Runsas viikko on mennyt Japanin katastrofeista. Mieleni taustakuvana on sama kuin läppärissänikin yhtenä vaihtuvana sellaisena; nimittäin puupiirrostaiteilija Katsushika Hokusain Kanagavan suuri aalto 1800-luvun alusta. Teppo Turkki kirjoitti tänään Hesarin kulttuurisivuilla siitä ja japanilaisten suhtautumisesta katastrofeihin hyvän kirjoituksen. Hän antoi eväitä ymmärtää japanilaisten käyttäytymistä ja toimintaa katastrofien sattuessa. Itä-aasialaisessa ajattelussa luonnonkatastrofit ja rankat koettelemukset koetaan mytologisella tasolla iskuksi vallassa olevalle tavalle toimia ja ajatella. Tohokun maajäristyksestä voi siis seurata jotakin hyvää, jos se sysää japanilaisen yhteiskunnan uuteen kehitysvaiheeseen. Saman lehden haastattelussa Hiroshiman ydinpommituhosta selviytynyt rouva Emiko Okada vahvistaa tämän: ”Ydinvoimaloita on rakennettu, jotta elintasomme olisi mahdollinen. Nyt tapaamme elää pitää muuttaa.”
Kun Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1979, olin Otavan Opiston kansainvälisyyskasvatuksen linjan ympäristönsuojelun opettaja. Sen ryhmän kanssa käytiin debattia ydinvoimasta, sen hyvistä puolista ja vaaroista suhteessa fossiilisiin polttoaineisiin ja maailman energiaratkaisuihin. Kun Three Mile Islandin kautta kiinailmiö tuli tietoisuuteen, opistolaiset halusivat toimia ja vaikuttaa. Itsekin olin innokkaasti mukana ydinvoimaa vastustavissa kulkueissa. Omat lapset olivat pieniä ja se lisäsi halua toimia turvallisemman maailman puolesta. ” In case of nuclear accident, kiss your children for good bye”, luki jossakin tekemässämme banderollissamme. Ajatus saa edelleen itkuntunteen kurkkuuni.Tällaista, kantaaottavaa kansalaisvaikuttamista oli silloin mukana opistotoiminnassa. Kynttiläkulkueita ja rauhanmarsseja. Siinä ajassa kasvoin kansanopisto-opettajaksi.
Ja taas kun Tsernobyl räjähti huhtikuussa 1986, olin opiskelijaryhmän kanssa Kiovan yllä lentokoneessa matkalla Leningradista Bakuun. Kun Suomessa ja muualla maailmassa tiedettiin mitä oli tapahtunut, meidän porukka nautti Bakun ja Jerevanin vapusta, kiinnostavista opintokäynneistä, Kaukasian keväästä, erilaisesta maailmasta täysin tietämättöminä mistään kamalasta. Saapuessamme Suomeen, kesti aikaa ymmärtää koko asiaa. Rajaviranomaiset pohtivat, pitäisikö meidät terveystarkastaa, radioaktiivisuutta mitata, joditabletteja antaa, kun olimme olleet kaksi viikkoa Neuvostoliitossa ja käväisseet lähellä katastrofialuetta. Mitään tuumailua enempää ei seurannut. Taisimme olla paremmassa turvassa Kaukasuksella kuin ihmiset täällä Suomessa, kun ilmavirtaukset kuljettivat laskeumia tänne suuntaan.
Perheet olivat kuitenkin järkyttyneitä ja helpottuneita kun matkalaiset palasivat. Tuon jälkeenkin otimme vielä monta kertaa riskejä lähteä opistomatkoille milloin minnekin.
Kun ilmastomuutoksen myötä energia-ajattelu on muuttunut ja ydinvoimaan on alettu suhtautua taas vähän niin kuin kaikki olisi siltä osin hallinnassa ja ongelmat teknisesti ratkaistavissa, olen kokenut omassa ajattelussani hirveää ristiriitaa. Nuo oman elämäni avainkokemukset vaikuttavat enkä koskaan voi niitä unohtaa. Toivottavasti Emiko Okadan sanoma kiirii maailmalla japanistakin kauemmaksi. Kansanopistojen rehtorikokouksessa johtaja Eeva-Riitta Pirhonen OKM:stä kyseli, onko mitään todellista tapahtunut opistojen toiminnassa sen jälkeen kun Vapaan sivistystyön lain tavoite- ja tarkoituspykälään tuli mukaan kestävä kehitys ja globaalit haasteet. Onko?


Reksiblogi 24.8.10
Tuoreet kommentit