Tag-Archive for » Facebook «

Reksiblogi 2.1.2011 (kirjoitettu 29.12.10)

IMG_0811Nytin joulunumerossa kyseltiin, onko blogien maailma oikeasti naisten?  Ilkka Mattila tuumaili, että tyypilliset bloggaajat ja blogien seuraajat näyttävät julkisuudessa naisilta. Tytöt ja nuoremmat naiset tekevät ja lukevat muotiblogeja, ja aikanaan, perheen perustettuaan he siirtyvät odotusblogeihin, vauvablogeihin ja kotiäitiblogeihin. Tätä mielikuvaa vahvistaa mm. Mila’s Daydreams -blogillaan kansainväliseen suosioon noussut Adele Enersen.

Sitten toteaa Ilkka Mattila, että tilastot romauttavat tämän kuvan naisten hallitsemasta blogimaailmasta; blogeja lukee 39 prosenttia naisista ja 41 prosenttia miehistä. Omaa blogia pitää 4 prosenttia naisista ja 3 prosenttia miehistä.

Voisiko vetää sellaisen johtopäätelmän, että naiset haluavat kirjoittaa. Että naiset osaavat kirjoittaa sellaistakin, mitä miehet haluavat lukea. Eipä silti, näyttäisi asiat olevan myös toisinkin päin. Mainiota, että edelleen bloginpituiset tarinat ja kirjoitukset, kuvat ja piirrokset jaksavat innostaa samanmielisiä ja jakamisen kannalta merkityksellisiä ryhmiä. Twiitit tai Facebook-päivitykset eivät kokonaan ole näitä vähän pitempia blogijuttuja korvanneet.

Adele Enersen toteaa, että kun omat perheenjäsenet asuvat kaukana, ympäri Suomea, eikä nykyisellä kotipaikkakunnalla ole juuri mitään turvaverkkoa lapsiasioissa, on helpompaa hake apua netistä…

Netistä löytyy se sosiaalinen verkosto, minkä varaan voi rakentaa.

Toinenkin juttu oli jouluviikolla Hesarissa; ujot nuoret kokevat netin myönteisesti omissa sosiaalisissa suhteissaan. Ei tarvitse pelätä punastumista tai mokaamista samalla tavoin kuin lähitilanteissa, voi keskittyä oleman oma itsensä. Sosiaaliset nuoret kokivat, että sosiaalinen media ei sinänsä ollut parantanut heidän kaverisuhteitaan, niitähän oli muutenkin, lisännyt mahdollisuuksia kuitenkin. Ujoille taas sosiaalisen median kautta syntyneet kaverisuhteet olivat nousseet hyvin tärkeiksi.

Pieniä uutisia. mutta suuri merkitys. Kun kauhistellaan sosiaalista mediaa, nämä puolet eivät tule esille. Tosiasia kuitenkin on, että verkko ja sosiaalinen media ovat voimaannuttaneet monia. Voisin vielä lisätä omat havaintoni monikulttuurisista opiskelijoistamme, nuorista ja vanhemmistakin maahanmuuttajista. Heille sosiaalinen media on olennainen väline olla yhteyksissä  kaukana ja hajallaan asuvaan perheeseen, sukulaisiin, ystäviin.

Kun 80-luvulla ensimmäiset Opiston namibialaisopiskelijat yrittivät lankapuhelimen välityksellä saada kontaktia leireillä asuviin perheenjäseniinsä, se oli aika sattumanvaraista ja epätoivoistakin yrittämistä. Sydän särkyi niin opiskelijalta kuin minultakin, joka yritin auttaa, kun kontakti jäi saamatta ja läheisen ääni jäi kuulematta. Omat tyttäremme saivat toimia korvikelapsina ja halausvastaanottimina lapsiaan kaipaaville namibialaisäideille. Nyt Facebook ja Skype kertovat missä ollaan ja mennään. Kuvat liikkuvat vinhaa vauhtia verkossa.

Siksi kannattaa kirjoittaa blogia. Siksi kannattaa jakaa asioita, arkea ja elämää. Niin miesten kuin naisten. Milan päiväunet ovat hellyttävää ja hauskaa katsottavaa. Kivasti  ja kauniisti toteutettua. Ei ihme, että sivusto on kerännyt yli 3 miljoonaa katsojaa. Luovuutta, sitä blogeihin tarvitaan, heittäytymistä ja uskallusta! On meissä naisissa ainakin näitä hyviin blogeihin tarvittavia laatuja… Onnea seuraavaan blogivuoteen!

Reksiblogi 24.10.2010

IMG_0724Kuka muistaa vielä noita kuvassa näkyviä minikirjoja, 60-luvun nuorten ”naamakirjoja” ? Itselläni niitä, täyteen kirjoitettuja ja kuvitettuja Marimekon kankailla päällystettyjä 16-20 vuotiaan ihmisen elämää täynnä olevia, on jäljellä nuo kaksi, lähes kokonaisina säilyneinä – sivut tallessa, vaikka irtosivujakin on kansien välissä.

Ainakin niissä piireissä, joissa itse teinivuosina liikuin, tuo sosiaalinen minikirja oli yleinen. Kirjan kolmellesadalle 6×8 sentin sivulle tehtiin ”statuspäivityksiä” ja kirjaa annettiin luettavaksi ja kommentoitavaksi kavereille koulussa, harrastuksissa ja missä nyt sitten kavereita tavattiin. Siinä jaettiin päivän tapahtumat, omat ajatukset, murheet ja ilot, onnisteltiin synttäreistä, hyvistä numeroista, poikakavereista, jaettiin omia ja toisten runoja, koskettavia kirjoja, musiikkia, elokuvia. Kaikilla kavereilla oli nämä Minikirjat. Kun halusit katsoa, mikä oli tilanne jollakin kaverillasi, pyysit vain kirjan katsottavaksi, jätit siihen jälkesi jollain tavoin.

Minun kirjojeni marimekkokannet sulkijanappeineen on tehnyt kaverini Kaija. Sivujen väliin on jäänyt talteen useita hauskoja kuvia, ystävien kädenjälkiä.

Jotenkin yhtymäkohta Facebookiin on niin ilmeinen, kun noita sivuja nyt selailee. Muistuu mieleeni myös pettymykset siitä, miksi joku tärkeä kaveri ei ”tykkää” – kommentteja omiin runo-tai kuvasivuihin laittanutkaan.

Yksi kommentti omasta kirjastani vuodelta: Koepaperin palanen (Suomen koe syksyllä – 67 eli lukion ekalla). Olin piirtänyt sarjakuvahahmona omakuvan nimeni alle ennen varsinaisia vastauksia. Kuvan alle opettaja oli kirjoittanut ”tästä saat 10”. Taisin saada kiitettävän koko kokeestakin, suomi kun oli lempiaineeni, mutta tuo opettajan henkilökohtainen huomaaminen tuntui niin hyvältä, että se piti laittaa minikirjaan. Piirsin silloin sarjakuvia ihan joihinkin lehtiinkin.

Toinen kommentti -68 syksyltä: ”onni on 5 puoli matikan kokeissa” Jaska Jokusen kuvalla rikastettuna. Matematiikka ei todellakaan ollut lempiaine. Aivan alussa opettajan kommentti olikin että Kaisa ei matematiikkaa osaa. Ja uskoin häntä. Ja pelkäsin. Ja kun pelkäämällä ei ainakaan opi, niin opettajan toteamus vahvisti itseään. Vasta yliopistossa tajusin että kyllä minäkin opin. Tilastotieteen ja todennäköisyyslaskennan kursseilla aloin uskoa siihen, että opin ja osaan. Kiitos matemaattis-luonnontieteellisen laitoksen hyville ja rohkaiseville ohjaajille.

Eilen sain pettymyksekseni lukea, että tytöt vierastavat  edelleen matematiikkaa poikia enemmän (Hesari, Marjukka Liiten). Tyttöjen asenteet matematiikkaa kohtaan muuttuvat kielteisimmiksi kuin poikien jo peruskoulun alaluokilla. Osaamiseroja ei poikien ja tyttöjen välillä juuri ole, mutta tyttöjen itsetunnon kohottamiseen matematiikan osaajina olisi varaa.

Luma-hankkeessa mm. kiinnitettiin tähän asiaan huomiota. Ehkä jossain on niitä opettajia, jotka osaavat rohkaista tyttöjä. Kunpa heitä olisi enemmän. Mitenkähän opettajainkoulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon? Tätä kyselee se matikan kokeet rimaa hipoen selvittänyt kuusikymmentäluvun koululainen, joka nyt toivoisi kaikkien tyttöjen kokevan matematiikassa onnistumiskokemuksia, pärjäämistä ja osaamisen iloa.


Reksiblogi 14.9.2010

Sileää ja rosoa

IMG_0625Olen tas aivan aivan innoissani siitä meidän talon virtuaalisesta kahvipöydästä eli Yammerista, Se on aivan ihmeellistä, miten hyvin nuo pienet ja nopeasti kirjoitetut pikkuviestit ovat löytäneet paikkansa ja tarpeellisuutensa moninaisessa muussa viestinnässä. Nuo viestit eivät ole niin töksöjä tai toisaalta niin asiallisia kuin sähköpostiviestit. Eivät ne myöskään ole profiilinpäivitystä Facebookin tapaan. Ne tuntuvat olevan viestejä ihmiseltä ihmiselle, työssä ja työhön liittyvässä pohdinnassa; siitä mitä omassa päässä liikkuu. ne ovat melkeinpä parhaimmillaan silloin kun ihminen on itse on jotakin omaa tehdessään havahtunut johonkin juttuun, näkökulmaan tai näkemäänsä asiaan. Kun joku toinen tarttuu ja  jatkaa. Erilaisia näkökulmia, erimielisiäkin, mutta siten, että ei olla asetuttu asemiin, jumituttu ennakkokäsityksiin tai poteroihin. Sellainen on oikeasti rakentavaa. Ja hauskaa. Sellainen tekee meille hyvää.

On käsitelty oppimista ja koulua, koulun muuttumista ja laatua; kaikkea sitä mikä on meille työssä aivan keskeistä. Pieniä kosketuksia, ytimiä. Miksi sitten Yammer tekee tuollaisesta vuorovaikutuksesta edelleen hauskaa? Joku muu voisi tietää paremmin. Minusta sillä on merkitystä, että saa olla siinä samalla oma itsensä, antaa näkyä ne hassutkin puolet, heittää suojausta syrjemmälle. Juuri kuin se siemaus kahvikupista. Kun työyhteisössä on uusia jäseniä ja etätyöntekijöitä toimijoina, siitä fyysisestä kahvipöydästä kaukana,  opitaan tässä virtuaalipöydässä koko ajan toisistammekin. Sileää ja rosoa. Tänäänkin tuli mukaan muutama uusi tyyppi.

Kun veistän kuvia, tuo sileys ja roso, pinnan rakenne kiinnostaa. Rosoisuus on vanhemmittain tullut muutenkin yhä tärkeämmäksi. Leonard Cohen taisi jossakin laulussaan sanoa jotenkin niin että ” there is crack in everything, that’s how the light comes in”. Rosoa on tämä epävarmuus, tämä keskeneräisyys, tämä riittämättömyys. Murtuman kautta valoa pääsee sisälle. Sileä ja täydellinen on joskus oikeastaan todella tylsää.

Grundtvigin yksi suuri kysymys oli, mistä tulee valo. Arvatkaa mistä hän sitä löysi? No ihmisistä itsestään, rikkinäisistä ja rosoisista. Oppimisen mahdollisuus.

Syksyn kirjoitukset alkoivat maanantaina. Sitä ruljanssia jokunen viikko. Onnea kirjoittajille!

07062008038Se työsähköposti ilahdutti – Kukkakortti ja Hyvää Naistenpäivää! Kun vielä pysähtyi lukemaan tekstinkin kesken kiireisen työpäivän tuntui vielä paremmalta!

Otavan Opiston miehet  nimittäin muistivat meitä naispuolisia työkavereitaan tänä Naistenpäivänä upealla tavalla – lahjoittamalla 10 euroa/naispuolinen työntekijä Kirkon ulkomaanavulle naisten aseman parantamiseksi.

Kirkon ulkomaanavun www-sivulta oli liitetty kukkakorttiin teksti: ” Kehitysmaissa vain murto-osa tytöistä pääsee kouluun. Suomessa naisten asema ja oikeus koulutukseen, terveeseen elämään ja tasa-arvoon ovat itsestäänselvyys. Kehitysmaissa naisten tilanne on täysin toisessa ääripäässä. Koulutus on avain naisten aseman parantamiseen ja koko kyläyhteisön hyvinvointiin. Esimerkiksi kyläkätilöiden koulutuksen avulla synnytykseen kuolevien äitien ja vauvojen määrä vähenee…

Hieno ele, kiitos miehet! Eikä pelkästään ele, vaan teko: meitä naispuolisia työntekijöitä on opistolla 38 eli tuolla summalla aika moni tyttö tai nainen saa konkreetista apua koulutielle tai elämäänsä. Kirjoitin joku aika sitten Emelinestä blogiin itsekin. Olen nähnyt itse eri puolilla Afrikkaa, mitä mahdollisuus kouluun saa aikaan. Koulutuksella on oikeasti merkitystä kaikkialla. Siksi huolestuneena olen seurannut koulutukseen liittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden määrän vähenemistä. Onneksi on järjestöjä, jotka toimivat kehitysmaiden omien järjestöjen ja paikallisten ihmisten kanssa yhteistyössä ja pystyvät lahjoitusten turvin toimimaan ja täydentämään virallista järjestelmää. Sille on todella tarvetta.

Siksikin tuo mieskollegojen valinta oli hieno, että Suomessa kansainvälisestä naistenpäivästä on tullut paljolti naisten hemmottelupäivä ja alkuperäinen solidaarisuusajatus on siinä hämärtynyt. Tässä alkuperäistä ajatusta ja kestävän kehityksen ideaa tuli samalla huomioitua tärkeällä tavalla.

Sähköpostiin tulvi kiitoksia opiston naisilta pikatahtiin vastaukseksi. Joku kommentoi olevansa tällaisena päivänä ylpeä kun on opistolla töissä.

Kun laitoin pienen tekstin tästä huomaamisesta Facebookiin, tuli hetkessä toistakymmentä  tykkää-kommenttia ja sanallisia kommentteja myös. Kivoja asioita on kiva jakaa verkossa!

Tästä on hyvä jatkaa tätä kevättä. Tiedämme, että haasteita on edessä – silloin on hyvä muistaa, että me opistolla olemme yhtä porukkaa. Tärkeitä toisillemme.