Tänään Kalevalanpäivänä selvisi sitten sekin, että Kalevalan sampo on mahdollisesti tarkoittanut kirjaa. Arvoituksen on ratkaissut eläkkeellä oleva historianlehtori Reino Riikonen, joka toteaa tuon ratkaisun löytyvän suoraan Kalevalasta.

”Taiatko takoa sammon, Kirjokannen kalkutella, Joutsenen kynän nenästä, Maholehmän maitosesta, Yhestä ohrasen jyvästä, Yhen uuhen untuvasta?”

Kun yhden uuhen elikkä lampaan untuva keritään, jää jäljelle nahka. Nahasta tehdään pergamenttia eli  sitä materiaalia, mille voidaan kirjoittaa. Kun maholehmän eli synnyttäneen lehmän maitoa sekoitetaan ohranjyviin, saadaan mustetta, johon voidaan sekoittaa eri värejä. Kirjoittamisen välineet ovat valmiit.  Kirjoittamalla syntyy kirja. Eikä  Kalevalan mukaan mikä tahansa kirja, vaan Raamattu tai osa Raamattua. Uusi Sampo.

Sitä muinaiset suomalaiset uskaltautuivat hakemaan Konstantinopolista saakka. Sinne lähtivät sampoa ryöstämään ja sieltä kirjaa hakemaan: ” Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin on kyntö siin on kylvö, siinä kasvu kaikenlainen. Siinäpä ikuinen onni.”

Opin lukemaan tavanomaisesti ekaluokalla. Siitä minulle ei ole jäänyt mitään kummempaa muistikuvaa. Siitä taas jäi, kun oikeasti opin lukemaan kirjoja ekaluokan keväällä! Se oli hieno hetki kun tajusin, että pystyn lukemaan mitä vain. Ja kun opettajaperheessä kirjoja oli, sai heittäyttäytyä uudestaan ja uudestaan lukemattomiin maailmoihin. Niihin aikoihin äitini piti yllä kansakoulun kirjastoa, löytyi aina luettavaa.

Eli kiitos vaan Elias Lönnrot ja Mikael Agricola! Lukutaito voimauttaa.

Luku- ja kirjoitustaitoa opetettiin Otavan Opistossakin sen alkuvuosina. Kansakoulussa ja kansanopistoissa opittiin muun muassa kirjoittamaan kirjeitä. Hesarissa oli kiinnostava juttu viikonloppuna sodanaikaisista kirjeistä ja sotilaiden yhteydenpidosta kirjeiden avulla rakkaisiinsa. Tulipa esille sellainenkin erikoisuus, että rintamalle välitettiin kirjeitä tuntemattomille sotilaille. Kirjeitä kannettiin niillekin, joille ei kukaan kirjoittanut.

Vaikka aika oli sotilailla kortilla, kirjeet kulkivat. Tiukat ohjeet määrittelivät, mitä kirjeisiin voi kirjoittaa; ei paikannimiä, ei kaatuneiden nimiä, ei huolestuttavia asioita.  Silti kirjeiden merkitys oli valtava. Tilanteet ja tapahtumat kun etenivät nopeasti, tiivis yhteydenpito kirjeitse helpotti oloa puolin ja toisin.

Talvisodan miesten kirjeissä näkyi koulussa opittu kaava. Niissä oli päiväys, paikka, alkutervehdys, toivotukset, asiat ja terveiset hyvässä järjestyksessä. Ne olivat hyvin kauniisti ja hyvin kirjoitettuja kirjeitä, sanoo FL Taina Huuhtanen, joka on kirjoittanut kirjan ”Talvisodan kirjeet”. Ja miten tärkeitä nuo kirjeet olivatkaan kotiväelle ja perheelle! Monen isättä kasvaneen lapsen ainoa konkreettinen yhdysside isään.

Lukutaito on avain oman elämän hallintaan. Planin osuva mainoskampanja on pysäyttänyt minut monena aamuna kahvikupin äärelle:  ”Koska olen tyttö, olen onnekas, jos saan oppia lukemaan ennen ensimmäistä lastani.” sanoo  kuvassa  pieni tyttö, Emeline, 9 vuotta.

Namibiassa, Windhoekin Katuturassa olen tavannut näitä pieniä tyttöjä. Lukutaito on edelleen tärkeä. Lukutaito, uusi lukutaito, sivistystyö, uusi sivistystyö. Se kaikki mikä valtauttaa, voimauttaa ja antaa osallisuuden mahdollisuudet, on edelleen juuriosastoa, koulutuksen ja opetuksen kirkkainta ydintä. Pidetään huolta Emelinestä ja kaikista tytöistä!