Reksiblogi 15.1.2012

Koulu alkoi. Opiskelijat ilmaantuivat käytäville iloisina ja energisinä. Pääsin moneen kertaan halattavaksi. Hauskaa, että noita halauksia jaeltiin erityisesti monen maahanmuuttajaopiskelijan kanssa.

Pysähdyin miettimään Otavan halauskulttuuria kun Annan ja Enriquen kanssa valmistelimme viime viikolla tutustumismatkaamme Rinkebyhyn. Otavassa koulun kulttuuriin on aina kuulunut halaaminen. Ehkä se on osa sitä kotikutoisuutta, lämpöä ja välittömyyttä josta opisto on tunnettu kaiken teknisen edelläkävijyyden ja kokeilulaboratoriokulttuurin lisäksi. Lämmin ja kova, vanha ja uusi, halauksellinen lähikosketus ja virtuaaliosallisuus, juuret ja siivet; siinä meidän vahvuutemme ja dynamiikkamme ydin.

Tuo halauskulttuuri on aseistariisuvaa, siihen oppii pidättyväinenkin ja toisenlaisessa kosketuskulttuurissa elänyt. Se tarvitsee vain paljon herkkyyttä sille, että ketään ei tulla liian lähelle väkisin. Että annetaan tilaa. Että hyväksytään erilaiset tavat. Muslimitytön pitää voida sanoa, että hän haluaa vain kätellä. Ja luottaa siihen, että kukaan ei astu rajan yli.

Kyse on luottamuksesta. Välittämisestä.

Opistolla 80-luvulla vaikuttanut rehtori Marja-Liisa sanoi läksiäistilaisuudessaan, että hän on oppinut vasta Otavassa halaamaan ja siksi kiittää Kaisaa tuosta opista. Siis minua! Hämmästelin sitä silloin, että kuinka minä ja siksi se taisi jäädä niin hyvin mieleeni. Olin vain tainnut osua olemaan tuon opistokulttuurin konkretisoija. Opistolla se kulttuuri on ollut paljon ennen minun aikaani läsnä. Minäkin opin siihen tultuani Otavaan.

Opistolla oli 80- ja 90- luvulla sellainen käytäntö, että vuodeksi kerrallaan valittiin niin sanottu ”virallinen halaaja”, joka sai ihan diplomin tuohon hommaan. Virallisella halaajalla oli lupa ja velvollisuus pitää huolta siitä, että halausvajetta ei synny ja kaikki tulevat tasapuolisesti halatuiksi. Juhlissa, erilaisissa opiston tilaisuuksissa ja missä vain kohtaamisissa tämä tehtävä oli tarpeen. Siksi piti valita myös varahalaaja. Hyvät halaajan ominaisuudet olivat juuri nuo yllä esitetyt: halaamisen pitää olla henkilölle luontaista ja toiminta jokaista kunnioittavaa.

Opistolla on halattu puita ja ihmisiä. Luulen, että sillä on työyhteisön ja oppimisyhteisön näkökulmasta runsain määrin tervehdyttäviä vaikutuksia.

Eräs entinen ympäristönsuojelun opiskelijani kiitti vuosien päästä minua, silloista opettajaansa, siitä kokemuksesta minkä hän sai opiston pihan puiden halaamisesta. Sillä kertaa oli tarkoitus pohtia omaa luontosuhdetta. En olisi uskonut, että metodilla olisi noin kauaskantoisia seurauksia!

Ajatella, tämä oli sadas postaus reksiblogissani.  Mikäs olisikaan ollut tälle parempi teema kuin halaaminen!