Tag-Archive for » kansanopisto «

Kaisan blogi 11.12.2012

En missään ole nähnyt vielä oikeasti viihtyisiä koulurakennuksia. Sellaisia oppimiseen ja yhdessä olemiseen innostavia. Ivan Illichin kuvasarja ”kuoleman kouluista” on oikein kuvaava. Käytäviä, kalseita seiniä, ankeita värejä, asfalttipihoja, nuhjuisia tiloja, täyteen ahdettuja pulpetteja. Missä vain maailmalla kuljetkin, koulut muistuttavat toisiaan.

 

Minä olen ehta koulun kasvatti, elämäni koululla tai koulun läheisyydessä  elellyt. Perheeni asui pohjanmaalla sodan jälkeen rakennetussa  komeassa kivikoulussa, kirkonkylän koulurakennuksessa, jonka sivusiivessä oli opettajaperheiden asuntoja. Koulumatkaa ei ollut, pihan poikki juostiin muiden lasten joukkoon.

 

Marraskuussa kävin lapsuusmaisemissa. Siellähän se koulu ja kotikin oli; joku teki entisten ikkunoidemme sisäpuolella perjantai-illalla luokkasiivousta. Päättelin, että koulukäyttöön asunnot olivat joutuneet, kukapa enää koululla haluaisi asua?

 

En tiedä, onko tuolla kärsitty homeongelmista monien muiden Suomen koulujen tapaan, mutta nenääni tulee edelleen runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeenkin käytävien pölystä ja suuren oppilasjoukon jaloista ja märistä vaatteista uhoava tunkkainen ja nenää kutittava lemu. Suuret luokat, pitkät kalseat käytävät, leijaileva liitupöly, luokkien visuaalisena valopilkkuna alati vaihtuva piirustusnäyttely.

 

Opistojen perustajaisä N.F.S. Grundtvig halusi eroon jo yli 200 vuotta sitten kuoleman kouluista. Silti opistotkin ovat rakennuksina jokseenkin luotaantyöntäviä. Vanhat rakennukset on monista opistoista purettu ja korvattu niillä kalseilla tiilirakennuksilla, joita kaikkialta löytyy. Asuntolat ovat ankeita. Kodinomaisuutta saa hakea. Toki poikkeuksiakin on, mutta tällainen on se päällimmäinen kuvani. Sitä lisää oman opistomme rakennusten nykytilan surkeus; on homeongelmia, on asbestiongelmia vääränlaisten korjausratkaisujen vuoksi. Tilat toimimattomia, hukkaneliöitä on paljon. Ylläpitäjäkaupunki ei näytä ottavan  asiaa vakavasti: rahaa ei kuulemma ole. Miten näillä eväillä rakennetaan kukoistavaa kampusta?

 

Mutta ei kai kampusta pidäkään rakentaa pelkästään yksien seinien sisään? Eikä sisään välttämättä lainkaan! Minä ainakin uskon sellaiseen kukoistavaan kampukseen, joka avautuu ulos ja verkottuu immateriassa, ylittää ja ohittaa seinät ja kuusiaidat. Perusasiat silti tulee olla kunnossa. Viihtymisestä ja terveellisestä oppimisympäristöstä pitää pitää huolta.

 

Opistot ovat perustelleet erityisyyttään internaatilla ja kodinomaisella interiöörillä. Erityisyys pitää saada esille ja voimavaraksi, mutta niiksi eivät pelkästään seinät ja kuusiaidat riitä. Mitä oikeasti kansanopisto voi olla nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on sen parasta, mikä on oppijan ja asiakkaan parasta? Millainen on hyvä kansanopisto? Hyvä kenelle?

 

Vaikka omia koulujani olen  tässä aika ankeasti kuvannut, pitää sanoa että nuo koulujeni kasvuympäristöt on tarjonneet ne kaverit, yhteisöt ja verkostot, joilla on ollut oppimisen ja identiteetin kannalta merkitystä. Ne eivät rakennuksiin (tai juuri opettajiinkaan) liity, vaan ovat kehittyneet niistä huolimatta.

Reksiblogi naistenpäivänä 2012

Suomessa ollaan uudistamassa kansallista kestävän kehityksen strategiaa. Hallitusohjelman linjausten mukaisesti hallitus uudistaa kansallisen kestävän kehityksen strategian, jossa määritellään kestävän kehityksen tavoitteet ja periaatteet.

 

Valmistelutyö on aloitettu tammi-helmikuussa järjestetyillä strategiatyöpajoilla, joissa on ollut mukana erilaisia kestävän kehityksen strategiatyön vastuuhenkilöitä, asiantuntijoita ja innovaatiotoimijoita.

Suomen kestävän kehityksen toimikunta osallistuu myös tähän strategiatyöhön. Eilisessä kokouksessa varmistettiin osallisuutta tähän prosessiin.

 

Valmistelutyössä olen tuonut esille sivistyksen uudelleenmäärittelyä kestävän kehityksen strategian yhteydessä. Puhumme paljon koulutuksesta ja osaamisesta, mutta yhä tärkeämmäksi muodostuu sivistys. Uusi sivistyskäsitys pitää sisällään kestävää tulevaisuutta rakentavan elämäntavan. Ilman sivistysperustaa asiat jäävät irralleen.

 

OECD:n DeSeCo-prosessissa työstämät tulevaisuuden valmiudet OPH:n asiantuntijoiden jalostamana ovat opetuksen ja kasvatuksen vinkkelistä juuri tätä sivistystyötä: nämä valmiudet voidaan rakentaa kehiksi keskeltä reunoille: 1) minuus ja elämänhallinta, kyky itsenäiseen toimintaan 2) erilaisuuden kohtaaminen ja yhteistyötaidot 3) perusosaaminen, taito käyttää välineitä vuorovaikutteisesti ja 4) kyky pohtia ja toimia vastuullisesti, kestävää tulevaisuutta rakentava elämäntapa ja sivistys.

 

Koko opetus-ja oppimisjärjestelmä tulisi uudistaa tätä silmälläpitäen.

 

Pidän englanninkielisestä ”sustainable”- sanasta, koska se pitää sisällään monta kestävän kehityksen näkökulmaa. Jotta kestävä kehitys on mahdollinen, pitää olla ”able” , eli pitää olla siihen mahdollisuudet. Rakenteelliset asiat ja sosiaalinen kestävyys astuu tässä kuvaan. Eriarvoisuus, epäoikeudenmukaisuus, syrjäytyminen ja köyhyys vievät kestävää kehitystä ulottuviltamme ja tavoitteita yhä kauemmaksi. Näistä asioista myös presidentti Tarja Halonen meitä muistutteli Rio+20 valmistelua esitellessään.

 

Sustainable on myös ”capable”. Pitää olla kyky toimia: tähän tarvitaan nuo aiemmin luettelemani valmiudet tai kompetenssit. On välttämätöntä, että syntyy myös henkilökohtaisella tasolla ”iso kuva”: moninäkökulmainen ja vastuullinen ymmärrys toimia ja tehdä päätöksiä.

 

Kaikki tarvitsevat näitä valmiuksia. Tärkeää on olla myös paikkoja, missä näitä toimintakompetensseja voi porukalla laittaa toimeksi.

 

Kansanopistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on tässä tuhannen taalaan paikka. Se paikka on myös tuossa mahdollisuuksien asiassa. Kansanopistot toimivat jo nyt laajalti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Jorma ja Seppo Niemelä ovat uranuurtajia hyvinvoinnin sivistysstrategian avaajina. He puhuvat sosiaalista kestävyyttä vahvistavasta koulutuksesta, mihin myös vapaa sivistystyö tarjoaa työkaluja.

 

Korkeakoulujen puolella puhutaan kestävän kehityksen superosaajista eli henkilöistä, joita tarvittaisiin tuomaan laajaa näkemystä ja poikkitieteellistä vahvaa osaamista ja johtajuutta kestävän kehityksen tutkimukseen ja toimintaan. Komppaan tätäkin ajatusta!

23
Jan

Reksiblogi 22.1.2012

”Old Ideas” on Leonard Cohenin tämän kuun lopussa ilmestyvän levyn nimi. Vanha herra Cohen on todellakin vedossa! Erikoinen mies ja erikoinen ura – vanhetessa niin nuori ja samalla niin iätön, hauras ja vahva. Suzannesta saakka Cohen on seurannut minua ja musiikkielämääni. Erityisen läheltä Cohen kosketti 80-luvun lopulla kun  I’m your man – albumi ilmestyi. Take this walz on vienyt useasti tanssilattialle. Muutaman vuoden takainen bändilinjan Elina tulkitsi Hallelujah-kappaleen koskettavan upeasti.

 

En ole  tiennyt Cohenin masentuneisuudesta tai voimallisesta elämän tarkoituksen etsinnästä ennen sunnuntaista Hesaria. Surulliset tarinat sen sijaan ovat aina puhutelleet.

 

Vanhoista ideoista hän sanoo osuvasti: ” En ole koskaan tuntenut seisovani buffet-pöydässä, jossa on valtavasti vaihtoehtoja. Olen vain raapinut siitä yhdestä ja samasta tynnyristä uudelleen ja uudelleen.”

 

Buffet-pöytävertausta on opiston nettikoulutuksen pedagogisessa kehitystyössä käytetty paljon. Puhumme kolmesta kattauksesta. Buffet-pöydälle meidän kattauksissa on laitettu tarjolle kaikki lukion pakolliset, syventävät ja soveltavat kurssit. Opiskelija voi siitä kattauksesta omaan tahtiin edeten suorittaa omaan oppimissuunnitelmaansa valitsemansa kurssit ja edetä kohti maalia. Muita mahdollisuuksia ovat A la carte (ryhmäkurssit) tai kokkikoulu eli ilmiökurssit, joissa oma osallisuus alkaa jo suunnitteluvaiheesta.

 

Leonard Cohenin mukaan hänen vanhat ideansa ja ajatuksensa tulevat parhaimmillaan lähes 3000 vuoden takaa, vanhatestamentillisista ulottuvuuksista ja mytologiasta.

 

Noihin vanhoihin ideoihin juutuin itse myös toisissa kohdissa sunnuntain lehden luentaa. Yksi tynnyri, josta itse raavin asioita uudestaan ja uudestaan, on luontotynnyri.

Kun Kingiseppin fosforikatastrofia on puitu ja ihmetelty, pysähdyin Irma-Riitta Järvisen mielipidekirjoituksen ääreen. Joki, jonka kautta lannoitetehtaan fosforipäästöt kulkevat mereen on nimeltään Luga-joki. Se on aiemmin tunnettu Laukaanjokena. Alue on entistä Inkerinmaata. Laukaanjoen suun länsipuolella oli inkeroisten ja itäpuolella vatjalaisten asutusta. Nuo kansat joutuivat tuhon omiksi toisessa maailmansodassa ja ovat nyt lähes kokonaan hävinneet. Laukaanjoki on mainittu useasti kalevalamittaisissa lauluissa. Jopa niin  että joku noista kalevalaisista laulajista sijoitti maailman synnyn Laukaanjokeen.

 

Pääskyläinen päivälintu tuli ja muni munansa Laukaaseen, ne särkyivät ja niistä syntyivät maa, taivaankappaleet ja tähdet.

 

Vanhoja ideoita ja myyttisiä ulottuvuuksia siihen ympäristötuhoon, mikä tuli nyt päivänvaloon. Itämeren suojelulle oli hyväksi että tuli! Nyt suojelutoimia voidaan kohdentaa sinne missä niistä on eniten hyötyä.

 

Tynnyrin toinen puoli aukesi Raudaskylän opiston rehtorin ja kollegani Jukka Hautalan kirjoituksesta ” Kansanopistoista on tullut koulutusjärjestelmän sylkykuppeja”. Hatunnosto Jukalle! Toivottavasti keskustelu ei jää tähän!

Reksiblogi 28.09.11

 

Maanantaina oli opistolla vanhempainilta. Väkeä oli ihan mukavasti. Erityisen ilahtunut olin siitä, että monikulttuuristen opiskelijoiden vanhempia ja huoltajia oli runsaasti paikalla. Ja siitäkin, että muutamat lukiolaisten vanhemmat olivat nähneet tarpeelliseksi ajaa pitkästä matkasta Otavaan saakka.

 

Vanhempien tapaaminen lukuvuoden alussa on tärkeä asia monella tavalla. Kansanopisto-opiskelu on sillä tavalla erilaista monenkin kohdalla, että vanhemmat ikään kuin luovuttavat nuorensa kokonaisvaltaisesti opiston työ-ja oppimisyhteisöön. Täällä ei vain opiskella vaan asutaan ja eletään toisten kanssa. Opistomiljöö tarjoaa puitteet myös vapaa-ajan viettoon.

 

Ei ihme, että vanhempiakin kiinnostaa, millainen tämä ympäristö puitteineen ja ihmisineen on.  Pääsimme muun muassa kertomaan uusvanhasta käytännöstä eli aamupalan valmistamisesta ja nauttimisesta porukalla. Ei tullut yhtään kriittistä kommenttia, päinvastoin.

 

Tällä kerralla painotimme oppimisympäristöä ja oppimisen, asumisen ja elämisen kokonaisuutta tarinoissamme. Koetimme kuvata opiskelun laajempia puitteita, opiston toimintamalleja yhteisöllisyyden ja yhteisen tekemisen lisäämiseksi. Mitä tarkoittaa se, että opisto on monenlaisten ihmisten kohtaamispaikka? Mitä tarkoittaa se, että opisto on monenlaisten koulujen kokonaisuus? Mitä tarkoittaa monenlaiset menetelmät ja kokeilulaboratorio? Tämmöisiä asioita halusin tuoda esille. Elina kuvasi opiskelijakunnan tekemistä. Opettajat ja linjanvetäjät avasivat myös opetuksen järjestelyjä, lukujärjestyksiä ja arviointia omissa pienryhmissään ja kuljetellessaan porukoita opiston tiloissa.

 

Bändilinjan vanhemmat kutsutaan erikseen ensimmäiseen linjan konserttiin vähän myöhemmin. Tärkeää on saada vanhemmat mukaan näkemään, mitä opistolla on oikeasti opittu ja tehty. Mikäpäs sen mukavampaa myös opiskelijoille, kun he saavat läheisiään keikalle yleisöksi.

 

Vanhempainiltoja aloitettiin järjestämään aikanaan alaikäisten opiskelijoiden vanhemmille, mutta sitä rajaa ei ole järkeä korostaa. Kutsuttuna on aina helpompi tulla. Alaikäisten opiskelijoiden vanhemmat kutsutaan kaikki. Täysi-ikäiset opiskelijat toimivat itse kutsujina. Kutsutuksi voivat tulla muutkin läheiset kuin vanhemmat. Vapaaehtoisuuden pohjalta mennään. Näin syntyvät ne hyvät tukiverkostot, joista on iloa koko lukuvuoden.

 

Pullakahvit maistuivat kaikille. Erityiskiitos Annalle ja Petrille järjestelyistä!

 

 

 

Reksiblogi 5.4.2011

Opiskelijamme ovat tänään lähdössä kaksiviikkoiselle Sof-kiertueelle. Ensin valloitetaan Mikkeli ja sitten viimeisenä Kankaanpää. Ihan kuin Leonard Cohenin biisissä ”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Hyvillä mielin nuo esiintyjät tuossa aamupalalla moikkailivat, kun toivottelin onnea. Onkohan tämä nyt jo kolmas vai peräti neljäs vuosi, kun School of Fame – musiikkiproduktio on suunniteltu, harjoiteltu, teknisesti ja musiikillisesti hiottu esityskuntoon. Verta, hikeä ja kyyneleitä, roudaamista, puvustusta, harjoittelua.  Vaatii monen kuukauden työn, että homma on valmis.

Perjantain kenraalissa Paul Meinanderin käsikirjoitus Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkaluista itse pölyn peitosta eläväksi ilmentyneet kirjailija Mark Twainin kanssa sai opiskelijat lentoon ja musiikin soimaan. Taitavaa ja vauhdikasta, mainioita ja taitavia roolisuorituksia, juohevasti vaihtuvia musiikki- ja teatteriosuuksia. Huumoria ja lämpöä vakavista aiheista, suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden sietämisen tärkeydestä. Ajankohtaista osallistumista niin homokeskusteluun kuin maahanmuuttajateemoihin.

Nuoret esittäjät tulkitsivat roolejaan kypsästi ja sisäistyneen vakuuttavasti, vaikka vakavuus olikin kaukana. Olin ylpeä ja iloinen. Jos jotakin olisi pikkuisen voinut muuttaa, se oli v-sanojen käyttö. Kai olen sitten vanha kun sellainen alleviivaus tuntui enimmäkseen turhalta ja tarpeettomalta. Korvassa vihlaisi, vaikka repliikki sinänsä olisi ollut toimiva ja verraton.

Ohjaajat kertoivat, että porukka on harjoitellut kurinalaisesti. Heidän ei ole tarvinnut kantaa huolta siitä, tuleeko hankkeesta valmista, kun opiskelijat ovat itse ottaneet vastuun työstään. Sitäkin oli hyvä kuunnella, kun samaan aikaan ja samoilla porukoilla on ollut muissa oppimishankkeissaan motivaatio-ongelmia ja täsmällisyysvaikeuksia. Jos tuollainen haastava oppimishanke onnistuu, niin kyllä sitten moni muukin – kun vain löytyy yhteinen halu ja tahto, mielekkyys ja tavoite.

Olemme paraikaa suunnittelemassa ensi vuotta ja siinä samalla bänditoiminnan laajentamista juniorseihin. Luin joku aika sitten Hesarin kulttuurisivuilta artikkelia, missä pohdittiin Ruotsin pärjäämistä kulttuurin alueella ja eritoten musiikkiviennissä.

Yhtenä syynä mainittiin kansankorkeakoulut eli folkhögskolat. Lehdessä kerrottiin, että Ruotsissa on paljon musiikkilukioita ja kansankorkeakouluja, joten kaikki halukkaat pääsevät musiikin pariin. Ruohonjuuritason musiikkiharrastuksen laajuus tekee mahdolliseksi huippujen ja huippubändien löytymisen. Myös opintopiirit tuovat musiikin harrastamisen lähelle ja kaikille halukkaille mahdolliseksi.

Haloo; kansankorkeakoulut ovat ruotsalaisia kansanopistoja! Mehän olemme oikealla tiellä! Onnea Soffin porukoille kaksiviikkoiselle turneelle! Minä ainakin pidän peukkuja.

Reksiblogi 19.2.2011

Menneellä viikolla ravasin lumisohjossa suurikirkon editse Säätytalolle. Pakkanen jähmetti loputkin bussiunisista ajatuksistani ja haikailin kävellessäni puolituntisesta lämpimässä, keskittymistä hetkeksi papereihin ennen kokousta sisätiloissa.

Ja kas; kirkkorakennuksen seinään ripustettu banderolli tarkentui silmänurkkaani: Ole Hyvä! Ole arkienkeli! Punaisella pohjalla yksinkertainen teksti, mainos yhteisvastuukeräyksestä. Siitä oli pakko mennä ottamaan kuvakin; niin paljon tuo jonkun bränditaitajan tuotos minuun vaikutti. Yksinkertaista, tehokasta, suurta pienestä, vaikuttavaa ilman alleviivausta. Tämänvuotisella yhteisvastuukeräyksellä autetaan nuoria Suomessa ja kehitysmaissa. Siinä jos missä tarvitaan arkienkeleitä ja arjen hyviä ihmisiä. Mietin olenko minä sellainen.

Yksi tärkeä osa opistotyötä on auttaa nuoria, joiden elämä ja tulevaisuus on hajalla ja hukassa. Se työ on ollut mukana Otavan toiminnassa niin kauan kuin itse olen opistolla ollut. Kolmenkymmenen viiden vuoden aikana ajat ovat muuttuneet, nuorten tarpeet ja tilanteet ovat muuttuneet, koulu on muuttunut.

Muistan monia onnistumiskokemuksia, muistan monia nuoria, joiden kohdalla havahtuminen omiin mahdollisuuksiin on syntynyt vasta kevään loppupuolella, yhteisen rankan opistovuoden päätteeksi. Muistan nuoria, joille sitä havahtumista ei vuoden aikana ehtinyt tapahtua lainkaan. Jotkut nuoret ovat oikeasti saaneet sen toisen mahdollisuuden, jota he ovat tulleet opojen tai vanhempien patistamana opistosta hakemaan. Siitä  ilosta on omakin sydän aina hypähtänyt. Opistovuosi voi kuitenkin olla pelkkää harmaata ja mustaa. Kaikille kansanopisto ei ole oikea paikka. Onko kansanopisto yksistään enää kenellekään syrjäytymisen reunamilla pyristelevälle nuorelle hyvä paikka? Vuosi on niin kovin lyhyt aika haavojen parantamiseen.

Meidän kannattaisikin hakeutua tiiviimpään yhteistyöhön muiden alueen toimijoiden kanssa, tehdä parempaa yhdessä. Kaikki sitä toivovat, kun näin haasteellisesta toiminnasta on kysymys. Silloin on tärkeää miettiä ne omat vahvuudet ja hyvät toimintamallit yhteiseen systeemiin, jotta nuori todella löytäisi avun, vahvistuisi ja pääsisi eteenpäin.

Olen viime aikoina miettinyt, miten laaja-alaista yksilöllistä oppimissuunnitelmaa tulisi kehittää avuksi. Jotakin sellaista työkalua tarvitaan. Ja monta muutakin.

Katariina Stenberg (Riittävän hyvä opettaja, PS-kustannus) sanoo, että hän pyrkii elämään lasten kanssa, ei opettamaan heitä. Koulu on muuttunut siinä, että aiemmin koululla oli paljon suurempi merkitys opinantajana. Nykyään malleja ja tietoa tulee verkosta ja mediasta. Lasten sosiaalisen ympyrät ovat huomattavasti laajemmat kuin aiemmin. Oppilaan voi olla vaikea perustella itselleen, miksi koulu on tärkeä. Nykymaailmassa pitkäjännitteisyyttä puuttuu aikuiseltakin, saati sitten lapsilta. Turvattomuus lisääntyy; se koskee niin oppilaita kuin opettajia. Eikä se turvattomuus rajoitu tietenkään kouluun, sitä on kaikkialla.

Tässä me opettajat ja ohjaajat sitten taaperramme ja ihmettelemme, miksi ne oppilaamme eivät tule tunnille, mikseivät tottele. Uhka pudota epäonnistumisen ja toivottomuuden mustaan aukkoon kasvaa ja vahvistuu niin opettajien, ohjaajien kuin opiskelijoiden keskuudessa.

Stenbergin resepti on se, että elää opiskelijoidensa kanssa, ei niinkään aina yritä opettaa. Allekirjoitan ajatuksen. Se on  välittämistä, se on arkienkeliyttä.

Reksiblogi 13.1.2011

Joululoman yksi vaikuttava lukukokemus oli Märta Tikkasen uusi kirja ”Emma ja Uno”, rakkaudella tottakai. Se oli jopa niin vaikuttava, että lukemaa on pitänyt hautoa jonkin aikaa, että ajatuksia saa edes hiukan hahmolle. Tässä vähän alkua.

Uno Stadius, tulisielu ja kansanopistoaatteella valaistu nuori rehtori, tutustui 18-vuotiaaseen Emmaan Finnsin kansanopiston johtokunnan kokouksessa, minne Emman isä, Överbyn kartanon isäntä ja Finnsin johtokunnan jäsen, oli pyytänyt tytärtään huolehtimaan kahvitarjoilusta. Tämä tapahtui vuonna 1897 eikä mennyt kuin seuraavaan syksyyn, kun nuori Emma, isän silmäterä, astui aviosäätyyn. Lapset syntyivät peräperää ja Emman ollessa vain 25- vuotias, oli hänellä huolehdittavana kuuden lapsen suurperhe.

”Kaikki kuusi äidin lasta” on perheen sanonta, mikä kuvaa hyvin sitä olotilaa, missä perhe Stadius oli ja lapsiaan kasvatti. Unolla riitti tunteen paloa ja mielen janoa vapaaseen sivistystyöhön, vaan ei perheeseen, ei Emmaan taikka lapsiin. Opistohankkeissa Uno liikkui innostuneena ja ihanteita täynnä niin Suomessa kuin Ahvenanmaalla ja eri puolilla Ruotsia. Taalainmaasta tuli hänelle tärkeä tukikohta. Uno ei kuvia kumartanut ja hän nautti tilanteissa, missä jännitteet ja ristiriidat haastoivat ihmiset ja aatteet toisiaan vastaan. Seesteinen elämä, semminkään perhe-elämä vastuineen ei ollut Unoa varten. Rahahuolet olivat jatkuvasti läsnä. Ilman Emman isän tukea tai Emman uhrauksia perhe ei mitenkään olisi selvinnyt. Uno teki velkaa ja eli omille hankkeilleen. Taloudenhoito ei ollut Unon vahvoja puolia. Ei myöskään yhteistyö tai yhteinen tekeminen.

Uno oli loistava puhuja ja hyvä kirjoittaja. Uno osasi innostaa ja sytyttää. Uskomatonta, miten monta itsellekin tuttua kansanopistoa kuuluu Unon käynnistämiin tai hänen vaikutuksensa alla olleisiin opistoihin. Anatomia näyttää kaikissa opistoissa samalta; hyvä alun jälkeen yhteentörmäys – milloin minkäkin lainen – mikä ajaa Unon uutta tehtävää etsimään.

Perheelle ei ollut Unon elämässä paljoakaan sijaa, vaikka Uno piti itseään erinomaisena kasvattajana, tietenkin. Kiinnostavaa on, että hän ei itsessään nähnyt syytä siihen, miksi hänen suhteensa lapsiin oli niin muodollinen ja ulkokohtainen. Uno syytti Emmaa ja lapsia ja sitten katkeroitui. Käytännössä Emman ja Unon avioliitto oli ohi viiden vuoden yhdessäolon jälkeen, vaikka yhtä pidettiin vuosikymmeniä ja ero tuli vasta vuoden 1913 tienoilla. Emman suuri kysymys oli, mitä hän oli Unolle merkinnyt. Emma oli lojaali ja yritti kääntää asiat parhain päin. Hylätyksi tuleminen haavoitti, mutta ei katkeroittanut.

Emma oli viisas nainen, jonka sivistys tuli sydämestä. Hän osasi sopeutua ja sovittautua. Toisin kuin Uno, joka ei sovittautunut mihinkään ja joka teki ”laajempaa kasvatustyötä”. Hän nautti suurten salien kuulijamääristä ja itseensä kohdistuvasta ihailusta komeita viiksenkärkiään myöten.

Olen ihmetellyt ja ihaillut noita tulisieluisia kansansivistäjiä, jotka itseään säälimättä kiersivät ja jaksoivat sytyttää. Uno tipautti minut siltä osin maanpinnalle.  Vai oliko se sittenkin Emma? Ilman Emman kaltaisia kasvattajia ei taitaisi olla opistoilla tulevaisuutta eikä sitä yli satavuotista historiaakaan. Vaikka on siihen Unojakin tarvittu – niitä sytyttäjiä.

IMG_0610Reksiblogi 30.8.2010

Tämän päivän hyvä…

Ollaan herätty maanantain opistopäivään. Viikonlopun jäljiltä roskia ympäriinsä, samoin tupakantumpit, ne maailman yleisimmät roskat ovat vallanneet opiston pihamaan ja portaikot. Miten se roskalaatu voikin levitä niin vallattomasti aivan minne sattuu, ihan kuin ihmistä sen levittämiseen ei millään tavalla tarvittaisi väliin. Viime viikolla pääsimme EloActionin toiminnallisen opistoviikon kautta pohtimaan roskaliikkeen kansalaisvaikuttamista ja yhden ihmisen tekojen vaikutusta. Opiston tupakkapaikkojen roskikset saivat uuden houkuttelevan ilmeen. Taiteiltiin taskuun mahtuvia miniroskiksia. Kaikki tuntui lähtevän vastuulliseen ja hyvään suuntaan. Roskaliikkeen asiantuntija Tuula-Maria Ahonen totesi, että hän näki aamupäivällä tyypillisen laiskan oloisia teinejä, iltapäivällä jo selvästi aktivoituneita kansalaisvaikuttajia!

Mitähän viikonlopun aikana tapahtui? Olen edelleen varma siitä, että meillä fiksut opiskelijat tietävät yhteisen hyvän. Ehkä se yhteishenki nyt on toinen kun EloActionin ryhmät on purettu ja se vapaampi oppimisen muoto on ohi. Hyvä alku latistuu helposti vastuunkin osalta, kun tuollainen tiivis yhteinen tekeminen päättyy.

Tärkeää olisi nyt pitää käynnistyneet asiat tuoreina ja virittää toimia, joiden kautta voidaan  ottaa seuraavat askelet. Joka päivä pitäisi hakea sitä tämän päivän hyvää. Jos tänään en voi enkä jaksa olla hyvä tässä asiassa,  olen hyvä jossakin!  Se missä olen tänään hyvä, pitää tiedostaa. Olen jossakin asiassa hyvä tänään! Kunpa tässä löytyisi rakentava tie kansalaisvaikuttamiselle, joka tähtää kampuksen viihtyvyyteen. Siitä on ihan selvästi näyttöäkin.

Opiston kampusalueella tupakointi on sallittua kahdessa ulkokatoksessa toistaiseksi, aikuisoppilaitoksesta kun on kyse. Nuoret polttavat yllättävän paljon ja polttamista on mahdotonta valvoa. Savuton kampus on tavoite, vaan millä keinoin siihen päätäisiin niin, että elämä ei ole jatkuvaa komentamista, kieltämistä, rangaistuksia ja perässä juoksemista.

Otamme asiat seuraavalla torilla keskusteluun opiskelijoiden kanssa. Yritämme etsiä yhteisiä ratkaisuja. Pidämme painetta yllä. Toivottavasti se fiksu porukka, joka roskistaiteen kautta halusi vaikuttaa asiaan, on mobilisoitavissa edelleen mukaan siisteystalkoisiin. Toivottavasti aktivoituneet kansalaisvaikuttajat heräävät uudelleen toimimaan! Täytyy miettiä, miten tätä hyvää voisi edistää ja tukea! Henkilökuntaa tämä koskee yhtälailla, vaikka Mikkeli ei savuttomaksi vielä päättänyt ryhtyäkään.

Vierailin joku vuosi sitten tanskalaisessa kansanopistossa. Siellä pienet rikkeet, kuten myöhästelyt tunnilta kuitattiin puolen tunnin roskien keräämisellä tai pihan haravoinnilla. Nämä rangaistukset pantiin täytäntöön välittömästi ja asia oli sillä selvä. Rikkeet kuitattiin pois päiväjärjestyksestä. Piha-alueet tuli siivotuiksi. Sekä opettajat että opiskelijat pitivät käytäntöä hyvänä. Pitäisiköhän kokeilla?

IMG_0212

Väki alkaa olla jo varsin näännyksissä. Viimeinen kuukausi ja muutama päivä päälle – sitten tämä opiskeluvuosi on finaalissa. Näkyy selvästi niin opiskelijoissa kuin opettajissakin. Ja kummallakin taholla on huolena ensi vuosi: opiskelijalla opiskelupaikan saaminen ja  meillä opetustyötä tekevillä arvioinnit sekä ensi vuoden suunnittelutyöt.

Opetuksen suunnittelussa helpointa olisi nopeasti niitata jaksot ja kurssijärjestykset kasaan ja ohjelmat valmiiksi. Pitäisi kuitenkin malttaa jättää aikaa itsearviointiin ja tuumaamiseen. Tulisi nähdä myös ensi vuoden ohi ja yli. Tulisi jaksaa miettiä, miten pidämme oppijan ja oppimisen kaikessa suunnittelussa ja ratkaisuissa koko jutun ytimessä. Tulisi edelleen pohtia syvemmin sitä, millä vältämme sirpaleisuutta, miten tuemme eheyttävää oppimista, rohkaisemme kokeiluihin ja uuden löytämiseen.

Kyselen itseltäni, jätämmekö oppijan liian helposti oman onnensa nojaan, ellei hän satu olemaan sellainen, jollaisia opiskelijoita mieluiten haluamme opettaa?  Olenko väärässä kun sanon, että heitähän me haluamme, jotka  ovat tunnilla, osallistuvat ja kuuntelevat, tekevät tehtävänsä ajallaan. Heitä, jotka puhuvat opettajan kanssa samaa kieltä ja saavat opettajankin syttymään. Vaan entä se yksilö, oppija erilaisine tarpeineen?

Mitä teemme heille, jotka tarvitsevat toisenlaista otetta ja mallia? Meillä näitä ratkaisuja on haettu uudelleen ja uudelleen. Löydetty ja hukattu, haettu ja löydetty. Nyt pitää löytää taas.  Kansanopistojen olemassaolo on oikeutettua juuri siksi, että se löytää ja että sillä on – ratkaisuja ja toisenlainen tapa toimia. Mutta ei opisto sitä tee, ihmiset tekevät. Minä teen.

Luin Rexilehdestä artikkelia Educa 2010- tapahtumasta, missä professori Andy Hargreaves oli luennoimassa Kestävän kehityksen neljännestä tiestä ja sen löytämisestä.

Koulutuksen paradigmoja hänen mukaansa on tähän mennessä ollut kolme: ensimmäinen on ollut innovatiivisuuden ja ristiriitaisuuden tie, toinen markkinoiden ja standardisoinnin tie ja kolmas tuottavuuden ja kumppanuuden tie. Näiden pohjalta tulisi nyt löytää neljäs tie, joka edellyttää innostavan tulevaisuuden vision luomista. Vision luomisessa tulisi luoda hyvä liitto menneisyyden saavutusten sekä haluttavan tulevaisuuden välillä.

Opistonäkökulmasta tällaisen vision luominen on mahdollinen siksikin, että sekä ”juuret että siivet”, mennyt ja tuleva ovat olleet meillä tietoisesti kehityksen ulottuvuuksina. Me tuppaamme vain tämän aina välillä unohtamaan. Hargreavesin viesti oli, että Suomessa koulutusjärjestelmä on nyt niin hyvä, että sieltä ei ole kuin yksi suunta. Nimittäin suunta alaspäin, ellemme pysty luomaan toimivaa visiota tulevaisuuden varalle. Sen hakeminen on kestävää kehitystä.

Se on myös kestävää johtamista. Itseen pitää palata taas.


Talvipäivän seisauspäivänä

Tämän aamun infossa jo tuntui siltä, että porukka on antanut sen mitä on ollut mahdollista. Tunnelma oli enemmänkin odottava kuin innostunut. Joululomalle lähtö ja laskeutuminen perheen kanssa joulun viettoon on varmaankin jo kaikilla mielessä. Työtehtävät ovat asioiden loppuun saattamista ja joulukuun loppuun mennessä tehtävien asioiden hoitamista.

Tuntui aika hassulta, että opistolta lähti tänään kuusi. Ihan niinkuin joulu jollakin tapaa olisi jo ohi, vaikka jouluun on vielä ne kuulut kolme yötä. Toisenlainen joulukuusi lähtee jo ennen joulua! Opiston joulu on kuitenkin ohi, tavallaan. Vähän haikea tunnelma läikähtää mielessä, pianhan se joulu on oikeastikin ohi.

Opettajainkokous vielä jaksettiin. Pohdittiin kokonaistyöaikaa ja joustokäytäntöjen ohjeistusta, Mikkelin aikuislukioiden yhdistymisuunnitelmaa, kehittämispäiviä ja oppimispalvelutiimin kehittämistehtäviä. Toivottavasti meillä  kaikilla on uutta virtaa ja duracel-energiaa kehittämispäiville. Perjantain johtotiimissä tehtiin suunnitelmia kehittämispäivien ohjelmaksi, organisoinniksi ja tehtäviksi. Jos kaikki hyvin menee, päivistä tulee hyvät ja pääsemme sekä tiimeissä että koko talona hiomaan strategioitamme ja operaatioitamme koskien meneillään olevia prosesseja. Yhteishengen vahvistaminen ja yhteisen tekemisen kokemus ovat tärkeitä meille kaikille.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen laiha lopputulema on aiheuttanut minulle jotenkin tahmaisen ja alakuloisen olon. Siitäkin pitäisi päästä yli ja yrittää löytää motivaatiota pyrkimyksiin kohti vähähiilistä maailmaa. Joulun parhaat lahjat ovat aineettomia. Olen jo saanut muutaman sellaisen. Tuntuu hyvältä, että oma lahja voi antaa lukutaidon jollekin pakolaislapselle tai maaseudulla asuvalle naiselle Afrikassa. Avata uusia mahdollisuuksia, uuden elämän. Lukutaito on uskomaton voimaantumisen väline.

Kun kansanopistoja alettiin perustaa tsaarinvallan alla elävään autonomiseen Suomeen, tarvittiin lukutaidon opettamista, kansalaistaitoja, käytännön opetusta maaseudun tytöille ja pojille. Tuolla työllä oli iso merkitys. Vaikka tehtävät opistoissa ovat moneen kertaan vuosien aikana muuttuneet, tuo voimauttamisen ja valtauttamisen tehtävä opistoilla on edelleen. Siksi on hienoa, jos tätä samaa voi saada aikaan sillä, että panostaa toisenlaiseen lahjaan.

PC240040