Tag-Archive for » kestävä kehitys «

Kaisan blogi 27.2.2013

 

Onpa ollut menoa ja meininkiä; eroa ei juuri ole ollut sillä, onko työ-vai vapaaviikko. Koulutusten valmistelua ja pohjustamista, artikkeleiden kirjoittamista, seminaareihin osallistumista ja mitä kaikkea vielä. Isoimmat teemat ovat olleet OKKA-säätiön toteuttaman vapaan sivistystyön kestävän kehityksen pilotin koulutukset Tampereella ja Oulussa helmikuun vaihteen kummankin puolin, maahanmuuttajakoulutuksen ajankohtaisasiat ja Otavan oma siihen liittyvä seminaari.

 

OPH:n maahanmuuttajakoulutuksen seminaari pidettiin Paasitornissa 11.2.2013. Päivän teemana oli myöhään Suomeen tulleiden maahanmuuttajanuorten koulutus. Uutisasia, jota satapäinen osallistujaporukka korvat höröllä kuunteli, liittyi lukioon valmistavan koulutuksen, LUVA-koulutuksen eteneminen valtionhallinnossa.

 

Koulutus käynnistyy elokuussa 2014. Tämän uuden koulutusohjelman perusteet OPH saa valmiiksi loppuvuodesta 2013. Koulutuksen järjestäjät saavat puoli vuotta aikaa laatia koulukohtaiset OPS:t. Koulutusta luvattiin järjestää, jotta näin tapahtuisi ja ensimmäiset LUVA-opiskelijat pääsisivät aloittamaan elokuussa 2014.

 

Kansanopistoväkeä kuohutti päätös, että LUVA-koulutus liitetään lukion järjestämislupiin. Niitähän ei kansanopistokentässä ole kuin kuudella opistolla vaikka maahanmuuttajien koulutuksessa mukana on lähes 30 opistoa.

 

Otava kuuluu niihin, jolle uusi tehtävä on mahdollinen. Ja haluttukin, koska se vahvistaa sitä niveltä, mikä on jo nyt perusopetuksen ja lukiokoulutuksen välissä. LUVA tuo uuden  lisäaskeleen MK-kympin lisäksi vahvistamaan polkua lukioon ja lukiossa pärjäämiseen.

 

Koska tämä valtion hallinnon ratkaisu tiputtaa pois monet osaavat opistotoimijat, on otettava käyttöön plan b: työnjaon vahvistaminen ja yhteistyö. Kun ammatillisessa koulutuksessa oppilaaksi ottamisen perusteet tiukentuvat, sieltä tippuu opiskelijoita kansanopistojen koulutuksiin. Tehtävää varmasti riittää kaikille halukkaille.

 

OPH:n Leena Nissilän mukaan myös LUVA-koulutuksen oppilaaksiottamisen perusteet tulevat olemaan tiukat; pitää olla edellytykset ja motivaatio olemassa sen lisäksi, että perusopetus on suoritettu. Nissilä tähdensi, että uusi koulutus on aivan oma koulutusohjelmansa, ei viides lukiovuosi. Painopiste tulee olemaan suomen tai ruotsin sekä muun kielen opiskelussa, opiskelutaitojen oppimisessa, yhteiskunta-ja kulttuuritietoudessa sekä opiskelun ohjauksessa. Matematiikasta tai luonnontieteistä ei Leena Nissilän kalvoissa mitään sanottu, mutta kaiketi nekin ovat OPS:ssa mukana.

 

Kun ylioppilastutkintoa ollaan muuttamassa (vihdoin) tietotekniikan käytön suuntaan, on maahanmuuttajaopiskelijoiden kohdalla todella tärkeää, että tietoyhteiskuntataitojen vahvistaminen vahvistaminen on mukana koulutusohjelmassa. Mahdollisuuksien tasa-arvon pitää näkyä myös LUVAssa.

 

Otavassa Nettilukio ja Nettiperuskoulu on tarjonnut tietoyhteiskuntataitoja ja verkko-oppimisen taitoja kolmella kattauksella (yksilöllisesti suoritettavat kurssit, ryhmäkurssit ja ilmiöt) pitkään. Näissä ovat olleet mukana niin monikulttuurisen peruskoululinjan kuin aikuislukion MK-opiskelijat. Sisällöntuotantoa on kehitetty ottamaan huomioon suomen kielen oppimisen haasteet, samoin kurssien ohjauksessa. Verkko-opintoja tehdessä oppijan tietoyhteiskuntavalmiudet ja sosiaalisen median käyttö vahvistuu väkisin. Olisiko verkossa yksi vahvemman opistoyhteistyön muoto ja viisaus?

 

Kaisa blogi 9.1.2013

 

Uutta on ainakin uusi vuosi. Ja tällä hetkellä ikkunaani hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleen. Uusi ja valkoinen lumi. Se ei ole kestävää, se on nähty tänäkin talvena jo monesti. Viime viikon kehittämispäivillä Helsingissä askellettiin sohjossa ja räntäsateessa, vaikka katujen varsilla oli toista metriä korkeita likaisia lumikasoja.

 

Kuluva vuosikin vaihtuu ajastaan. Sinäkin lyhyenä aikana, minkä olen blogannut, on vuosia ehtinyt vaihtua useampia. Ensimmäisen bloggaukseni tein joulukuun puolivälissä 2009. Kolme vuotta sitten. Blogikalenterissani on hypätty viidennen kalenterivuoden puolelle. Sen siitä saa kun aloittaa joulukuussa ja tutkii asiaa kolmen vuoden päästä tammikuussa. Bloggauksia on tähän mennessä kertynyt 127. Himobloggaajat kulkevat omia latujaan, mutta itse hämmästyin, että oho – onko sitä noinkin paljon tullut kirjoitettua!

 

Teemat ovat tietenkin maan ja taivaan väliltä, enimmäkseen näitä opistotyöhön läheisesti liittyviä asioita, itsetutkistelua, elämän hämmästelyä, kestävää kehitystä erilaisilla twisteillä.

 

Bloggaamisenihan lähti liikkeelle siitä, että silloiset AV-viestinnän opiskelijat tekivät lopputöinään mm. bloginrakentamiseen liittyviä asioita. Minulle räätälöitiin tällainen. Samalla opiston some-kouluttajat ja verkkoväki innostivat minua(kin) juttuihin mukaan. Blogin rakentaja oli mielestäni löytänyt juuri minulle sopivan visuaalisen ilmeen, joka houkutteli kokeilemaan. Sarjan Jarin lempeä ohjaus wordpressin käyttöön taas antoi uskallusta kokeilla ja tehdä. Kirjoittanuthan minä olen aina. Nyt löytyi se kombinaatio, joka sopi minun ilmaisutapaani mitä mainioimmin. Innostuin myös kuvaamaan, siirtämään kuvia blogiini, oppimaan kantapään kautta. Tuntui kivalta. Ja kumma – aina jonkun ajan päästä tulee tunne, että on pakko kirjoittaa. Joku kivi kengässä alkaa vaivata niin, että sormet etsiytyvät koneelle.

 

Joskus joku kommentoi. Joskus saan muulla tavalla kommentteja kirjoittelusta. Toisinaan olen saanut laajempaakin keskustelua aikaan. Useimmiten purkanut omia ajatuksia ilman sen kummempaa.

 

Noissa teemoissa huomaan myös jonkinlaista pysyvyyttä. Sitä saman tynnyrin raapimista, mistä Leonard Cohen puhuu albumillaan ”Old Ideas”. Vapaa sivistystyö ja sen tulevasiuus on jatkuva ajattelun ja huolen aihe. Samaten kestävä kehitys. Mitenkä oikein sen kanssa tulisi edetä, että asian merkitys tulisi ymmärretyksi. Radiossa puhuu juuri Antarkitiksella työskentelevä ilmatieteen laitoksen tutkija: jäätiköt sulavat nopeammin kuin ikinä on ajateltu! Mitä sitten voidaan tehdä? Tehdä niitä tekoja, joilla kasvihuonekaasuja vähennetään. Se tarkoittaa asumista, liikkumista ja ruokaa. Edelleen sama resepti. Näiden mukaan mm. Tuuli Kaskinen Demos Helsingistä päivitti esityksensä Dohan ilmastokokouksen jäljiltä. Ne kannattaa etsiä käsiin vaikka FB:n kautta.

 

Lopetin ensimmäisen bloggaukseni 2009 Kirsi Kunnaksen Meritähti-runoon. Silloin tunsin olevani ahdistavassa kiireessä, paljon vastuun painoa päällä. Pyysin apuun työkavereita, että jaksan. Tämä kaikki on tapahtunut. Keventynyt työ mahdollistaa jopa ajattelun;-)

 

Kaisan blogi 12.12.2012

 

Pari päivää olen tässä turhautuneena ihmetellyt Dohan ilmastokokouksen lopputulemaa. Tuttavani, Luonto- Liiton pääsihteeri Leo Stranius antoi uutisille nasevan yhteenvedon: liian vähän, liian myöhään! Dohan kokouksen antihan oli se, että Kioton sopimus sai jatkokauden, mikä alkaa ensi vuoden alussa ja kestää vuoteen 2020. Sopimuksessa on kuitenkin aivan liian vähän maita mukana ja se kattaa vain 15 prosenttia. Yhdysvallat ei ole mukana, ei Japani, ei Venäjä ei Kanada. Ei myöskään Kiinalla ole velvoitteita. Soininvaaran sanoin: lämpene rauhassa maapallo!

 

Olen  kuluneena syksynä askaroinut kestävän kehityksen asioissa. Olen muun muassa ollut kouluttamassa vapaan sivistystyön kestävän kehityksen pilottihankkeen osallistujia. Olen yrittänyt motivoida ja innostaa opistoväkeä ja opistoja mukaan kestävän tulevaisuuden tekemiseen. Olen yrittänyt löytää niitä mahdollisuuksia ja olemassa olevia, helposti käyttöön otettavia työkaluja, joita opistoilla ja vapaalla sivistystyöllä on.

 

Olen kuvitellut, että opistokenttä joustavana ja arvopohjaansa pohtivana innostuu siitä tehtävästä, minkä uudet yhteiskunnalliset haasteet meille ilmastonmuutoksen ja muiden isojen ympäristökysymysten muodossa tarjoaa. Alan olla todella huolestunut siitä, että asia ei näytä kolahtavan juurikaan, vaikka viimeistään nyt pitäisi. Kun kansanopistoista vajaa kolmannes on jollakin tavalla ottanut kestävän kehityksen haasteen omakseen, joutuu miettimään mitä oikeasti kansanopistoille kuuluu. Mitä vapaalle sivistystyölle kuuluu? Mikä meitä vaivaa? Vapaa sivistystyö näyttää muutenkin olevan vedenjakajalla. Kohta ei tarvitse enää päättää, kumpaan suuntaan kulkee, kun vesi nousee ja kuljettaa minne mielii.

 

Kun olen kysellyt, miksi kestävä kehitys ei kolahda, vastaukseksi olen saanut, että pitäisi olla konkreettisempaa. Totta. Käsite on sekava eikä siihen ole helppo tarttua. Kuitenkin, työkaluja on moneen lähtöön. Osaamista ja tietoa on. Pilottihankkeita on. Kumppaneita on.

 

Olen vuosien kokemuksen kautta tullut siihen tulokseen, että mitään ei tapahdu, ellei opistossa jollekin asia kolahda ja muutu tärkeäksi. Ja voiko enää olla konkreettisempaa asiaa kuin tuo Dohan kokouksen anti? Tai se, että lajien sukupuuttovauhti on nopeutunut niin, että mm. pölyttävien hyönteisten olemassaolo on Euroopassakin jo uhan alla! Tai se, että typen kierto on häiriintynyt niin pahasti, että maapallon kyky sopeutua tilanteeseen on paukkunut yli. Vesiekosysteemit kärsivät ja lannoitteiden hinta nousee pilviin.

 

Olen ajatellut, että vapaan sivistystyön toimijat näkevät ne elämäntavan muutokseen liittyvät mahdollisuudet ja osaavat olla edistämässä sitä dialogia yhteiskunnassa, millä ratkaisuja olisi mahdollista löytää niin asumisen, liikkumisen kuin ruoankin puolesta, jotka ovat suurimmat maapallon lämpenemistä aiheuttavat tekijät. Olen ajatellut, että opistojen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun käymisessä ja kriittisen pedagogian puolestapuhujina olisi suuri ja merkittävä. Nyt en tiedä mitä ajatella.

 

Yhteiskunnallisen muutoksen tekijöitä tarvitaan nyt. Viimeistään nyt!

 

Ja mikä kumma Myrkky-Kaisa? Opiskelijat antoivat tuon nimen minulle aikoinaan, kun innokkaana ympäristökasvattajana luennoin ympäristöongelmista ja ravintoketjujen myrkyttymisestä. Nyt taitaa olla aika ottaa samat konstit käyttöön! Muutos alkaa itsestä.

 

Reksiblogi 1.1.2012

 

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, sataa ensimmäistä kertaa tänä talvena sillä tavoin lunta kuin lapsuudessa: hiljaista leijailua, isoja kauniita lumihiutaleita valkoiselle maalle, tielle, talojen katoille, puiden oksille.

 

Lumisade on puhdistava peite eilisen rakettisateen roskaamalle maalle. Nyt on kaunista, vaikka teidän, että eilisen jäljet eivät minnekään katoa.

 

Ne jäljet ovat pieni, mutta juuri nyt mieltäni vaivaava juttu siinä tavoitteessa, mihin Tasavallan Presidentti  juuri pitämässään uuden vuoden puheessaan useaan otteeseen viittasi: kestävään kehitykseen, kasvuun, jota määrittelevät ympäristörajat ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Kaikki kestävyyden elementit tulee nähdä juuri noin: kietoutuneena toisiinsa, riippuvina toisistaan, toisistaan vahvistuvina.

 

Presidenttimme mainitsi hienosti sen, että kestävää kehitystä vahvistetaan solidaarisuudella, demokratialla ja tasa-arvolla. Ilman näitä ei kestävää tulevaisuutta ole mahdollista saavuttaa.

 

Kannustavaa sekin, että hän viittasi jatkuvaan työhönsä kestävän kehityksen hyväksi senkin jälkeen kun presidenttivaihe hänen elämässään on ohitse. Tarja Halosen kaltaisia henkilöitä tarvitaan kipeästi kestävän kehityksen eteen tehtävään työhön! Itselleni tuollaisella tuella on valtava merkitys.

 

Opistoväki on valmistautumassa huomenna alkaviin kehittämispäiviinsä Vanajanlinnassa.

Kestävää kehitystä pohditaan sielläkin ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, noiden kehittämispäivien aikana päätetään ensi vuoden ilmiöt ja niiden teemat. Opiston lukuvuosihan on jo usean vuoden jaksotettu ilmiöiden ympärille. Niissä vähintään yhden teema on suoraan kestävään kehitykseen liittyvä. Kestävän kehityksen näkökulma tulee lisäksi läpäisevänä mukaan monessa muussakin. Tänä vuonna keke-teemaan pureudutaan ”Norppa-ilmiön” kautta.

 

Toinen kestävän kehityksen huomioon ottamista on kompetenssiarviointi, jonka käsittelyyn on Vanajanlinnassa varattu aikaa. Kun pohdimme tulevaisuuden avaintaitoja ja lastemme tarvitsemia valmiuksia, kestävän kehityksen osaaminen on varmasti yksi sellainen. Se, miten monimutkaiset, luonnon vastuuttomaan hyödyntämiseen, tai väestönkasvuun ja siitä aiheutuvaan ympäristön kulumiseen, tahi ilmaston muutoksen aiheuttamiin ongelmiin osataan löytää ratkaisuja, on kestävän yhteiskunnan ja kestävän tulevaisuuden kannalta  aivan avainkysymys! Osaajia tarvitaan. Ja tarvitaan yhä enemmän heitä, jotka eivät vain ”osaa” asioita, vaan jotka muuttavat osaamisensa tekemiseksi ja vaikuttamiseksi. Tuumasta toimeen on tunnetusti se pisin matka maailmassa. Osaajat voivat tehdä siitä huomattavasti lyhyemmän. Siksi tämä kompetenssi vaatii miettimistä ja suunnittelutyötä.

 

Petri Salo pohdiskeli taannoin kansanopistokokouksessa sivistyksen olemusta. Hän totesi, että se on puheissamme vähän sellaista kuin lämmittäisimme avosaunaa Saharassa.  Miksiköhän tämä nyt juohtui mieleeni? Ainakin siksi, että kestävä elämäntapa ja uusi yleissivistys ovat lähellä toisiaan, oikeastaan samaa asiaa. Siksipä  tuolle Petrin kuvaamalle sivistyksen asiantilalle tulisi tehdä oikeasti jotakin.

 

Runsas viikko on mennyt Japanin katastrofeista. Mieleni taustakuvana on sama kuin läppärissänikin yhtenä vaihtuvana sellaisena; nimittäin puupiirrostaiteilija Katsushika Hokusain Kanagavan suuri aalto 1800-luvun alusta. Teppo Turkki kirjoitti tänään Hesarin kulttuurisivuilla siitä ja japanilaisten suhtautumisesta katastrofeihin hyvän kirjoituksen. Hän antoi eväitä ymmärtää japanilaisten käyttäytymistä ja toimintaa katastrofien sattuessa. Itä-aasialaisessa  ajattelussa luonnonkatastrofit ja rankat koettelemukset koetaan mytologisella tasolla iskuksi vallassa olevalle tavalle toimia ja ajatella. Tohokun maajäristyksestä voi siis seurata jotakin hyvää, jos se sysää japanilaisen yhteiskunnan uuteen kehitysvaiheeseen. Saman lehden haastattelussa Hiroshiman ydinpommituhosta selviytynyt rouva Emiko Okada vahvistaa tämän: ”Ydinvoimaloita on rakennettu, jotta elintasomme olisi mahdollinen. Nyt tapaamme elää pitää muuttaa.”

Kun Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1979, olin Otavan Opiston kansainvälisyyskasvatuksen linjan ympäristönsuojelun opettaja. Sen ryhmän kanssa käytiin debattia ydinvoimasta, sen hyvistä puolista ja vaaroista suhteessa fossiilisiin polttoaineisiin ja maailman energiaratkaisuihin. Kun Three Mile Islandin kautta kiinailmiö tuli tietoisuuteen, opistolaiset halusivat toimia ja vaikuttaa. Itsekin olin innokkaasti mukana ydinvoimaa vastustavissa kulkueissa. Omat lapset olivat pieniä ja se lisäsi halua toimia turvallisemman maailman puolesta. ” In case of nuclear accident, kiss your children for good bye”, luki jossakin tekemässämme banderollissamme. Ajatus saa edelleen itkuntunteen kurkkuuni.Tällaista, kantaaottavaa kansalaisvaikuttamista oli silloin mukana opistotoiminnassa. Kynttiläkulkueita ja rauhanmarsseja. Siinä ajassa kasvoin kansanopisto-opettajaksi.

Ja taas kun Tsernobyl räjähti huhtikuussa 1986, olin opiskelijaryhmän kanssa Kiovan yllä lentokoneessa matkalla Leningradista Bakuun. Kun Suomessa ja muualla maailmassa tiedettiin mitä oli tapahtunut, meidän porukka nautti Bakun ja Jerevanin vapusta, kiinnostavista opintokäynneistä, Kaukasian keväästä, erilaisesta maailmasta täysin tietämättöminä mistään kamalasta. Saapuessamme Suomeen, kesti aikaa ymmärtää koko asiaa. Rajaviranomaiset pohtivat, pitäisikö meidät terveystarkastaa, radioaktiivisuutta mitata, joditabletteja antaa, kun olimme olleet kaksi viikkoa Neuvostoliitossa ja käväisseet lähellä katastrofialuetta. Mitään tuumailua enempää ei seurannut. Taisimme olla paremmassa turvassa Kaukasuksella kuin ihmiset täällä Suomessa, kun ilmavirtaukset kuljettivat laskeumia tänne suuntaan.

Perheet olivat kuitenkin järkyttyneitä ja helpottuneita kun matkalaiset palasivat. Tuon jälkeenkin otimme vielä monta kertaa riskejä lähteä opistomatkoille milloin minnekin.

Kun ilmastomuutoksen myötä energia-ajattelu on muuttunut ja ydinvoimaan on alettu suhtautua taas vähän niin kuin kaikki olisi siltä osin hallinnassa ja ongelmat teknisesti ratkaistavissa, olen kokenut omassa ajattelussani hirveää ristiriitaa. Nuo oman elämäni avainkokemukset vaikuttavat enkä koskaan voi niitä unohtaa. Toivottavasti Emiko Okadan sanoma kiirii maailmalla japanistakin kauemmaksi. Kansanopistojen rehtorikokouksessa johtaja Eeva-Riitta Pirhonen OKM:stä kyseli, onko mitään todellista tapahtunut opistojen toiminnassa sen jälkeen kun Vapaan sivistystyön lain tavoite- ja tarkoituspykälään tuli mukaan kestävä kehitys ja globaalit haasteet. Onko?

IMG_0212

Väki alkaa olla jo varsin näännyksissä. Viimeinen kuukausi ja muutama päivä päälle – sitten tämä opiskeluvuosi on finaalissa. Näkyy selvästi niin opiskelijoissa kuin opettajissakin. Ja kummallakin taholla on huolena ensi vuosi: opiskelijalla opiskelupaikan saaminen ja  meillä opetustyötä tekevillä arvioinnit sekä ensi vuoden suunnittelutyöt.

Opetuksen suunnittelussa helpointa olisi nopeasti niitata jaksot ja kurssijärjestykset kasaan ja ohjelmat valmiiksi. Pitäisi kuitenkin malttaa jättää aikaa itsearviointiin ja tuumaamiseen. Tulisi nähdä myös ensi vuoden ohi ja yli. Tulisi jaksaa miettiä, miten pidämme oppijan ja oppimisen kaikessa suunnittelussa ja ratkaisuissa koko jutun ytimessä. Tulisi edelleen pohtia syvemmin sitä, millä vältämme sirpaleisuutta, miten tuemme eheyttävää oppimista, rohkaisemme kokeiluihin ja uuden löytämiseen.

Kyselen itseltäni, jätämmekö oppijan liian helposti oman onnensa nojaan, ellei hän satu olemaan sellainen, jollaisia opiskelijoita mieluiten haluamme opettaa?  Olenko väärässä kun sanon, että heitähän me haluamme, jotka  ovat tunnilla, osallistuvat ja kuuntelevat, tekevät tehtävänsä ajallaan. Heitä, jotka puhuvat opettajan kanssa samaa kieltä ja saavat opettajankin syttymään. Vaan entä se yksilö, oppija erilaisine tarpeineen?

Mitä teemme heille, jotka tarvitsevat toisenlaista otetta ja mallia? Meillä näitä ratkaisuja on haettu uudelleen ja uudelleen. Löydetty ja hukattu, haettu ja löydetty. Nyt pitää löytää taas.  Kansanopistojen olemassaolo on oikeutettua juuri siksi, että se löytää ja että sillä on – ratkaisuja ja toisenlainen tapa toimia. Mutta ei opisto sitä tee, ihmiset tekevät. Minä teen.

Luin Rexilehdestä artikkelia Educa 2010- tapahtumasta, missä professori Andy Hargreaves oli luennoimassa Kestävän kehityksen neljännestä tiestä ja sen löytämisestä.

Koulutuksen paradigmoja hänen mukaansa on tähän mennessä ollut kolme: ensimmäinen on ollut innovatiivisuuden ja ristiriitaisuuden tie, toinen markkinoiden ja standardisoinnin tie ja kolmas tuottavuuden ja kumppanuuden tie. Näiden pohjalta tulisi nyt löytää neljäs tie, joka edellyttää innostavan tulevaisuuden vision luomista. Vision luomisessa tulisi luoda hyvä liitto menneisyyden saavutusten sekä haluttavan tulevaisuuden välillä.

Opistonäkökulmasta tällaisen vision luominen on mahdollinen siksikin, että sekä ”juuret että siivet”, mennyt ja tuleva ovat olleet meillä tietoisesti kehityksen ulottuvuuksina. Me tuppaamme vain tämän aina välillä unohtamaan. Hargreavesin viesti oli, että Suomessa koulutusjärjestelmä on nyt niin hyvä, että sieltä ei ole kuin yksi suunta. Nimittäin suunta alaspäin, ellemme pysty luomaan toimivaa visiota tulevaisuuden varalle. Sen hakeminen on kestävää kehitystä.

Se on myös kestävää johtamista. Itseen pitää palata taas.


GarbaDSC_0048Osallistuin tiistaina Arbiksella pidettyyn seminaariin. Teemana oli Maailma Kööpenhaminan jälkeen. Tilaisuus oli päätös VISIO:n “Ilmastonmuutos vapaan sivistystyön haasteena” – täydennyskoulutuskokonaisuudelle, joka toteutettiin viime vuoden puolella.

Koulutuskokonaisuuden aikana kerättiin vapaan sivistystyön oppilaitosten parhaita käytänteitä ja avattiin ilmastonmuutos-ilmiön monitahoisia tulokulmia ja vaikutusmahdollisuuksia. Seppo Niemelä totesi ensimmäisessä koulutustilaisuudessa, että pelkkä tieto lisää sananmukaisesti tuskaa. Oleellista on löytää vastauksia siihen, mitä minä voin tehdä. Ja mitä me voimme tehdä. Neuvosen Aleksi puhui siellä ja myöhemminkin ”me pystymme” politiikasta. Tällaiset sivistysprosessit päätyvät toimintaan ja yhdessä tekemiseen, niin minä uskon.

Sain kunnon tietopläjäyksen siitä, miten maailma makaa Kööpenhaminan jälkeen. On  kuulemma vielä kohtuullinen mahdollisuus pysyä kahden asteen tavoitteessa, jos päästöjen suunta saadaan laskuun vuoteen 2015 mennessä! Oras Tynkkynen ja Kaisa Kosonen esittelivät madonlukuja siitä, mitä  2 asteen tavoite oikeasti tarkoittaa. Vaikka Kööpenhamina oli pettymys, neuvotteluja on jatkettava ja kävi miten kävi, päästöjä on vähennettävä ja ilmastopolitiikkaa tehostettava. Hyvä merkki on, että keskeiset toimijat ovat sitoutuneet joka tapauksessa vähentämään päästöjään. Sekin, että fossiiliset polttoaineet ehtyvät ja tulee voimakkaampi tarve kehittää kestävää teknologiaa, vie samaan maaliin. Rohkaisevaa on, että edelläkävijämaat osoittavat vähäpäästöisen kasvun mahdolliseksi. Sen kauempaa ei Tynkkysen mukaan tarvitse tällaista esimerkkiä hakea kuin Ruotsista. Kun vielä asiakkaat vaativat  ponnekkaammin vähäpäästöisiä ratkaisuja, ei tarvitse odottaa sitä, että  vasta ilmastokriisin tuhot pakottavat toimiin. Silloin on auttamatta liian myöhäistä.

Kaisa Kosonen toi esille tarpeen saada Kööpenhaminan shokista ilmastoneuvottelut uuteen nousuun. Haaksirikko voi toimia herättäjänä, ja silloin on mahdollista saada kunnianhimoinen ja sitova sopimus aikaan Meksikossa. Lähivuodet joka tapauksessa ratkaisevat, miten päästövähennystavoitteissa onnistutaan.

Näitä puheenvuoroja kuunnellessa kirkastui, että kaikkia toimijoita tarvitaan. Hanskoja ei missään nimessä pidä lyödä nurkkaan. Uskon edelleen, että vapaalla sivistystyöllä on ilmastotalkoissa ja kestävän tulevaisuuden rakentamisessa tärkeä rooli.

Seminaarissa pohdittiin, kumpi on tärkeämpi näkökulma, ympäristö vai kestävä kehitys.  Se ei ole niin olennaista mitä kautta asioita lähestyy, kun itse tietää mitä mitä tavoittelee. Näkökulma voi olla kapeampi tai leveämpi, kunhan kaikkea ei muusata epämääräiseksi kekemössöksi. Se ei auta mihinkään.

Vapaan sivistystyö on havahtunut toimimaan. Meidän opistomme työsuhdepyörät oli noteerattu konkreettisena ekotekona ja Ukkosen Antti oli päässyt VISIOn raporttiin niiden mannekiiniksi. Antti on satojen kilometrien työmatkapyöräilyn lisäksi nyt myös etätyön mannekiini! Opiston etätyömanifesti toi kestävän työmatkaliikenteen esille laajempana kysymyksenä. Jokainen työmatkaliikkuja ja etätyötä tekevä ottaa kantaa hiilijalanjälkeen ja sen pienentämiseen. Opiston johtotiimi linjasi taannoin kulkuvälineiden prioriteettia. Julkiset ja kimpat kevyen liikenteen suosimisen lisäksi ovat aina etusijalla. Ehdotettiin, että ne meistä, jotka paljon joutuvat työn puolesta liikkumaan, selvittävät ja perustelevat muille, miten liikkuu ja miten ottaa huomioon hiilijäljen pienentämisvaatimuksen. Lähtökohta oli, että esimerkeillä ja rohkaisulla mennään eteenpäin.

Kotiovellamme kävi ennen joulua pari koululaista myymässä vuoden 2010 kalenteria. Leirikoulua varten varmaan, ajattelin. Oikeassa olinkin, mutta sydän oikein pompahti ilosta kun reippaat nuoret esittelivät, että kyse on Ekoteko-kalenterista, joka on Kalevankankaan koulun luontokurssin ideoima ja toteuttama vuosikalenteri, missä jokaiselle vuoden päivälle annetaan vinkki keinosta säästää energiaa ja luontoa. Hienot kuvat ja toimivia ideoita. Nohevaa porukkaa! Melkoinen ponnistus kasiluokkalaisilta, heidän opettajiltaan ja tukijoiltaan.

Tämän päivän kohdalla lukee: jätä kylmä autosi pihaan ja käytä joukkoliikennettä!

ps. liekohärkä (Ceruchus chrysomelius) on kuoriaislaji, jonka toukat tarvitsevat pitkälle hajonnutta puuainesta. Löytyy vanhoista metsistä. Laji on taantunut voimakkaasti 1800-luvulta nykypäivään. 2010 vietetään maailman biodiversiteettivuotta. Ilmastonmuutos vaikuttaa olennaisesti ekosysteemeihin ja niissä elävien lajien olemassaoloon. Jos 2:n asteen tavoitteessa ei onnistuta, pohjoiset havumetsät jäävät elämään menneiden ihmisten haaveissa. Sinne katoaa muistuma liekohärästäkin.



Eilen minulle soitti Suomen roskaliikkeen perustaja Tuula-Maria  Ahonen. Olen kyllä ollut tietoinen tuosta ”poimi roska päivässä” -toiminnasta, mutta juttutuokion tiimoilta innostuin liittymään porukkaan. Vaikka ei se Tuula-Marian yhteydenotto siihen liittynyt, vaan siihen, miten voitaisiin tukea toisiamme kestävän kehityksen kasvatuksessa.

Roskaliikkeen idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: poimit roskan päivässä (ja parhaimpana kaksi) sekä innostat muitakin tekemään niin. Liike on todellista kansalaisvaikuttamista. Sivut löytyvät osoitteesta www.roskapaivassa.net. Toimii myös facebookissa. Ja ajatelkaa, se on toiminut jo 10 vuotta ja jäsenmäärä kasvaa edelleen.

Kansalaisvaikuttaminen ja aktiivinen kansalaisuus ovat kaiken koulutuksen, mutta erityisesti aikuiskoulutuksen ja vapaan sivistystyön läpikulkevia tavoitteita. Sosiaalinen media lisää osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuksia ties monenteen potenssiin. Onhan se nähty myös porkkanamafian toiminnassa: kun me kaikki valintoja tekevät teemme saman valinnan, jonkin sovitun hyvän suhteen, vaikutus on valtava. Hyvän mielen lisäksi paljon näkyvää on saatu aikaan.

Näissä kummassakin keississä on hienoa se, että vaikuttaminen on konkreettista tekemistä, mahdollisuudet ovat kaikkien käsillä, mukaan on helppo mennä. Ja tulokset näkyvät.

Positiivisuus on myös tärkeä näkökulma. Voi rohkaistua toisista ja tehdä hyvää ja eikä masentua ja turhautua huonosta. Se on sitä hyvän kehää, mistä mm. Jouko Kajanoja on opiston työpajoissa käynyt puhumassa.

Tulevaisuuden oppilaitokset voivat olla kestävän kehityksen lyhtyjä, matalan kynnyksen paikkoja, missä eri ikäiset ihmiset oppivat toisiltaan kestävää elämäntapaa, rohkaisevat ja tukevat samalla koko yhteisöä ja kehittävät kyläänsä, paikkakuntaansa ja aluettaan toimimalla aktiivisesti. Sellaiset koulut ovat vahvoilla, jotka tällaisen roolin ottavat uuden yleissivistyksen levittämisessä.

Kestävän kehityksen työ on tullut tällä viikolla niin monella tavoin esille, että alkaa hykerryttää. Vapaan sivistystyön lain uusi tavoite- ja tarkoituspykälä näyttää ohjaavan oikeasti ottamaan kestävyyden pilarit huomioon.

19082008072

Opiston pilotoima ilmiöpohjaisuus on oiva tapa vahvistaa kestävää kehitystä edistävää oppimista ja päästä pohtimaan asioiden yhteyksiä ja ristiriitaisiakin tavoitteita. Ajatellaan vaikka ilmastonmuutosta ja lajien häviämistä. Ilmiöiden kautta voi löytyä se ymmärrys, että ei olekaan kyse erillisistä asioista. Tai uuden vuoden vieton rakettijätettä kerätessä tulee mietityksi raskasmetallien vaikutuksia tai lapsityövoiman käyttöä Kiinassa tai muualla.

Syntyy merkityksiä, joiden kautta ihmiselle syntyy halu tehdä asioille jotakin.


Tänään se oli, Opiston joulujuhla 2009. Paljon valmistelua ja touhua vielä eilen illalla. Puuhaa ja meteliä. Vaan tänään sitten pitkä ohjelma typistyi muutamaan lauluesitykseen ja omaan puheviritykseen koulun joulujuhlista. Esiintyjistä osa oli kipeänä ja osa muuten vain poissa. Kotoisa ja kotikutoinen juhla silti saatiin kasaan. ja ne laulut ja esitykset, joita lopulta saimme kuunnella, olivat liikuttavuudessaan vertaansa vailla. Oman itsensä ylityksiä, kauniita esityksiä, tosi liikkistä kaikella tavalla.

Aamujuhla on kansanopistomiljöössä ihan toimiva. Oli sovittu, että mennään enemmän rennolla kuin vakavalla meiningillä. Se oli kuusijuhlaa, ei niinkään joulujuhlaa. Luullakseni se toimii monikulttuurisessa koulussa hyvin. Kulttuuriperintöä ilman alleviivauksia. Silti en olisi pannut pahakseni, jos joku olisi ehdottanut ohjelmaan jonkun tutun joululaulun yhteislauluksi.

Iltapäivällä kokousten jälkeen nautittiin henkilöstön joulukahvit. Se oli lämminhenkinen kansanopistojuttu; yhdistelmä keittiöhenkilöstön juhlamieltä ja puutalon joulutonttujen lahjahärdelliä. Ihmeellistä miten jotkut ehtivät ideoida kierrätysmaterialista tehtyjen hienojen kannettavareppujen ja juustoherkkujen yhdistelmiä joululahjoiksi koko väelle itsetehdyillä joulusydämillä koristeltuina! Miten me tulisimme toimeen ilman tuollaisia idea-ja touhunikkareita.

Meille johtajille jää tällaisissa tilaisuuksissa vain nautittavin velvollisuus; kiitellä porukkaa ja toivotella joulut ja pyhät. Jukka toi lisämausteet soiton ja laulun kautta koko juttuun. Jouluyö soi uutena sovituksena vielä pitkään korvissani. Iltapäivän ruskotus ja  ruokalan ikkunoiden pakkashuuru tekivät hetkestä täydellisen, hauraan ja muistettavan.  Ja jaettavan. Oli meitä lähes nelisenkymmentä siellä mukana.

Olen jännityksellä seurannut koko viikon Kööpenhaminan ilmastokokousta. Marraskuussa olin toiveikas ja lähes varma siitä, että maailma saa yhden ilmastosopimuksen, jota lähdetään toteuttamaan Kioton sopimuksen päätyttyä. Kun ilmastokokous alkoi Kööpenhaminassa 7.12, olin vielä kovin luottavainen – ajattelin että maapallon valtioiden vastuulliset päättäjät pyrkivät sen aikaan saamaan. että mukaan saadaan sekä teollisuusmaat että kehitysmaat. Tällä viikolla kävi selväksi, että yhtä ilmastosopimusta tuskin syntyy. Tänään ei tiedetty vielä seitsemän aikaan illalla, mitä ylipäätään syntyy, kun huomenna pitäisi olla joku sopimus olemassa. Yön aikaan voi tapahtua ihmeitä, jos hyvin käy. Minulla on aika epätoivoinen olo sen suhteen. Pelissä on, minun näkökulmastani ainakin, lastemme tulevaisuus, maapallon tulevaisuus. Itsekkyyden asteikolla mennään reippaasti punaisella.

Miksi tämä jollekin reksille kuuluu? A) se on yleissivistystä b) vapaa sivistystyö ja kansanopistot ovat oppilaitosmuoto, joka voi erittäin tehokkaasti edistää kestävän kehityksen kasvatusta c) kansalaisvaikuttaminen ja globaali vastuu liittyy merkitysten syntymiseen ja tietokäsitykseen, jonka puolesta Otavassa on mahdollista toimia. Jonka puolesta minä toimin ja puhun, kun en muuta osaa. Tarjalle taputukset naisten tsemppaamisesta ja kehitysmaiden naisten roolin esille tuomisesta kestävän kehityksen työssä.