Tänään tulivat jälleen Miri ja Mirin kaverit opistolle pitämään bändiklinikkaa. Miri on opiston musiikkilinjojen avainvaikuttaja. Voisi melkein sanoa että isä. Miri istahti vuosia sitten rumpukurssin ruokatauolla samaan pöytään ja sanoi että ”kuuleppas Kaisa, mulla olis idea.”

Siitä se lähti: yhteisölliseen tekemiseen ja family learning- metodiin perustuva bändikymppi peruskoulunsa päättäneille ja bändilinja vähän varttuneemmille soittajille. Soittotilat, instrmentit, opetus ja ohjaus. Syttyneet ihmiset, Jukka, Janne ja Leevi etunenässä ovat vastanneet musiikkikoulutuksen laadusta ja toiminnan organisoinnista yhdessä vierailevien muusikkojen ja ohjaajien kanssa.

Porukka on parhaillaan valmistelemassa School of Famen kolmatta tuotantokautta ja yhteistä, opiston kaikkia opiskelijoita yhdistävää esitystä. Muutaman biisin olen kuullutkin. Alice in a Funkyland antaa odottaa hienoa spektaakkelia. Keikkoja tulee olemaan useita eri puolilla Suomea ja sokerina pohjalla mahdollisuus osallistua Ramppikuume-tapahtumaan Kankaanpäässä.

Tällä viikolla Miri ja kumppanit antavat kädestä pitäen opetusta ja opastusta. Klinikkaopetus antaa varmasti sen vahvan potkun, mitä tässä vaiheessa tarvitaan produktion työstämiseen ja viilaamiseen. Toivotan sydämestäni onnea koko jengille. Jos hyvin käy Sof – jaksosta tulee yksi vuoden kohokohdista. Tuo Sof ja bändisoitto ylipäätään on erinomainen esimerkki kansanopistomaisesta vaihtoehtopedagogiikasta. Niiden avulla oppii, että yksin ei pärjää, että jokainen on tärkeä, jokaisen pitää yrittää ja joskus jopa ylittää itsensä, että syntyy hyvää ja että kokonaisuus kantaa. Se vaatii monen työtä ja opiskelijoiden mukaan ottamista alusta pitäen. Se toteutetaan todellisessa ympäristössä, koulujen lavoilla, sen avulla opitaan vatsahermoja myöten keikkailun koko kuva, ne raadollisimmatkin puolet. Sof-produktio on näkyvissä myös verkossa. Siitä tviitataan ja blogataan. Flickriin kertyy kuvia. Keikkoja dokumentoidaan eri tavoin. Jää monenlaisia jälkiä arvioida ja fiilistellä, esitellä opistotoimintaa ja näyttää mitä osataan. Reksinkin sydänalassa tuosta kaikesta läikehtii ilo ja ylpeys.

Pari viikkoa sitten opiston henkilöstöä osallistui grundtvigilaisten opistojen laatupäiville Ilmajoella. Siellä käytiin kuorosotaa ja niin kävi, että opiston kolmihenkinen kuoro peittosi isommat ja kokeneemmat. Meidän väki luotti yhteistyöhön ja käytti lisäksi savolaisia vaikutuskeinoja. Taitavia olivat!

Lueskelin viikonloppuna Hesarista Ava Nummisen projekteista, laulutaidottomien ihmisten laulukursseista, joilla puretaan laulutraumoja ja laulamisen lukkoja. Moni lukko on peräisin koulujen laulukokeista. Nummisen mukaan laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voidaan siis opetella samoin kuin sävelkorvaa voidaan kehittää.

Omat laulamisen lukot tarvitsisivat Avaa auetakseen. Vielä yhteiskoulun alaluokilla laulunumero oli kiitettävä. Sitten tapahtui jotain. Arvosteluja sieltä ja täältä, opettajilta, vanhemmilta, kavereilta. Suu meni kiinni. Arvostelulla on kova voima.

Lasten ollessa pieniä laulettiin tuutulauluja. Niitä ei kukaan arvostellut.

Onneksi musiikin kuuntelukin lisää onnellisuutta. Juuri nyt Stingin Talvikonsertin ” Gabriel’s message” lähenee loppuaan ja seuraava on itkettävä  ” Cold song”. Kuin istuisi pikkutyttönä kylmässä kirkossa talvisunnuntaina.