Ihana valoilmiö pullahti tänään helmikuun taivaanrantaan. Kumma tuo mieli, miten herkästi se reagoi ympäristön muutoksiin. Emme siis olekaan ympäristöstä irrallaan, onneksi!

Olin eilen Osaava-hankkeen tiedotus-ja verkostoitumistilaisuudessa Mikkelissä. Siellä käytiin hyvää keskustelua opettajuudesta samalla kun pohdittiin opetushenkilöstön täydennyskoulutustarpeita. Professori Simo Skinnari Savonlinnasta puhui aitouden käsitteestä, aidosta ihmisyydestä koulujen työyhteisössä. Hänen viisasta puhettaan oli hyvä kuunnella. Osallistuin keskusteluun kertomalla, miten myös sosiaalisessa mediassa olen kokenut aitoutta. Bloggaaminen on aitoa vuoropuhelua. Kirjoittajan tulee kirjoittaa aidosti aidoista asioista. Epäaitous näkyy. Ellet itse usko asioihin, mistä kirjoitat, se huomataan kyllä, sanovat myös Robert Scoble ja Shel Israel. Ja ne ihmiset, jotka reagoivat blogiteksteihin, osallistuvat aidosti. Syntyy aitoa jakamista.

Välittämistä, kouluviihtymistä, uskoa omaan itseen, niitä tarvitsee jokainen, myös aikuisoppija. Levälahden Kyösti oli minun lukioni kuvaamataidon opettaja. Ikääntyvä taiteilija, joka tupakansavun kyllästämän nuhjuisen pikkutakkinsa alta jakoi huolenpitoa ja välittämistä meille pohjanmaalaisen pikkulukion taiteilijasieluille. Meille monelle juuri tuo opetus oli sitä, joka auttoi jaksamaan lukion läpi. Kyöstin opit ovat kannatelleet vielä jälkeenpäinkin, niin minua kuin monia muitakin. Kuvanveisto on minun juttuni edelleen.

Olen miettinyt, mikä tuossa Kyöstissä oli erityistä. Hän ei ollut opettaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän pääasiassa ansaitsi omilla töillään. Eikä hän ollut mitenkään erityisen valovoimainen persoona. Kyösti oli tavallistakin tavallisen oloinen mieshenkilö.

Se mikä teki hänet erityiseksi, oli se, että hän suhtautui meihin nuoriin kuin tasavertaisiin kumppaneihin, kuin – uskokaa tai älkää, kuin kuvataiteilijakollegoihin, joiden mielipiteillä oli merkitystä. Yhdessä pohdittiin, millaisena joku asia tai ilmiö näyttäytyi, miten kuva kannattaisi tehdä. Ja kun lähdettiin tekemään, tuli teoria ja tekniikoiden opettaminen siinä ohessa. Opimme taulujen pohjustuksen, laveerauksen, sarjakuvatekniikat, väriopin ja sommittelun perusasiat vähän kuin sokeri liukeaa teehen, huomaamatta. Kyösti kunnioitti meitä oppilaita persoonina, joille hän opetti oman kokemuksensa kautta, rauhallisesti ja kiireettä. Kyöstillä oli aikaa. Kyösti uskoi meihin.

Kyösti järjesti kuvaamataidolle lisätilaa vanhan koulun vinttikerroksesta. Tilasta tuli meidän valtakunta, olohuone, missä vietimme pellavaöljyn tuoksussa vapaatunteja ja koulun jälkeistä aikaa. Kyösti järjesti sinne vanhoja mööpeleitä, joita me yhdessä ”tuunasimme”. Parhaat koulukaverini löytyivät niistä porukoista.

Anne Bamfordin tutkimus (The Wow Factor 2006) osoittaa, että taito-ja taideaineiden opetus parantaa pärjäämistä ja onnistumista muissakin oppiaineissa. Taito- ja taideaineiden opetus lisää myös kouluviihtyvyyttä.

Muistan hyvin, miten innostuneina ja omiin kykyihimme luottavina laskeuduimme kuvaamataidon vinttitiloista tavallisiin luokkatiloihin. Siellä ei useinkaan tuntenut samaa rohkeutta ja pystyvyyttä, mutta kuviskokemukset auttoivat niilläkin tunneilla. Olisipa uusien opetussuunnitelmien laatijat ja  tuntijakopohtijat niin viisaita, että näkisivät taito-ja taideaineiden merkityksen ihmisen kasvulle ja eheyttävälle oppimiselle.