Tag-Archive for » bloggaaminen «

 

Kaisa blogi 9.1.2013

 

Uutta on ainakin uusi vuosi. Ja tällä hetkellä ikkunaani hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleen. Uusi ja valkoinen lumi. Se ei ole kestävää, se on nähty tänäkin talvena jo monesti. Viime viikon kehittämispäivillä Helsingissä askellettiin sohjossa ja räntäsateessa, vaikka katujen varsilla oli toista metriä korkeita likaisia lumikasoja.

 

Kuluva vuosikin vaihtuu ajastaan. Sinäkin lyhyenä aikana, minkä olen blogannut, on vuosia ehtinyt vaihtua useampia. Ensimmäisen bloggaukseni tein joulukuun puolivälissä 2009. Kolme vuotta sitten. Blogikalenterissani on hypätty viidennen kalenterivuoden puolelle. Sen siitä saa kun aloittaa joulukuussa ja tutkii asiaa kolmen vuoden päästä tammikuussa. Bloggauksia on tähän mennessä kertynyt 127. Himobloggaajat kulkevat omia latujaan, mutta itse hämmästyin, että oho – onko sitä noinkin paljon tullut kirjoitettua!

 

Teemat ovat tietenkin maan ja taivaan väliltä, enimmäkseen näitä opistotyöhön läheisesti liittyviä asioita, itsetutkistelua, elämän hämmästelyä, kestävää kehitystä erilaisilla twisteillä.

 

Bloggaamisenihan lähti liikkeelle siitä, että silloiset AV-viestinnän opiskelijat tekivät lopputöinään mm. bloginrakentamiseen liittyviä asioita. Minulle räätälöitiin tällainen. Samalla opiston some-kouluttajat ja verkkoväki innostivat minua(kin) juttuihin mukaan. Blogin rakentaja oli mielestäni löytänyt juuri minulle sopivan visuaalisen ilmeen, joka houkutteli kokeilemaan. Sarjan Jarin lempeä ohjaus wordpressin käyttöön taas antoi uskallusta kokeilla ja tehdä. Kirjoittanuthan minä olen aina. Nyt löytyi se kombinaatio, joka sopi minun ilmaisutapaani mitä mainioimmin. Innostuin myös kuvaamaan, siirtämään kuvia blogiini, oppimaan kantapään kautta. Tuntui kivalta. Ja kumma – aina jonkun ajan päästä tulee tunne, että on pakko kirjoittaa. Joku kivi kengässä alkaa vaivata niin, että sormet etsiytyvät koneelle.

 

Joskus joku kommentoi. Joskus saan muulla tavalla kommentteja kirjoittelusta. Toisinaan olen saanut laajempaakin keskustelua aikaan. Useimmiten purkanut omia ajatuksia ilman sen kummempaa.

 

Noissa teemoissa huomaan myös jonkinlaista pysyvyyttä. Sitä saman tynnyrin raapimista, mistä Leonard Cohen puhuu albumillaan ”Old Ideas”. Vapaa sivistystyö ja sen tulevasiuus on jatkuva ajattelun ja huolen aihe. Samaten kestävä kehitys. Mitenkä oikein sen kanssa tulisi edetä, että asian merkitys tulisi ymmärretyksi. Radiossa puhuu juuri Antarkitiksella työskentelevä ilmatieteen laitoksen tutkija: jäätiköt sulavat nopeammin kuin ikinä on ajateltu! Mitä sitten voidaan tehdä? Tehdä niitä tekoja, joilla kasvihuonekaasuja vähennetään. Se tarkoittaa asumista, liikkumista ja ruokaa. Edelleen sama resepti. Näiden mukaan mm. Tuuli Kaskinen Demos Helsingistä päivitti esityksensä Dohan ilmastokokouksen jäljiltä. Ne kannattaa etsiä käsiin vaikka FB:n kautta.

 

Lopetin ensimmäisen bloggaukseni 2009 Kirsi Kunnaksen Meritähti-runoon. Silloin tunsin olevani ahdistavassa kiireessä, paljon vastuun painoa päällä. Pyysin apuun työkavereita, että jaksan. Tämä kaikki on tapahtunut. Keventynyt työ mahdollistaa jopa ajattelun;-)

 

Kaisan blogi 18.11.2012

 

 

Tässä märän maan pimeässä on pakostakin tunnustettava, että pelkään harmautta, kaikkea sitä mitä harmaaseen liittyy ja liitetään. Se ei ole minulle turvaväri, ei niin yhtään. Luonnossa harmaan värit ovat kuoleman värejä, synkkyyttä, usvaa, sumua, hämärää. Ihmisten kohdalla harmaus liittyy vanhuuteen, voimattomuuteen, rapistumiseen. Siihen, että päiviä on enemmän takana kuin edessä.

 

Omaa siirtymääni opistotyössä rehtorin töistä asiantuntijatöihin olen nyt harjoitellut kohta kolme kuukautta. ”Osislaisena” olen opistoviikkoina ollut kysyttyä tavaraa: kahden työviikon jaksoon pakkautuu paljon kohtaamista, palavereja, neuvotteluja ja tekemistä. Olen tuntenut olevani tarpeellinen ja tärkeä.

 

Samaan aikaan olen opetellut luopumaan päätösten tekemisestä ja vallasta. Opettelu on sujunut yllättävänkin hyvin. Siihen on paljon auttanut se, että vastuita on voitu jakaa uudella kokoonpanolla hyvin ja luottavaisesti. Niin uusi vastaava rehtori kuin apulaisrehtorikin ovat tekeviä ja osaavia. Neuvominen on ollut enemmänkin asioista keskustelemista kuin ohjeistamista. Toki olen neuvojakin välillä antanut. Ja tukea. Ennen kaikkea tukea.

 

Sen nyt vain huomaa, että kun ei joka päivä ole työpaikalla läsnä,  ei useinkaan pääse itse tilanteessa tukemaan ja auttamaan. Asiat etenevät omatahtisesti ja minä  laahaan perässä. Saatan tietää asiasta vasta viikkojen päästä.

 

Sekin asia surettaa, että ei ole suhdetta opiskelijoihin. Tulee väkisinkin erikoinen tunne, kun ei tiedä vastaan tulevan opiskelijan nimeä; ei voi henkilökohtaisesti puhutella muutamia entisiä lukuunottamatta. Voi nyökätä vain hyvät päivät kaikille tasapuolisesti.

 

Jään tässä kohdassa haikailemaan aikoja, jolloin tunsin opiskelijani, kun opiskelijat tulivat ongelmineen reksin huoneeseen ja siinä sitten alettiin niitä yhdessä selvitellä. Ovi käy edelleen rehtorin huoneeseen, mutta minua ei enää kysellä. Siihen on pitänyt tottua.

 

En muuten tunnistanut enää syksyn valkolakin saajista nimeltä kuin kolme opiskelijaa. Näin se vaan menee.  Siirtymävaihe etenee.

 

Luin taannoin ruotsalaisesta teräsmummosta Irma Holmista, joka bloggaa Solnan palvelutalosta vielä 94-vuotiaana. Hatunnosto Irmalle! Ehkä tuollaisen, virkeän ja osallisen tulevaisuuden innoittamana harmaanpelko vähän vähenee.

 

Katselin viikonloppuna Queen-yhtyeen ja Freddie Mercuryn viimeisiä  konsertti-ja musiikkivideotaltiointeja.

 

Se luovuus oli voimakkaan pysäyttävää, voimauttavaa….ja rakastavaa!

Reksiblogi 2.1.2011 (kirjoitettu 29.12.10)

IMG_0811Nytin joulunumerossa kyseltiin, onko blogien maailma oikeasti naisten?  Ilkka Mattila tuumaili, että tyypilliset bloggaajat ja blogien seuraajat näyttävät julkisuudessa naisilta. Tytöt ja nuoremmat naiset tekevät ja lukevat muotiblogeja, ja aikanaan, perheen perustettuaan he siirtyvät odotusblogeihin, vauvablogeihin ja kotiäitiblogeihin. Tätä mielikuvaa vahvistaa mm. Mila’s Daydreams -blogillaan kansainväliseen suosioon noussut Adele Enersen.

Sitten toteaa Ilkka Mattila, että tilastot romauttavat tämän kuvan naisten hallitsemasta blogimaailmasta; blogeja lukee 39 prosenttia naisista ja 41 prosenttia miehistä. Omaa blogia pitää 4 prosenttia naisista ja 3 prosenttia miehistä.

Voisiko vetää sellaisen johtopäätelmän, että naiset haluavat kirjoittaa. Että naiset osaavat kirjoittaa sellaistakin, mitä miehet haluavat lukea. Eipä silti, näyttäisi asiat olevan myös toisinkin päin. Mainiota, että edelleen bloginpituiset tarinat ja kirjoitukset, kuvat ja piirrokset jaksavat innostaa samanmielisiä ja jakamisen kannalta merkityksellisiä ryhmiä. Twiitit tai Facebook-päivitykset eivät kokonaan ole näitä vähän pitempia blogijuttuja korvanneet.

Adele Enersen toteaa, että kun omat perheenjäsenet asuvat kaukana, ympäri Suomea, eikä nykyisellä kotipaikkakunnalla ole juuri mitään turvaverkkoa lapsiasioissa, on helpompaa hake apua netistä…

Netistä löytyy se sosiaalinen verkosto, minkä varaan voi rakentaa.

Toinenkin juttu oli jouluviikolla Hesarissa; ujot nuoret kokevat netin myönteisesti omissa sosiaalisissa suhteissaan. Ei tarvitse pelätä punastumista tai mokaamista samalla tavoin kuin lähitilanteissa, voi keskittyä oleman oma itsensä. Sosiaaliset nuoret kokivat, että sosiaalinen media ei sinänsä ollut parantanut heidän kaverisuhteitaan, niitähän oli muutenkin, lisännyt mahdollisuuksia kuitenkin. Ujoille taas sosiaalisen median kautta syntyneet kaverisuhteet olivat nousseet hyvin tärkeiksi.

Pieniä uutisia. mutta suuri merkitys. Kun kauhistellaan sosiaalista mediaa, nämä puolet eivät tule esille. Tosiasia kuitenkin on, että verkko ja sosiaalinen media ovat voimaannuttaneet monia. Voisin vielä lisätä omat havaintoni monikulttuurisista opiskelijoistamme, nuorista ja vanhemmistakin maahanmuuttajista. Heille sosiaalinen media on olennainen väline olla yhteyksissä  kaukana ja hajallaan asuvaan perheeseen, sukulaisiin, ystäviin.

Kun 80-luvulla ensimmäiset Opiston namibialaisopiskelijat yrittivät lankapuhelimen välityksellä saada kontaktia leireillä asuviin perheenjäseniinsä, se oli aika sattumanvaraista ja epätoivoistakin yrittämistä. Sydän särkyi niin opiskelijalta kuin minultakin, joka yritin auttaa, kun kontakti jäi saamatta ja läheisen ääni jäi kuulematta. Omat tyttäremme saivat toimia korvikelapsina ja halausvastaanottimina lapsiaan kaipaaville namibialaisäideille. Nyt Facebook ja Skype kertovat missä ollaan ja mennään. Kuvat liikkuvat vinhaa vauhtia verkossa.

Siksi kannattaa kirjoittaa blogia. Siksi kannattaa jakaa asioita, arkea ja elämää. Niin miesten kuin naisten. Milan päiväunet ovat hellyttävää ja hauskaa katsottavaa. Kivasti  ja kauniisti toteutettua. Ei ihme, että sivusto on kerännyt yli 3 miljoonaa katsojaa. Luovuutta, sitä blogeihin tarvitaan, heittäytymistä ja uskallusta! On meissä naisissa ainakin näitä hyviin blogeihin tarvittavia laatuja… Onnea seuraavaan blogivuoteen!

Reksiblogi 22.11.2010

IMG_0049

Nolottaa vähän tunnustaa, että huomaan odottavani peukkuja tai kommentteja erilaisin omiin päivityksiin, kommentteihin ja blogiteksteihin. Tärkeää, että joku huomaa!

Vaikka miten kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja hyvin vähän sosiaalista enimmäkseen, sitä toivoo että joku huomaa.  Kollega taannoin sitä kritisoikin, tuota sosiaalisuuden hypeä. Itsellesi sinä teet. Yksin sinä kirjoitat. Mikä siinä on sitten sosiaalista, hän kyseli. Ei mikään voi olla vähemmän sosiaalista kuin bloggaaminen!

Kolahti, laittoi miettimään. Jos kukaan ei kommentoi, ota puheeksi tai muuten huomaa, mitä olet facebookissa tai blogeissasi huudellut, tulee vähän näkymätön olo. Palaute taitaa vedota narsistiseen puoleeni, haluun tulla huomatuksi, haluun olla esillä. Sosiaaliset mediat antavat esillä oloon uuden ympäristön. Ja huomaamisen tarve on meillä kaikilla. Näkymättömäksi jääminen on pahinta mitä voi olla. Some-näkyminen voi olla monellekin todella vapauttava kokemus – helpompaa tulla sillä tavoin esille kuin  ehkä elävässä elämässä. Silloin se on hyvä. Meillä on aivan liikaa näkymättömiä tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä, araksi nitistettyjä, itseään vähätteleviä, omaa arvoaan tunnustamattomia. Ihmisiä, jotka pitäisi parantaa näkyviksi jollakin tavalla. Facebook tai muu some voi olla siinä yksi tapa.

Olen huomannut että pikku juttu, ”tykkään” painaminen kaverin statuspäivitykselle, voi ilostuttaa hänen päiväänsä kummasti. Näin käy minullekin. Joskus seuraa pitkä viestiketju pienestä kommentista, halu jatkaa ja jakaa. Siksi se uusien syötteiden seuraaminen kuuluu kuvioon. Ollaan olemassa.

Sama juttu on blogien kanssa. Se, että seuraat toisten blogeja, etkä vain pöhise omissa kirjoituksissasi, kuuluu asiaan. Siitä seuraa huomaamista, jakamista ja sosiaalista olemista. Kummallista, että monet ihmiset ovat tulleet lähemmäs juuri somen kautta, vaikka olen tuntenut pitkään ja tavannut eri yhteyksissä monia kertoja.

Nyt kun olen runsaan vuoden verran blogannut, minulle on jotain kokemusta kertynyt niin kirjoittamisesta itsestään kuin osallisuudesta bloggaajien yhteisöönkin. Se yhteisö vetää puoleensa, niin se vain on. Siksi tuntuu mukavalta jatkaa.

Tänään olen miettinyt ylioppilaita, sitä mitä osaisin taas tällä kertaa meidän uusille ylioppilaillemme puhua, miten rohkaista ja vahvistaa eteenpäin. Siinä juhlassa tähtiä ovat valkolakin saajat, minä vain osallisena heidän juhlassaan. Yritän jotakin oleellista tuosta asetelmasta löytää. Pitää vielä jatkaa miettimistä. Onneksi on runsas viikko vielä aikaa.

Ihana valoilmiö pullahti tänään helmikuun taivaanrantaan. Kumma tuo mieli, miten herkästi se reagoi ympäristön muutoksiin. Emme siis olekaan ympäristöstä irrallaan, onneksi!

Olin eilen Osaava-hankkeen tiedotus-ja verkostoitumistilaisuudessa Mikkelissä. Siellä käytiin hyvää keskustelua opettajuudesta samalla kun pohdittiin opetushenkilöstön täydennyskoulutustarpeita. Professori Simo Skinnari Savonlinnasta puhui aitouden käsitteestä, aidosta ihmisyydestä koulujen työyhteisössä. Hänen viisasta puhettaan oli hyvä kuunnella. Osallistuin keskusteluun kertomalla, miten myös sosiaalisessa mediassa olen kokenut aitoutta. Bloggaaminen on aitoa vuoropuhelua. Kirjoittajan tulee kirjoittaa aidosti aidoista asioista. Epäaitous näkyy. Ellet itse usko asioihin, mistä kirjoitat, se huomataan kyllä, sanovat myös Robert Scoble ja Shel Israel. Ja ne ihmiset, jotka reagoivat blogiteksteihin, osallistuvat aidosti. Syntyy aitoa jakamista.

Välittämistä, kouluviihtymistä, uskoa omaan itseen, niitä tarvitsee jokainen, myös aikuisoppija. Levälahden Kyösti oli minun lukioni kuvaamataidon opettaja. Ikääntyvä taiteilija, joka tupakansavun kyllästämän nuhjuisen pikkutakkinsa alta jakoi huolenpitoa ja välittämistä meille pohjanmaalaisen pikkulukion taiteilijasieluille. Meille monelle juuri tuo opetus oli sitä, joka auttoi jaksamaan lukion läpi. Kyöstin opit ovat kannatelleet vielä jälkeenpäinkin, niin minua kuin monia muitakin. Kuvanveisto on minun juttuni edelleen.

Olen miettinyt, mikä tuossa Kyöstissä oli erityistä. Hän ei ollut opettaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän pääasiassa ansaitsi omilla töillään. Eikä hän ollut mitenkään erityisen valovoimainen persoona. Kyösti oli tavallistakin tavallisen oloinen mieshenkilö.

Se mikä teki hänet erityiseksi, oli se, että hän suhtautui meihin nuoriin kuin tasavertaisiin kumppaneihin, kuin – uskokaa tai älkää, kuin kuvataiteilijakollegoihin, joiden mielipiteillä oli merkitystä. Yhdessä pohdittiin, millaisena joku asia tai ilmiö näyttäytyi, miten kuva kannattaisi tehdä. Ja kun lähdettiin tekemään, tuli teoria ja tekniikoiden opettaminen siinä ohessa. Opimme taulujen pohjustuksen, laveerauksen, sarjakuvatekniikat, väriopin ja sommittelun perusasiat vähän kuin sokeri liukeaa teehen, huomaamatta. Kyösti kunnioitti meitä oppilaita persoonina, joille hän opetti oman kokemuksensa kautta, rauhallisesti ja kiireettä. Kyöstillä oli aikaa. Kyösti uskoi meihin.

Kyösti järjesti kuvaamataidolle lisätilaa vanhan koulun vinttikerroksesta. Tilasta tuli meidän valtakunta, olohuone, missä vietimme pellavaöljyn tuoksussa vapaatunteja ja koulun jälkeistä aikaa. Kyösti järjesti sinne vanhoja mööpeleitä, joita me yhdessä ”tuunasimme”. Parhaat koulukaverini löytyivät niistä porukoista.

Anne Bamfordin tutkimus (The Wow Factor 2006) osoittaa, että taito-ja taideaineiden opetus parantaa pärjäämistä ja onnistumista muissakin oppiaineissa. Taito- ja taideaineiden opetus lisää myös kouluviihtyvyyttä.

Muistan hyvin, miten innostuneina ja omiin kykyihimme luottavina laskeuduimme kuvaamataidon vinttitiloista tavallisiin luokkatiloihin. Siellä ei useinkaan tuntenut samaa rohkeutta ja pystyvyyttä, mutta kuviskokemukset auttoivat niilläkin tunneilla. Olisipa uusien opetussuunnitelmien laatijat ja  tuntijakopohtijat niin viisaita, että näkisivät taito-ja taideaineiden merkityksen ihmisen kasvulle ja eheyttävälle oppimiselle.

IMG_8824

Tänään on ollut hiljaisen tekemisen päivä. Koneella on tullut istuttua ja nautittua siitä, että ei ole ollut  jatkuvaa kiirettä sinne tänne ja tuonne.

Projekti- ja hankevalmisteluja on parhaillaan menossa useitakin. Tekijät tarvitsevat sparrausta ja yhteistä puserrusta viime metreillä, kun leivotaan ulos monen toimijan hankehakemuksia. Uuvuttavaa ja kovaa vääntöä; oppilaitosten tätä päivää. Toivottavasti työ vielä palkitsee! Ainakin jo nyt verkostot ovat vahvistuneet ja yhteiset tavoitteet ovat kirkastuneet.

Opistolla valmistaudutaan perjantain ja lauantain työpajaan. Viikonlopusta on tulossa hektinen, kiintoisa ja inspiroiva. Teemana ovat vaihtoehtopedagogiikat ja useita kiinnostavia puheenvuoroja on luvassa. Ari Lepoluoto aloittaa omapäisen oppijan kuvauksella ja sitä päätä sukelletaan vaihtoehtopedagogiikkoihin ja ja oppimisen tulevaisuuteen. Juha Suoranta ohjaa lauantaina wikipedagogiikan työpajaa. Pitääpä mennä kuulolle! Tänään oli puhetta erään vierailijan kanssa siitä, miten tämä pajatoiminta meillä onnistuu ja opiston henkilöstö edelleen uskoo pajojen innostavuuteen ja innostuu niistä itse. Oli oikein mukavaa kertoa, että kyllä se akku latautuu ajettaessa tässäkin ja aina niistä itse saa paljon. Ei siis ole kyse pelkästään jakamisesta vaan myös saamisesta. Itse koen ainakin niin.

Toki aina on paljon käytännön asioita, jotka kuormittavat toisia enemmän kuin toisia ja monimutkaisessa paletissa on pitelemistä. Liikkuvia osia on välillä liiankin kanssa. Silti, nykymuotoista vapaata sivistystyötä pajatoiminta on ilman muuta. On hienoa nähdä, että monet tulevat seuraaviin ja taas seuraaviin pajoihin. Hyvät kokemukset kannustavat panostamaan ja parantamaan. Upeita ihmisiä olemme saanet mukaan tähän toimintaan. Toivottavasti tekeminen näkyy verkossakin.

Eräs kollega totesi joku päivä sitten, että ”kappas – sen lisäksi että Kaisa on ruvennut bloggaamaan, se on ruvennut myös notkumaan facebookissa!” Totta: nämä sosiaalisen median ympäristöt kietoutuvat kummasti toisiinsa! Kävin tänään myös vahvistamassa LinkedIN-profiiliani. Olin jo melkein unohtanut koko jutun. Muuten, Facebookin kautta olen löytänyt  useita entisiä opiskelijoitani uudelleen. 90-luvun kansainvälisen linjan retkikuvat Kuusamoon ovat herkistäneet muistelemaan napapiirin valloitusta ja hienoja keskusteluja. Noilla kokemuksilla on ollut minun opettajaksi kasvamisen kannalta aivan olennainen merkitys. Missähän muuten Tesfaye tällä hetkellä liikkuu?

IMG_2370

IMG_0865Olen vähän hämmästynyt itseeni. En olisi nimittäin kuvitellut, että innostun some-väeltä saamastani opuksesta ” Blogit ja bisnes” (Robert Scoble & Shel Israel). Olen innostunut innostuksella ja intohimolla kirjoitetusta, selkeästä tekstistä. Vaikka se on suunnattu yritysmaailmaan kuten nimikin viittaa, se avaa bloggaamisen ideaa eri tavoin.

Minä opin vasta tätä lukiessani, mikä blogi oikeastaan on. Että se ei ole kummempi kuin henkilökohtainen nettisivu, jonka sisältö kirjautuu käänteisessä aikajärjestyksessä. että uudet viestit sijoittuvat  sivun ylälaitaan sen sijaan että ne näkyisivät viimeisinä alalaidassa. Blogeissa kävijät voivat useimmiten tunnistaa bloggaajan ja jättää kommenttinsa toisten nähtäviksi. Blogit ovat sidoksissa toisiinsa hyperlinkkien kautta. Näinhän kaikki tapahtuu tässäkin blogissa.

Linkkien käyttäminen merkitsee, että jokainen, jolla on jotain sanottavaa, on osa maailmanlaajuista verkostoa, blogosfääriä. Huh – apua, olen opiskellut biosfääriä, astenosfääriä, hydrosfääriä, atmosfääriä ja nyt vielä tämä blogosfääri; mahdollisuus olla tämän valtaisan verkoston pienenä osana.

Sanna himobloggaajamme tuli iltapäivällä kertomaan, millä kaikilla tavoin hän oli linkittänyt tämän reksiblogin. Olin ihmeissäni ja ihastuksissani. Että jollekin tulee mieleen! Että joku osaa tällaiset jutut tuosta vain! Että jos joku näkee näin paljon vaivaa, mitäs minä-  onko minulla mitään kiinnostavaa sanottavaa! Tämä on sittenkin vain pieni juttu – osaavat bloggajat ovat asia erikseen.

Blogin sanotaan antavan kasvot kasvottomalle organisaatiolle. Eräässä runossahan sanotaan reksistä  että ” luulis melkein ihmiseksi”…Ehkä minä salaa toivon, että bloggaamiseni tuohon jotenkin voisi vaikuttaa ;-)

Tänään puutalo heräsi eloon. Opiskelijat aloittivat kevätlukukauttansa iloisella mekastuksella. Siinä ohessa käynnistyi Miina Savolaisen Voimaannuttavan valokuvan kurssi. Ajattelen, hyvä alku, oikein lupaava. Samaan aikaan harmittelen loman aikana rikkoontunutta ulko-ovea ja säpäleiksi pantua pöytää. Tämän päivän tunneskaalan ääripäitä.