Reksiblogi 2.1.2011 (kirjoitettu 29.12.10)
Nytin joulunumerossa kyseltiin, onko blogien maailma oikeasti naisten? Ilkka Mattila tuumaili, että tyypilliset bloggaajat ja blogien seuraajat näyttävät julkisuudessa naisilta. Tytöt ja nuoremmat naiset tekevät ja lukevat muotiblogeja, ja aikanaan, perheen perustettuaan he siirtyvät odotusblogeihin, vauvablogeihin ja kotiäitiblogeihin. Tätä mielikuvaa vahvistaa mm. Mila’s Daydreams -blogillaan kansainväliseen suosioon noussut Adele Enersen.
Sitten toteaa Ilkka Mattila, että tilastot romauttavat tämän kuvan naisten hallitsemasta blogimaailmasta; blogeja lukee 39 prosenttia naisista ja 41 prosenttia miehistä. Omaa blogia pitää 4 prosenttia naisista ja 3 prosenttia miehistä.
Voisiko vetää sellaisen johtopäätelmän, että naiset haluavat kirjoittaa. Että naiset osaavat kirjoittaa sellaistakin, mitä miehet haluavat lukea. Eipä silti, näyttäisi asiat olevan myös toisinkin päin. Mainiota, että edelleen bloginpituiset tarinat ja kirjoitukset, kuvat ja piirrokset jaksavat innostaa samanmielisiä ja jakamisen kannalta merkityksellisiä ryhmiä. Twiitit tai Facebook-päivitykset eivät kokonaan ole näitä vähän pitempia blogijuttuja korvanneet.
Adele Enersen toteaa, että kun omat perheenjäsenet asuvat kaukana, ympäri Suomea, eikä nykyisellä kotipaikkakunnalla ole juuri mitään turvaverkkoa lapsiasioissa, on helpompaa hake apua netistä…
Netistä löytyy se sosiaalinen verkosto, minkä varaan voi rakentaa.
Toinenkin juttu oli jouluviikolla Hesarissa; ujot nuoret kokevat netin myönteisesti omissa sosiaalisissa suhteissaan. Ei tarvitse pelätä punastumista tai mokaamista samalla tavoin kuin lähitilanteissa, voi keskittyä oleman oma itsensä. Sosiaaliset nuoret kokivat, että sosiaalinen media ei sinänsä ollut parantanut heidän kaverisuhteitaan, niitähän oli muutenkin, lisännyt mahdollisuuksia kuitenkin. Ujoille taas sosiaalisen median kautta syntyneet kaverisuhteet olivat nousseet hyvin tärkeiksi.
Pieniä uutisia. mutta suuri merkitys. Kun kauhistellaan sosiaalista mediaa, nämä puolet eivät tule esille. Tosiasia kuitenkin on, että verkko ja sosiaalinen media ovat voimaannuttaneet monia. Voisin vielä lisätä omat havaintoni monikulttuurisista opiskelijoistamme, nuorista ja vanhemmistakin maahanmuuttajista. Heille sosiaalinen media on olennainen väline olla yhteyksissä kaukana ja hajallaan asuvaan perheeseen, sukulaisiin, ystäviin.
Kun 80-luvulla ensimmäiset Opiston namibialaisopiskelijat yrittivät lankapuhelimen välityksellä saada kontaktia leireillä asuviin perheenjäseniinsä, se oli aika sattumanvaraista ja epätoivoistakin yrittämistä. Sydän särkyi niin opiskelijalta kuin minultakin, joka yritin auttaa, kun kontakti jäi saamatta ja läheisen ääni jäi kuulematta. Omat tyttäremme saivat toimia korvikelapsina ja halausvastaanottimina lapsiaan kaipaaville namibialaisäideille. Nyt Facebook ja Skype kertovat missä ollaan ja mennään. Kuvat liikkuvat vinhaa vauhtia verkossa.
Siksi kannattaa kirjoittaa blogia. Siksi kannattaa jakaa asioita, arkea ja elämää. Niin miesten kuin naisten. Milan päiväunet ovat hellyttävää ja hauskaa katsottavaa. Kivasti ja kauniisti toteutettua. Ei ihme, että sivusto on kerännyt yli 3 miljoonaa katsojaa. Luovuutta, sitä blogeihin tarvitaan, heittäytymistä ja uskallusta! On meissä naisissa ainakin näitä hyviin blogeihin tarvittavia laatuja… Onnea seuraavaan blogivuoteen!
Kuka muistaa vielä noita kuvassa näkyviä minikirjoja, 60-luvun nuorten ”naamakirjoja” ? Itselläni niitä, täyteen kirjoitettuja ja kuvitettuja Marimekon kankailla päällystettyjä 16-20 vuotiaan ihmisen elämää täynnä olevia, on jäljellä nuo kaksi, lähes kokonaisina säilyneinä – sivut tallessa, vaikka irtosivujakin on kansien välissä.
Olen tas aivan aivan innoissani siitä meidän talon virtuaalisesta kahvipöydästä eli Yammerista, Se on aivan ihmeellistä, miten hyvin nuo pienet ja nopeasti kirjoitetut pikkuviestit ovat löytäneet paikkansa ja tarpeellisuutensa moninaisessa muussa viestinnässä. Nuo viestit eivät ole niin töksöjä tai toisaalta niin asiallisia kuin sähköpostiviestit. Eivät ne myöskään ole profiilinpäivitystä Facebookin tapaan. Ne tuntuvat olevan viestejä ihmiseltä ihmiselle, työssä ja työhön liittyvässä pohdinnassa; siitä mitä omassa päässä liikkuu. ne ovat melkeinpä parhaimmillaan silloin kun ihminen on itse on jotakin omaa tehdessään havahtunut johonkin juttuun, näkökulmaan tai näkemäänsä asiaan. Kun joku toinen tarttuu ja jatkaa. Erilaisia näkökulmia, erimielisiäkin, mutta siten, että ei olla asetuttu asemiin, jumituttu ennakkokäsityksiin tai poteroihin. Sellainen on oikeasti rakentavaa. Ja hauskaa. Sellainen tekee meille hyvää. 
Se työsähköposti ilahdutti – Kukkakortti ja Hyvää Naistenpäivää! Kun vielä pysähtyi lukemaan tekstinkin kesken kiireisen työpäivän tuntui vielä paremmalta!
Tuoreet kommentit