalin mukaan saamisen esitykseen. Kerroksia oli monella tasolla ja tavalla. Käsiohjelmat, julisteet, esityksen grafiikka ja valokuvaus samoin kuin äänityö ja valaistus vaati omat osaajansa porukasta.

 

Sen lisäksi että biisit oli bändiläisten tuotantoa, he vastasivat sovituksista ja itse esityksistä. Julian sello soi herkästi ja puhtaasti kappaleessa Dream. Siinä viimeistään katsoja herkistyi hyvän ja pahan taistelun edessä.

 

Seppo Niemelä kyselee väitöskirjansa esipuheessa, mitä oppilaille oikein tapahtuu opistovuoden aikana. Ilmiselvästi jotakin oleellista ja useimmiten myönteistä.

 

Ehkä tuo perjantai-ilta antaa yhden vastauksen Sepon kysymykseen.

 

23
Jan

Reksiblogi 22.1.2012

”Old Ideas” on Leonard Cohenin tämän kuun lopussa ilmestyvän levyn nimi. Vanha herra Cohen on todellakin vedossa! Erikoinen mies ja erikoinen ura – vanhetessa niin nuori ja samalla niin iätön, hauras ja vahva. Suzannesta saakka Cohen on seurannut minua ja musiikkielämääni. Erityisen läheltä Cohen kosketti 80-luvun lopulla kun  I’m your man – albumi ilmestyi. Take this walz on vienyt useasti tanssilattialle. Muutaman vuoden takainen bändilinjan Elina tulkitsi Hallelujah-kappaleen koskettavan upeasti.

 

En ole  tiennyt Cohenin masentuneisuudesta tai voimallisesta elämän tarkoituksen etsinnästä ennen sunnuntaista Hesaria. Surulliset tarinat sen sijaan ovat aina puhutelleet.

 

Vanhoista ideoista hän sanoo osuvasti: ” En ole koskaan tuntenut seisovani buffet-pöydässä, jossa on valtavasti vaihtoehtoja. Olen vain raapinut siitä yhdestä ja samasta tynnyristä uudelleen ja uudelleen.”

 

Buffet-pöytävertausta on opiston nettikoulutuksen pedagogisessa kehitystyössä käytetty paljon. Puhumme kolmesta kattauksesta. Buffet-pöydälle meidän kattauksissa on laitettu tarjolle kaikki lukion pakolliset, syventävät ja soveltavat kurssit. Opiskelija voi siitä kattauksesta omaan tahtiin edeten suorittaa omaan oppimissuunnitelmaansa valitsemansa kurssit ja edetä kohti maalia. Muita mahdollisuuksia ovat A la carte (ryhmäkurssit) tai kokkikoulu eli ilmiökurssit, joissa oma osallisuus alkaa jo suunnitteluvaiheesta.

 

Leonard Cohenin mukaan hänen vanhat ideansa ja ajatuksensa tulevat parhaimmillaan lähes 3000 vuoden takaa, vanhatestamentillisista ulottuvuuksista ja mytologiasta.

 

Noihin vanhoihin ideoihin juutuin itse myös toisissa kohdissa sunnuntain lehden luentaa. Yksi tynnyri, josta itse raavin asioita uudestaan ja uudestaan, on luontotynnyri.

Kun Kingiseppin fosforikatastrofia on puitu ja ihmetelty, pysähdyin Irma-Riitta Järvisen mielipidekirjoituksen ääreen. Joki, jonka kautta lannoitetehtaan fosforipäästöt kulkevat mereen on nimeltään Luga-joki. Se on aiemmin tunnettu Laukaanjokena. Alue on entistä Inkerinmaata. Laukaanjoen suun länsipuolella oli inkeroisten ja itäpuolella vatjalaisten asutusta. Nuo kansat joutuivat tuhon omiksi toisessa maailmansodassa ja ovat nyt lähes kokonaan hävinneet. Laukaanjoki on mainittu useasti kalevalamittaisissa lauluissa. Jopa niin  että joku noista kalevalaisista laulajista sijoitti maailman synnyn Laukaanjokeen.

 

Pääskyläinen päivälintu tuli ja muni munansa Laukaaseen, ne särkyivät ja niistä syntyivät maa, taivaankappaleet ja tähdet.

 

Vanhoja ideoita ja myyttisiä ulottuvuuksia siihen ympäristötuhoon, mikä tuli nyt päivänvaloon. Itämeren suojelulle oli hyväksi että tuli! Nyt suojelutoimia voidaan kohdentaa sinne missä niistä on eniten hyötyä.

 

Tynnyrin toinen puoli aukesi Raudaskylän opiston rehtorin ja kollegani Jukka Hautalan kirjoituksesta ” Kansanopistoista on tullut koulutusjärjestelmän sylkykuppeja”. Hatunnosto Jukalle! Toivottavasti keskustelu ei jää tähän!

Reksiblogi 28.09.11

 

Maanantaina oli opistolla vanhempainilta. Väkeä oli ihan mukavasti. Erityisen ilahtunut olin siitä, että monikulttuuristen opiskelijoiden vanhempia ja huoltajia oli runsaasti paikalla. Ja siitäkin, että muutamat lukiolaisten vanhemmat olivat nähneet tarpeelliseksi ajaa pitkästä matkasta Otavaan saakka.

 

Vanhempien tapaaminen lukuvuoden alussa on tärkeä asia monella tavalla. Kansanopisto-opiskelu on sillä tavalla erilaista monenkin kohdalla, että vanhemmat ikään kuin luovuttavat nuorensa kokonaisvaltaisesti opiston työ-ja oppimisyhteisöön. Täällä ei vain opiskella vaan asutaan ja eletään toisten kanssa. Opistomiljöö tarjoaa puitteet myös vapaa-ajan viettoon.

 

Ei ihme, että vanhempiakin kiinnostaa, millainen tämä ympäristö puitteineen ja ihmisineen on.  Pääsimme muun muassa kertomaan uusvanhasta käytännöstä eli aamupalan valmistamisesta ja nauttimisesta porukalla. Ei tullut yhtään kriittistä kommenttia, päinvastoin.

 

Tällä kerralla painotimme oppimisympäristöä ja oppimisen, asumisen ja elämisen kokonaisuutta tarinoissamme. Koetimme kuvata opiskelun laajempia puitteita, opiston toimintamalleja yhteisöllisyyden ja yhteisen tekemisen lisäämiseksi. Mitä tarkoittaa se, että opisto on monenlaisten ihmisten kohtaamispaikka? Mitä tarkoittaa se, että opisto on monenlaisten koulujen kokonaisuus? Mitä tarkoittaa monenlaiset menetelmät ja kokeilulaboratorio? Tämmöisiä asioita halusin tuoda esille. Elina kuvasi opiskelijakunnan tekemistä. Opettajat ja linjanvetäjät avasivat myös opetuksen järjestelyjä, lukujärjestyksiä ja arviointia omissa pienryhmissään ja kuljetellessaan porukoita opiston tiloissa.

 

Bändilinjan vanhemmat kutsutaan erikseen ensimmäiseen linjan konserttiin vähän myöhemmin. Tärkeää on saada vanhemmat mukaan näkemään, mitä opistolla on oikeasti opittu ja tehty. Mikäpäs sen mukavampaa myös opiskelijoille, kun he saavat läheisiään keikalle yleisöksi.

 

Vanhempainiltoja aloitettiin järjestämään aikanaan alaikäisten opiskelijoiden vanhemmille, mutta sitä rajaa ei ole järkeä korostaa. Kutsuttuna on aina helpompi tulla. Alaikäisten opiskelijoiden vanhemmat kutsutaan kaikki. Täysi-ikäiset opiskelijat toimivat itse kutsujina. Kutsutuksi voivat tulla muutkin läheiset kuin vanhemmat. Vapaaehtoisuuden pohjalta mennään. Näin syntyvät ne hyvät tukiverkostot, joista on iloa koko lukuvuoden.

 

Pullakahvit maistuivat kaikille. Erityiskiitos Annalle ja Petrille järjestelyistä!

 

 

 

Reksiblogi 5.4.2011

Opiskelijamme ovat tänään lähdössä kaksiviikkoiselle Sof-kiertueelle. Ensin valloitetaan Mikkeli ja sitten viimeisenä Kankaanpää. Ihan kuin Leonard Cohenin biisissä ”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Hyvillä mielin nuo esiintyjät tuossa aamupalalla moikkailivat, kun toivottelin onnea. Onkohan tämä nyt jo kolmas vai peräti neljäs vuosi, kun School of Fame – musiikkiproduktio on suunniteltu, harjoiteltu, teknisesti ja musiikillisesti hiottu esityskuntoon. Verta, hikeä ja kyyneleitä, roudaamista, puvustusta, harjoittelua.  Vaatii monen kuukauden työn, että homma on valmis.

Perjantain kenraalissa Paul Meinanderin käsikirjoitus Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkaluista itse pölyn peitosta eläväksi ilmentyneet kirjailija Mark Twainin kanssa sai opiskelijat lentoon ja musiikin soimaan. Taitavaa ja vauhdikasta, mainioita ja taitavia roolisuorituksia, juohevasti vaihtuvia musiikki- ja teatteriosuuksia. Huumoria ja lämpöä vakavista aiheista, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden sietämisen tärkeydestä. Ajankohtaista osallistumista niin homokeskusteluun kuin maahanmuuttajateemoihin.

Nuoret esittäjät tulkitsivat roolejaan kypsästi ja sisäistyneen vakuuttavasti, vaikka vakavuus olikin kaukana. Olin ylpeä ja iloinen. Jos jotakin olisi pikkuisen voinut muuttaa, se oli v-sanojen käyttö. Kai olen sitten vanha kun sellainen alleviivaus tuntui enimmäkseen turhalta ja tarpeettomalta. Korvassa vihlaisi, vaikka repliikki sinänsä olisi ollut toimiva ja verraton.

Ohjaajat kertoivat, että porukka on harjoitellut kurinalaisesti. Heidän ei ole tarvinnut kantaa huolta siitä, tuleeko hankkeesta valmista, kun opiskelijat ovat itse ottaneet vastuun työstään. Sitäkin oli hyvä kuunnella, kun samaan aikaan ja samoilla porukoilla on ollut muissa oppimishankkeissaan motivaatio-ongelmia ja täsmällisyysvaikeuksia. Jos tuollainen haastava oppimishanke onnistuu, niin kyllä sitten moni muukin – kun vain löytyy yhteinen halu ja tahto, mielekkyys ja tavoite.

Olemme paraikaa suunnittelemassa ensi vuotta ja siinä samalla bänditoiminnan laajentamista juniorseihin. Luin joku aika sitten Hesarin kulttuurisivuilta artikkelia, missä pohdittiin Ruotsin pärjäämistä kulttuurin alueella ja eritoten musiikkiviennissä.

Yhtenä syynä mainittiin kansankorkeakoulut eli folkhögskolat. Lehdessä kerrottiin, että Ruotsissa on paljon musiikkilukioita ja kansankorkeakouluja, joten kaikki halukkaat pääsevät musiikin pariin. Ruohonjuuritason musiikkiharrastuksen laajuus tekee mahdolliseksi huippujen ja huippubändien löytymisen. Myös opintopiirit tuovat musiikin harrastamisen lähelle ja kaikille halukkaille mahdolliseksi.

Haloo; kansankorkeakoulut ovat ruotsalaisia kansanopistoja! Mehän olemme oikealla tiellä! Onnea Soffin porukoille kaksiviikkoiselle turneelle! Minä ainakin pidän peukkuja.

Ehkä tuo kuvaa parhaiten tämän hetkisiä tunnelmia. Kärsimättömyys lisääntyy kun loma alkaa kolkutella kantapäitä. Paljon tekemättä, aika ei riitä. Työpöydälle kerääntyy monta sellaista asiaa, jotka on hoidettava ja jotka tulivat aivan puun takaa tehtäväksi ennen lähtöä. Tiedossa olevissakin olisi kylliksi. Huomenna suunnitellaan vielä yhdessä ensi vuotta lähtemällä pois opistokampukselta. Keskiviikkokin Tampereella. No, kai näistä selviää kun on pakko.

Viime viikko oli päättäjäisjuhlia, puheita ja juhlia. Bändilinjalaisille puhuimme Jukan kanssa mukavasti toisiamme täydentäen; minä yleistä herkistelyä, Jukka linjanvetäjänä sisällönasiantuntemusta huokuvaa konkreettista ja kanssaelävää. Kun vielä Jukka lauloi Neil Youngia ja saimme opiskelijoille todistukset, ruusut ja muut tykötarpeet kouraan, tuntui aivan juhlalta.

Perusopetuksen ja kymppiluokan opiskelijoiden juhla oli siitäkin kiva, että juhlaan oli tullut mukavasti myös opiskelijoiden vanhempia. Eva ja Eveliina esittivät oman biisinsä juhlassa.  Taitavia tyttöjä. Hauska oli myös todistusten jaon aikana taustalla etenevä slideshow: parhaita paloja ja hauskoja tapahtumia opistovuoden eri vaiheista.

Minä – kuten usein, puhuin Grundtvigin ajatuksista. Kyselin, saimme aikaan elämän koulun – annettiinko mahdollisuus elävälle sanalle ja  yhdessä tekemiselle ja oppimiselle – päntättiinkö vähemmän ja tehtiin enemmän? Kyllä tällaista oppimista monet projektit, Action-viikon touhut ja mm. Sof-teatteriprojekti hyvin ilmensi.

Ylioppilasjuhlat olivat lauantaina. Otavan Opiston Aikuislukiosta valmistui 23 ylioppilasta. Juhla oli ensi kertaa avoinna myös verkkoon, mistä juhlissa oli mukana lähes 20- päinen yleisö meidän opistolla juhlivien lisäksi. Mikit vähän katkoivat puhetta, mutta hyvä kokemus tuo oli. Toivotaan, että oli myös rohkaisuksi niille lukiolaisille, jotka verkon kautta lukiotaan puurtavat ja välillä yhteisön rohkaisua tarvitsevat. Jos syntyisi ajatus, että tuolla minäkin olen mukana jonkin vuoden päästä. Onnitteluja tuli ulkomailta asti juhlijoillemme.

Näistä syntyy se haikeus. Tämä lukuvuosi on paketissa samaan aikaan kun uusi kolkuttaa jo aivan kannassa. Kärsimätöntä haikeutta ja haikeaa kärsimättömyyttä. Ensi vuosikin pitäisi ehtiä hyvälle hahmolle vielä ennen lomia.

Kesäkurssitkin alkoivat ja akvarellimaalarit valloittivat juhlasalin. MIkähän muu oppilaitos kuin kansanopisto vaihtaa rytmiä lennossa, ei rauhoitu kesäksi vaan kiihdyttää sykettään kesäkaudeksi? Uusi koulutussihteerimme on ottanut kesävaihteen asiantuntevasti haltuun.    Rauhallisin mielin alan kohta pakata kasseja purjehduslomaa varten. Saimaan kanavasta merelle ja keula kohti Turun saaristoa. Siinä menossa elämän monet asiat asettuvat oikeisiin suhteisiinsa. Merellä perspektiivi siirtyy väkisin omasta navasta kauemmas ja toista lähemmäs.

Hyvät kollegat, Kasnäsissä opiston kehittämispäivillä tavataan juhannusviikolla! Seuraava blogikirjoitus taitaa syntyä kehittämispäivien tunnelmista.

Kaikille hyvää ja rentouttavaa kesää!

IMG_0341


Tänään tulivat jälleen Miri ja Mirin kaverit opistolle pitämään bändiklinikkaa. Miri on opiston musiikkilinjojen avainvaikuttaja. Voisi melkein sanoa että isä. Miri istahti vuosia sitten rumpukurssin ruokatauolla samaan pöytään ja sanoi että ”kuuleppas Kaisa, mulla olis idea.”

Siitä se lähti: yhteisölliseen tekemiseen ja family learning- metodiin perustuva bändikymppi peruskoulunsa päättäneille ja bändilinja vähän varttuneemmille soittajille. Soittotilat, instrmentit, opetus ja ohjaus. Syttyneet ihmiset, Jukka, Janne ja Leevi etunenässä ovat vastanneet musiikkikoulutuksen laadusta ja toiminnan organisoinnista yhdessä vierailevien muusikkojen ja ohjaajien kanssa.

Porukka on parhaillaan valmistelemassa School of Famen kolmatta tuotantokautta ja yhteistä, opiston kaikkia opiskelijoita yhdistävää esitystä. Muutaman biisin olen kuullutkin. Alice in a Funkyland antaa odottaa hienoa spektaakkelia. Keikkoja tulee olemaan useita eri puolilla Suomea ja sokerina pohjalla mahdollisuus osallistua Ramppikuume-tapahtumaan Kankaanpäässä.

Tällä viikolla Miri ja kumppanit antavat kädestä pitäen opetusta ja opastusta. Klinikkaopetus antaa varmasti sen vahvan potkun, mitä tässä vaiheessa tarvitaan produktion työstämiseen ja viilaamiseen. Toivotan sydämestäni onnea koko jengille. Jos hyvin käy Sof – jaksosta tulee yksi vuoden kohokohdista. Tuo Sof ja bändisoitto ylipäätään on erinomainen esimerkki kansanopistomaisesta vaihtoehtopedagogiikasta. Niiden avulla oppii, että yksin ei pärjää, että jokainen on tärkeä, jokaisen pitää yrittää ja joskus jopa ylittää itsensä, että syntyy hyvää ja että kokonaisuus kantaa. Se vaatii monen työtä ja opiskelijoiden mukaan ottamista alusta pitäen. Se toteutetaan todellisessa ympäristössä, koulujen lavoilla, sen avulla opitaan vatsahermoja myöten keikkailun koko kuva, ne raadollisimmatkin puolet. Sof-produktio on näkyvissä myös verkossa. Siitä tviitataan ja blogataan. Flickriin kertyy kuvia. Keikkoja dokumentoidaan eri tavoin. Jää monenlaisia jälkiä arvioida ja fiilistellä, esitellä opistotoimintaa ja näyttää mitä osataan. Reksinkin sydänalassa tuosta kaikesta läikehtii ilo ja ylpeys.

Pari viikkoa sitten opiston henkilöstöä osallistui grundtvigilaisten opistojen laatupäiville Ilmajoella. Siellä käytiin kuorosotaa ja niin kävi, että opiston kolmihenkinen kuoro peittosi isommat ja kokeneemmat. Meidän väki luotti yhteistyöhön ja käytti lisäksi savolaisia vaikutuskeinoja. Taitavia olivat!

Lueskelin viikonloppuna Hesarista Ava Nummisen projekteista, laulutaidottomien ihmisten laulukursseista, joilla puretaan laulutraumoja ja laulamisen lukkoja. Moni lukko on peräisin koulujen laulukokeista. Nummisen mukaan laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voidaan siis opetella samoin kuin sävelkorvaa voidaan kehittää.

Omat laulamisen lukot tarvitsisivat Avaa auetakseen. Vielä yhteiskoulun alaluokilla laulunumero oli kiitettävä. Sitten tapahtui jotain. Arvosteluja sieltä ja täältä, opettajilta, vanhemmilta, kavereilta. Suu meni kiinni. Arvostelulla on kova voima.

Lasten ollessa pieniä laulettiin tuutulauluja. Niitä ei kukaan arvostellut.

Onneksi musiikin kuuntelukin lisää onnellisuutta. Juuri nyt Stingin Talvikonsertin ” Gabriel’s message” lähenee loppuaan ja seuraava on itkettävä  ” Cold song”. Kuin istuisi pikkutyttönä kylmässä kirkossa talvisunnuntaina.

IMG_2319


PC280187

Tarvon aamun pimeässä Opiston takapolkua ruokalan suuntaan.  Ehtiessäni kohtaan missä opiston päärakennus alkaa näkyä, rinnassa sykähtää mukavasti – jouluvalot! Puurakennuksen lähes jokaisella ikkunalla pimeää rikkoo perinteiset seitsemän valon kyntteliköt.

Tämän joulun aikaan vasta tajusin, miten tärkeää on huomaavien työkavereiden rooli näissä tunnelmaa luovissa ja esteettistä iloa tuovissa pienissä asioissa. On tainnut usein olla niin kiire, ettei ole ehtinyt ihmetellä, kuka missä, miten  ja millä ajalla näitä asioita on tehnyt. Ei tällaisia töitä varta vasten kenenkään toimenkuvaan ole kirjattu. Huomaamista ja yhteistä huolenpitoa ne ovat. Harvoin tällaisista huomaamisista ja toimeksi laittamisista muistetaan kiittää. Liian harvoin edes huomataan. Nyt olen hämmästellyt monena päivänä – olkitähdet ovat ilmestyneet oviin, tonttukoristeet verannan pylväisiin, kukat ruokalan pöytiin, valot ja koristeet kuuseen. Tässä on kyllä mukana jo monet joulun haltijakummit.

Opiskelijoiden touhu, jouluvalmistelut juhlasalissa ja musiikkitiloissa ovat kuin paluuta opiston juuriosastoon. Perinteissä näkyy uusi tekeminen, vaikkapa siinä miten monikulttuuriset opiskelijamme ovat valmisteluissa mukana. Bändilinja harjoittelee juhlaan rokimpia biisejä perinteisten lisäksi. Särmä tekee hyvää kaikin puolin.

Jouluviikon valmistelujen yksi huipentuma oli tämän iltapäivän yhteinen joulupäivällinen. Kansanopistokeittiö osaa! Otavan Opiston BBQ-tiimi oli valmistanut upean joulupäivällisen perinteisine ja uusine herkkuineen. Opiskelijat ja henkilöstö yhdessä herkuista nauttimassa. Tunnelmoinnissa oli mukana bändilinjan muusikot. Mietin kaloja maistellessani että tätäkään ei kukaan ollut erityisesti näin toteutettuna pyytänyt tai vaatinut. Se oli huolenpitoa ja jakamista. Kansanopistoa. Kiitokset lähtevät sydämestä. Tämmöisinä päivinä ajattelee, että voi kun joku tietäisi, kuinka hienoa on olla kansanopiston rehtori, osa tätä yhteisöä – sehän on suorastaan etuoikeutettua! Siinä nollaantuu tai ainakin vähän tasapainottuu se toinen puoli, raastava ristipaineessa olo aika ajoin, kiire, riittämättömyys, epätasapaino hallintotyön ja pedagogisen johtamisen väillä.

Lueskelin reksilehdestä artikkelia rehtorin eettisestä johtajuudesta. Eettisen johtamisen kysymykset kriittisyydestä, oikeudenmukaisuudesta, huolenpidosta, professionaalisuudesta ja yhteisön etiikasta ovat lähtökohtana opiskelijan hyvään, oppijan etuun. Siinä olen pyrkinyt olemaan se ”edesseisoja”. Vanha rehtorikollega teroitti aikanaan, että muista että opiskelija on rehtorin silmäterä. Jos työyhteisö huomaa joulun tunnelman ja joulumielen voiman, se huomaa myös opiskelijan. Tämä ajatus mielessä lähden kevyin mielin kotia päin. Minun ei tarvitse todellakaan yksin!