Opettajuuden olemuksesta

Tänään törmäsimme opettajuuden olemukseen kun haimme joihinkin koulutuksiin resursseja. Joku totesi omasta itsestään, ettei ole hyvä kouluttaja tähän koulutukseen, koska ei itse ole syttynyt aiheelle, vaikka teknisesti ja pedagogisesti sen hallitseekin. Tällainen näkökulma oli tilanteessa vähän yllättävä, mutta erittäin tärkeä tunnustaa ja tuoda esille.

Sytyttäminen on opettajan ja kouluttajan tehtävä, toisten innostaminen siis. Se taas vaatii ainakin jonkinlaista syttymistä itseltä onnistuakseen. Lyhyiden koulutustilaisuuksien kohdalla oma innostus on erityisen tärkeää, koska aikaa ei ole hukattavissa. Sen lisäksi, että osaa asiansa, pitää siihen uskoa.

Mutta kuinka sitten jaetaan työt järkevästi ja oikeudenmukaisesti, oppilaitoksessa, missä uusia koulutustehtäviä haetaan jatkuvasti eikä tunnintarkka työsuunnitelma ole mahdollinen? Kuka määrittelee, missä olen tarpeellinen ja hyvä? Mikä on organisaation ja henkilön oma näkemys tarpeesta ja tarpeellisuudesta? Onko määrättävä pakolla vai lempeällä ohjauksella? Useimmiten syttynyt haluaa sytyttää, kulkea ja kouluttaa ja virtaa riittää seuraaviin koitoksiin. Kun ollaan tiukilla, pitäisi löytyä apuja ja jakajia.

Olemme persoonina erilaisia. Toiset ovat hyviä “sisäänheittäjiä”, toiset taas ryhmän sitojia, dynamiikan ymmärtäjiä. En oikein tiedä muita keinoja näissä tilanteissa kuin keskustelu, keskustelu ja taas keskustelu. Pitää tulla nuo perustelut näkyviksi ja jakoon.

Opettaminen on siitä aika poikkeuksellinen työtehtävä, että sitä ei voi tehdä yksin. Ei kerta kaikkiaan voi! Opettajuuden ytimiä ravisteltiin eilen myös Teemalla Opettaja.tv:ssä. Siinä haastateltiin nuoria opettajia, jotka kertoivat sijaiskokemuksistaan eri kouluissa. Lyhyet sijaisuudet eivät mahdollista kovinkaan helppoa tapaa päästä koulun kulttuuriin, luokan dynamiikkaan tai ilmapiiriin sisälle, varsinkaan kun kukaan ei ehdi näitä sijaisia juurikaan ohjata tai neuvoa.

Ihastellen ja hyvällä mielellä kuuntelin näiden nuorten opettajien sukelluksia, mokia ja itsearviointia noista sijaisuushetkistä. Eräs heistä totesi, että kannattaa jättää ne suunnitelmat ja paperit ja heittäytyä vaan mukaan. Että ei ole niin väliä, saako kaikki suunnitellut tunnit pidettyä, kun vain muuten jää sellainen tunne, että on ollut hyödyksi. Ja joku totesi, että epävarmuutta ei pidä näyttää, pitää yrittää vaan luottaa itseensä. Kokemus tuo lisää varmuutta. Oli aivan ihastuttavaa kuunnella Mikkelin Lyseon mediavaikuttajaa Sari Noposta, joka kuvasi omaa polkuaan opettajaksi; epävarmuudesta sinuksi itsensä kanssa ja samalla oman työn ja opiskelijoiden. Hän osui ihan ytimeen sanomalla, että se, että opettajan työssä kehittyy ja kasvaa, taitaa ollakin koko työn juju. Työ ei ole samanlaista koskaan ja oma kehittyminen lisää mahdollisuuksia kokeilemiseen ja rentoon menoon. Se näkyi hyvin hänen tunniltaan kuvatussa videopätkässä. Siinä oli hauskuutta, syttymistä ja sytyttämistä roppakaupalla.

Eilisessä ohjelmassa joku nuorista opettajista totesi, että opettajan pitää haluta jossakin määrin olla esillä. Tästä puhui myös Kaija Juurikkala ollessaan mukana Opettajuuden Tulevaisuus-pajassa vuosi sitten. Hän totesi, että jokainen opettajaksi ryhtynyt on jollakin tavalla narsisti. Siinä on se haaste, miten narsismin, oman itsen esilläolon ja tärkeyden, sekä toisia varten olemisen ja oppimisen apuna olemisen, välille syntyy sopiva balanssi.

Sari Noponen puhui jaksamisesta. Ja yllättävästi siinä mielessä, että jaksaminen on hänestä kuuntelemista.

Syttymistä, sytyttämistä, välittämistä ja kuuntelemista. Opetustyö on myös itsen opettelua ja oppimista. Yhteistyön oppimista. Jatkuvaa sellaista.