Tag-Archive for » Grundtvig «

Kaisan blogi 11.12.2012

En missään ole nähnyt vielä oikeasti viihtyisiä koulurakennuksia. Sellaisia oppimiseen ja yhdessä olemiseen innostavia. Ivan Illichin kuvasarja ”kuoleman kouluista” on oikein kuvaava. Käytäviä, kalseita seiniä, ankeita värejä, asfalttipihoja, nuhjuisia tiloja, täyteen ahdettuja pulpetteja. Missä vain maailmalla kuljetkin, koulut muistuttavat toisiaan.

 

Minä olen ehta koulun kasvatti, elämäni koululla tai koulun läheisyydessä  elellyt. Perheeni asui pohjanmaalla sodan jälkeen rakennetussa  komeassa kivikoulussa, kirkonkylän koulurakennuksessa, jonka sivusiivessä oli opettajaperheiden asuntoja. Koulumatkaa ei ollut, pihan poikki juostiin muiden lasten joukkoon.

 

Marraskuussa kävin lapsuusmaisemissa. Siellähän se koulu ja kotikin oli; joku teki entisten ikkunoidemme sisäpuolella perjantai-illalla luokkasiivousta. Päättelin, että koulukäyttöön asunnot olivat joutuneet, kukapa enää koululla haluaisi asua?

 

En tiedä, onko tuolla kärsitty homeongelmista monien muiden Suomen koulujen tapaan, mutta nenääni tulee edelleen runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeenkin käytävien pölystä ja suuren oppilasjoukon jaloista ja märistä vaatteista uhoava tunkkainen ja nenää kutittava lemu. Suuret luokat, pitkät kalseat käytävät, leijaileva liitupöly, luokkien visuaalisena valopilkkuna alati vaihtuva piirustusnäyttely.

 

Opistojen perustajaisä N.F.S. Grundtvig halusi eroon jo yli 200 vuotta sitten kuoleman kouluista. Silti opistotkin ovat rakennuksina jokseenkin luotaantyöntäviä. Vanhat rakennukset on monista opistoista purettu ja korvattu niillä kalseilla tiilirakennuksilla, joita kaikkialta löytyy. Asuntolat ovat ankeita. Kodinomaisuutta saa hakea. Toki poikkeuksiakin on, mutta tällainen on se päällimmäinen kuvani. Sitä lisää oman opistomme rakennusten nykytilan surkeus; on homeongelmia, on asbestiongelmia vääränlaisten korjausratkaisujen vuoksi. Tilat toimimattomia, hukkaneliöitä on paljon. Ylläpitäjäkaupunki ei näytä ottavan  asiaa vakavasti: rahaa ei kuulemma ole. Miten näillä eväillä rakennetaan kukoistavaa kampusta?

 

Mutta ei kai kampusta pidäkään rakentaa pelkästään yksien seinien sisään? Eikä sisään välttämättä lainkaan! Minä ainakin uskon sellaiseen kukoistavaan kampukseen, joka avautuu ulos ja verkottuu immateriassa, ylittää ja ohittaa seinät ja kuusiaidat. Perusasiat silti tulee olla kunnossa. Viihtymisestä ja terveellisestä oppimisympäristöstä pitää pitää huolta.

 

Opistot ovat perustelleet erityisyyttään internaatilla ja kodinomaisella interiöörillä. Erityisyys pitää saada esille ja voimavaraksi, mutta niiksi eivät pelkästään seinät ja kuusiaidat riitä. Mitä oikeasti kansanopisto voi olla nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on sen parasta, mikä on oppijan ja asiakkaan parasta? Millainen on hyvä kansanopisto? Hyvä kenelle?

 

Vaikka omia koulujani olen  tässä aika ankeasti kuvannut, pitää sanoa että nuo koulujeni kasvuympäristöt on tarjonneet ne kaverit, yhteisöt ja verkostot, joilla on ollut oppimisen ja identiteetin kannalta merkitystä. Ne eivät rakennuksiin (tai juuri opettajiinkaan) liity, vaan ovat kehittyneet niistä huolimatta.

Reksiblogi 7.6.2012

 

Tulipa mieleen ihmetellä tuota otsikkoa, kun viime viikolla istuin kansanopistojen ajankohtaistilaisuudessa meillä Otavassa. Jo pitemmän aikaa minua on vaivannut ja hämmästyttänyt Grundtvigin ajatusten, vaihtoehtopuheen ja toisenlaisen tekemisen pula näissä tilaisuuksissa.

 

Aneemista hallintopuhetta; sen pähkimistä, miten selvitään, miten asemia vahvistetaan, miten viranomaisten silmissä tehdään oikein ja tulkitaan lait ja asetukset viimeisen päälle luokan parhaimpana vapaan sivistystyön oppilaana.

 

Päättöpuheissani oppilaille kertasin grundtvigilaisia ideoita, niitä joiden tynnyristä olen itse kauhonut vahvistusta, intoa ja innostusta kerta toisensa jälkeen. Niitä, missä vaihtoehtopuhe, dialogi, alhaalta ylöspäin ja reunoilta keskelle vahvistuva demokratia kohtaa elämän ja tulevaisuuden ja missä eri suunnilta maapalloa ja kotomaata tulleet ihmiset yhdessä yrittävät hakea parasta ymmärrystä asioihin. Missä elämän koulu päihittää kuoleman koulun ja missä opettajat oppivat vuoden aikana enemmän kuin opiskelijat. Missä valo tulee ihmisten tiedonhalusta ja omaehtoisesta uteliaisuudesta, missä kasvetaan yhdessä ratkaisemaan elämän ja yhteiskunnan monimutkaisia ilmiöitä.

 

Tällaista rohkaisua ei tullut, mutta tuli pelisääntöjä ja varoittavia keissejä. Nekin ovat yksi puoli asiaa, mutta se valo! Se valo, jonka avulla Alf Rehnin Vaaralliset ideat – kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi- kirjanen, toisenlainen kirja luovuudesta, hehkuttaa lukijansa liekkeihin.

 

Alf Rehn ravistelee luovuuspuhetta oikein olan takaa. ”En hyväksy yksinkertaistettuja ja triviaaleja kuvauksia tästä oudosta, merkillisestä, vallattomasta ja kaoottisesta aiheesta. Hän toteaa, miten luovuutta on venytetty ja neutraloitu sydäntä lämmittävien anekdoottien ja kiistattomina pidettyjen ajatusten kokoelmaksi.” Hän hämmästelee luovuuden saarnamiesten ja -naisten yksiniittistä ajattelua ja kysyy riittäisikö hiukan vähempikin kritiikkiä hyväksymätön luovuuskiihkoilu.

 

Rehn tunnustaa rakastavansa luovuutta, mutta juuri siksi hän ei hyväksy triviaalia tapaa puhua sen puolesta. Hän väittää, että aivomme näkevät heti hötön ja pehmennetyn puheen läpi. Luovuuden pitää saada olla sopimatonta, vaarallista ja hankalaa. Luovuuden ei kuulu olla miellyttävää jazz-musiikkia korville. Sen pitää olla paremminkin punkia tai death metallia: erilaista, poikkeavaa, eikä todellakaan aina miellyttävää.

 

Sitten vasta jotakin oikeaa, luovaa ja uudistavaa voi syntyä. Sille pitää uskaltaa antautua.

 

Kansansivistystyön ensimmäiset ”valopäät” etsivät uutta ja vaihtoehtoista oppimisen tapaa Siperiaan karkotuksen uhallakin. He uskalsivat tehdä toisin ja tarjota oppimisen mahdollisuuksia kaikille kanssalaisille. He eivät taipuneet, vaikka joutuivat puremaan ruokkivaa kättä,  tekemään moninaisilla tavoilla niin kuin ei oltu ennen tehty. Kuka paljastaa nykyopistotyön alfrehniläisen lihavan ankan? Kuka sytyttää taas valon?

 

Reksiblogi 18.12.2011

 

Tutustuin tuohon termiin ja sen takana olevaan ajatteluun nelisen vuotta sitten Norjassa. Meillä oli menossa Grundtvig Learning Partnership -hanke missä Otavan Opiston lisäksi oli partnereita Tanskasta, Norjasta ja Iso-Britanniasta.

 

Hankkeen punaisena lankana oli monikulttuurisuus ja tuossa nimenomaisessa osuudessa strateginen kumppanuus ja identiteetin vahvistaminen.

 

Norjalaisten kehittämän ”third culture kids”- ohjelman lähtökohtana oli maahanmuuttajanuorten identiteetin vahvistaminen niin, että molemmat (tai useat) kulttuurit ja kielet vahvistuvat niin että siinä prosessissa syntyy uusi, kolmas identiteetti. Siinä ei pyritty vahvistamaan vain norjaa ja norjalaisuutta. Ohjelman tavoitteena oli, että kumpikin kieli, oma äidinkieli ja uusi norjan kieli olivat yhtä tärkeitä ja kumpikin identiteetti yhtä arvokas.  He ajattelivat että vasta silloin voi syntyä jotakin oikeasti kolmatta. Ja erittäin arvokasta. Norjan kouluttajat korostivat kolmannen kulttuurin lasten ja nuorten sillanrakentajaroolia ja tärkeyttä. ” Olette jotakin erityistä, henkilöitä, joita Norja tulee jatkossa tarvitsemaan entistä enemmän”. Meillä Suomessakin puhutaan nykyään hybridikulttuurista, mikä lienee lähellä third culture kids-ajattelua.

 

Tällaista vahvistamista tarvitaan. Monet maahanmuuttajanuoret haluavat nopeasti olla jotakin muuta. Motivaatio oman äidinkielen hyvään oppimiseen on hakusessa eikä uusikaan kieli aina houkuttele. Kaveripaineet vaikuttavat. Valtakulttuurin suhtautuminen vaikuttaa. Kulttuurihämmennys saattaa monen kohdalla estää rakentavan kotoutumisen.

 

Suomessa on parhaillaan menossa suuri kaksikielisyyskeskustelu: Suomi, ruotsi vai molemmat? Oma suhteeni ruotsin kieleen on hyvin ambivalentti. Suomen tarkkarajaisimman kielirajan suomenkielisellä puolella kasvaneena Etelä-Pohjanmaalaisena ja ahvenanmaalaisen sukutaustan omaavan aviomiehen kanssa naimisissa olevana suvussa on niin ruotsinkielisiä, kaksikielisiä kuin meitä supisuomen kielisiäkin. Vaikka omat lapset ovat kielitaitoisia suomenkielisiä, olisi hienoa, että mahdollisilla lastenlapsilla olisi tilaisuus päästä lähemmäs ruotsinkielisiä juuriaan, isomumminsa äidinkieltä.

 

Maria Wetterstrandin avaus kaksikielisistä kouluista pöyhii esiin monenlaisia mielipiteitä. Mahdollistaako Suomen koulujärjestelmä sekä-että”-mallin vai jatketaanko edelleen kahta rataa, suomenkieliset omissa ja ruotsinkieliset omissa kouluissaan?  Onko aito kaksikielisyys meillä tavoiteltava arvo, vai pelätäänkö, että suomenkieliset lapset ruotsinkielisissä kouluissa romuttavat koko järjestelmän.

 

Päivi Ängeslevä otti kantaa asiaan sunnuntaihesarissa ” Kaksi kieltä, kaksi mieltä” – artikkelillaan. Hän kertoi perheensä kouluvalintojen ja lasten kokemusten kautta siitä, miten tämä joko-tai-malli vaikuttaa. Hän myös esittää poteroihin kaivautuneiden poliitikkojen arvioitavaksi oman mallinsa kaksikieliseksi kouluksi. Se olisi kokeilemisen arvoinen ja aivan mahdollinen. Sen ydinargumentti on sama, mikä on tuon ”third culture kids” – ohjelmankin. ” Ja lapsi saisi vihdoin olla sellainen, miksi hän itse haluaa tuntea itsensä.” Sellaisena hän saisi tukea ja sellaisena hän olisi tärkeä ja arvokas.

 

 

Ehkä tuo kuvaa parhaiten tämän hetkisiä tunnelmia. Kärsimättömyys lisääntyy kun loma alkaa kolkutella kantapäitä. Paljon tekemättä, aika ei riitä. Työpöydälle kerääntyy monta sellaista asiaa, jotka on hoidettava ja jotka tulivat aivan puun takaa tehtäväksi ennen lähtöä. Tiedossa olevissakin olisi kylliksi. Huomenna suunnitellaan vielä yhdessä ensi vuotta lähtemällä pois opistokampukselta. Keskiviikkokin Tampereella. No, kai näistä selviää kun on pakko.

Viime viikko oli päättäjäisjuhlia, puheita ja juhlia. Bändilinjalaisille puhuimme Jukan kanssa mukavasti toisiamme täydentäen; minä yleistä herkistelyä, Jukka linjanvetäjänä sisällönasiantuntemusta huokuvaa konkreettista ja kanssaelävää. Kun vielä Jukka lauloi Neil Youngia ja saimme opiskelijoille todistukset, ruusut ja muut tykötarpeet kouraan, tuntui aivan juhlalta.

Perusopetuksen ja kymppiluokan opiskelijoiden juhla oli siitäkin kiva, että juhlaan oli tullut mukavasti myös opiskelijoiden vanhempia. Eva ja Eveliina esittivät oman biisinsä juhlassa.  Taitavia tyttöjä. Hauska oli myös todistusten jaon aikana taustalla etenevä slideshow: parhaita paloja ja hauskoja tapahtumia opistovuoden eri vaiheista.

Minä – kuten usein, puhuin Grundtvigin ajatuksista. Kyselin, saimme aikaan elämän koulun – annettiinko mahdollisuus elävälle sanalle ja  yhdessä tekemiselle ja oppimiselle – päntättiinkö vähemmän ja tehtiin enemmän? Kyllä tällaista oppimista monet projektit, Action-viikon touhut ja mm. Sof-teatteriprojekti hyvin ilmensi.

Ylioppilasjuhlat olivat lauantaina. Otavan Opiston Aikuislukiosta valmistui 23 ylioppilasta. Juhla oli ensi kertaa avoinna myös verkkoon, mistä juhlissa oli mukana lähes 20- päinen yleisö meidän opistolla juhlivien lisäksi. Mikit vähän katkoivat puhetta, mutta hyvä kokemus tuo oli. Toivotaan, että oli myös rohkaisuksi niille lukiolaisille, jotka verkon kautta lukiotaan puurtavat ja välillä yhteisön rohkaisua tarvitsevat. Jos syntyisi ajatus, että tuolla minäkin olen mukana jonkin vuoden päästä. Onnitteluja tuli ulkomailta asti juhlijoillemme.

Näistä syntyy se haikeus. Tämä lukuvuosi on paketissa samaan aikaan kun uusi kolkuttaa jo aivan kannassa. Kärsimätöntä haikeutta ja haikeaa kärsimättömyyttä. Ensi vuosikin pitäisi ehtiä hyvälle hahmolle vielä ennen lomia.

Kesäkurssitkin alkoivat ja akvarellimaalarit valloittivat juhlasalin. MIkähän muu oppilaitos kuin kansanopisto vaihtaa rytmiä lennossa, ei rauhoitu kesäksi vaan kiihdyttää sykettään kesäkaudeksi? Uusi koulutussihteerimme on ottanut kesävaihteen asiantuntevasti haltuun.    Rauhallisin mielin alan kohta pakata kasseja purjehduslomaa varten. Saimaan kanavasta merelle ja keula kohti Turun saaristoa. Siinä menossa elämän monet asiat asettuvat oikeisiin suhteisiinsa. Merellä perspektiivi siirtyy väkisin omasta navasta kauemmas ja toista lähemmäs.

Hyvät kollegat, Kasnäsissä opiston kehittämispäivillä tavataan juhannusviikolla! Seuraava blogikirjoitus taitaa syntyä kehittämispäivien tunnelmista.

Kaikille hyvää ja rentouttavaa kesää!

IMG_0341


Filosofian tohtori Thomas Wallgrenin mielipiteitä on aina kiinnostava lukea tai kuulla. Hiljan pisti silmääni Hesarin mielipidesivuilla se, miten hän peräänkuulutti peruskoulun tuntijakoon kansalaistaitojen käytännön harjoittelua.

Hän oli oivallisesti kiteyttänyt myös itseäni askarruttavan asian: ”Idea siitä, että voimme tehdä tekniikasta ja taloudesta niin hyviä, ettei ihmisen tarvitse pyrkiä hyvään, on länsimaiden uusin, yllättävin ja vaikutusvaltaisin eettinen innovaatio. Se on viemässä planeetan tuhoon”.  Tämän uuden ihanteen hän näkee suomalaisessa koulumaailmassa ennen kaikkea teoria-aineiden irrottamisena käytännöstä ja teoista.

Lapsemme ja nuoremme oppivat hienoja asioita, mutta ihanteet ja niiden toteuttaminen ovat muiden heiniä, ne eivät kuulu kouluun, on Wallgrenin johtopäätelmä.

Tuntijakotyöryhmä on tähän lääkkeeksi esittänyt filosofian ottamisen peruskoulujenkin tuntikehykseen, jotta sen avulla voitaisiin vahvistaa moraali-ja kulttuurikasvatusta.

Thomas Wallgrenin mukaan nämä esitykset eivät vielä riitä. Hän toteaa: ”Ei meillä ole niinkään pulaa ajattelu-ja keskustelutaidoista. Ei meillä ole edes pulaa eettisten ihanteiden tiedostamisesta. Meillä on pula kyvyistä viedä korkeita ihanteita käytäntöön.”

Juuri tätä pulaa olen minäkin tuskaillut. Kun teoria ja käytäntö irrotetaan toisistaan ja kun päätöksissä otetaan huomioon vain tietyt näkökulmat, ollaan tilanteessa, että ihanteiden puute alkaa haitata koko olemassaoloamme. Jos aina ajatellaan, että joku muu huolehtii ja vastaa, tai että tekniikka ratkaisee ongelmamme, ei voi puhua kestävästä tulevaisuudesta. Pulassa ollaan.

Wallgren toteaa, että uudistuksen tulisi olla kokonaisvaltainen. Hän ehdottaa aluksi kansalaistaitojen harjoittelemista käytännössä. Kannatettava ajatus.

Perusopetuksen tuntijakotyöryhmässä on ollut esillä myös ilmiöpohjainen eheyttävän oppimisen malli, mitä Otavassa on nyt kokeiltu syksyn ja kevään aikana joillakin ryhmillä. Pitää ottaa vakavasti nuo Thomaksen ajatukset ja pitää huolta, että ilmiöihin saadaan tuon tyyppistä harjoittelua. Opiston tietokäsitys tukee ihanteiden käytäntöön saattamista vallan hienosti. DITMA on lyhenne tietokäsityksestä, missä tieto on jäsentynyt tasoille: data – informaatio -tieto -merkitykset -action eli toiminta. Kullakin tasolla on paikkansa. Pyrkimys on siihen, että tiedon kautta syntyvät merkitykset. Kun oppimisen kautta joku asia alkaa saada merkityksiä, se synnyttää actionia, tekoja tärkeiden asioiden puolesta. Porukassa niitä tekoja on mahdollista tehdä, kokea, kommentoida ja arvioida. Näin voimme oppia elämistä parhaimpien ihanteidemme mukaan. Liputan edelleen ilmiöpohjaisen oppimisen puolesta. Ja kansanopiston toimintaympäristön.

Kiitokset Thomakselle, kun sait minut palautettua juuri niille juurille, joista Grundtvig aikoinaan kasvatti kansanopistoliikkeen siemenen. Grundtvig kauhistui tekniikan ja teollisuuden ylivaltaa käydessään Lontoossa 1800-luvulla.  Ei siis teoriaa, Grundvigin termein ”kuoleman kouluja” vaan ”elämän kouluja”, alhaalta ylöspäin kasvavan demokratian, vuorovaikutuksen, toiminnan ja tekemisen kouluja.