Tag-Archive for » opettajuus «

 

Kaisan blogi 7.3.2013

 

Onkohan sitä jotenkin vinksahtanut kun tykkää, että paras osispäivä on sellainen, minkä aikana pääsee harjoittamaan vastatuulihiihtoa järven jäällä kymmenen asteen pakkasessa ja lukemaan opettajakollegojen kokemuksia alakoululaisten tiimityöstä? Sekaan vielä oman artikkelin hienosäätöä, someyhteyksiä sinne tänne ja tuonne tavallisten kotihommien soljuessa mukavasti kaiken lomassa?

 

On tai ei – tämä vaan on niin kivaa. Kun saa itse päättää miten päivänsä organisoi ja millä tavalla aikansa käyttää. Aikavarkaat plinksahtelevat korkeintaan iPhonen kalenterissa. Ja niidenkin kohdalla osaa jo sujuvasti käyttää hylkää-painiketta!

 

Silti on hauska huomata, miten nuo opetus-ja kasvatusasiat koukuttavat.

 

Edellisessä blogissani otin esille Kriittisen korkeakoulun kasvatuskulttuurihankkeen. Siitä kertovan julkaisun eli Karttakepin kuoleman kanssa minulla on vierähtänyt monta innostavaa tovia.

 

Pidin kovasti hankkeessa mukana olleiden Etelä-Sipoon koulun opettajien kirjoituksista. Niissä he kuvasivat työtään ja kokemuksiaan vuorovaikutteisista menetelmistä ja hankkeen vaikutuksista heidän työssään. Ja heissä itsessään.

 

Oli vaikuttavaa lukea, miten nämä uudella tavalla opetustyötä organisoivat opettajat joutuivat pohtimaan omaa opettajuuttaan ja yhteistyötä, pohtimaan mistä joutuu luopumaan ja mitä saa tilalle, kun alkaa toimia toisin.  Ja mitä joutuu poisoppimaan entisestä ja mitä sietämään uudessa. Aikuiskasvatuksen puolella toimineelle meikäläiselle oli  silmiä avaavaa, kuinka paljon alakoululaiset oppivat ottamaan vastuuta omasta ja toisten oppimisesta. Mukana ollut opettaja Hannu Haapaniemi toteaakin: ” Kyky tehdä yhteistyötä ja kyky olla rakentavalla tavalla ryhmän jäsen on vaikea ja koko iän kestävä oppimisprosessi. Niinpä se opettelu on hyödyllistä aloittaa varhain.”

 

Meillä opistossa toisinaan myös puhututtaa, paljonko vastuuta voi opiskelijoille antaa tai edellytämmekö itseohjautuvuutta liiaksi. Teemmekö itse turhankin helposti asioita oppijoiden puolesta? Erityisesti monikulttuuristen ja huonosti suomea osaavien opiskelijoiden kohdalla syyllistymme  erityisen helposti tällaiseen. Pyrimme auttamaan, mutta ajatus kääntyykin päinvastaiseksi.

 

Karttakeppi-kirjan kirjoittajat kuvaavat omien kokemustensa kautta vastuun ottamisen ja jakamisen prosessia, itseohjautuvuuden kehittymistä, vuorovaikutuksen kipupisteitä ja monenlaisia ratkaisumalleja.

 

Kirjoituksissa näkyi ennen kaikkea oppijan kunnioittaminen, oppimisen ilo ja yhteinen käsitys siitä, mistä oppimisessa ja opettamisessa on oikeasti kysymys.

 

Jokaisella hankkeessa mukana olleella oma kasvu opettajaksi oli aivan omanlainen. Opettajaksi tuleminen on ihmisenä kasvamista. Valmiiksi ei tule koskaan, mutta valmiimmaksi toisten kanssa!

 

 

 

Opettajuuden olemuksesta

Tänään törmäsimme opettajuuden olemukseen kun haimme joihinkin koulutuksiin resursseja. Joku totesi omasta itsestään, ettei ole hyvä kouluttaja tähän koulutukseen, koska ei itse ole syttynyt aiheelle, vaikka teknisesti ja pedagogisesti sen hallitseekin. Tällainen näkökulma oli tilanteessa vähän yllättävä, mutta erittäin tärkeä tunnustaa ja tuoda esille.

Sytyttäminen on opettajan ja kouluttajan tehtävä, toisten innostaminen siis. Se taas vaatii ainakin jonkinlaista syttymistä itseltä onnistuakseen. Lyhyiden koulutustilaisuuksien kohdalla oma innostus on erityisen tärkeää, koska aikaa ei ole hukattavissa. Sen lisäksi, että osaa asiansa, pitää siihen uskoa.

Mutta kuinka sitten jaetaan työt järkevästi ja oikeudenmukaisesti, oppilaitoksessa, missä uusia koulutustehtäviä haetaan jatkuvasti eikä tunnintarkka työsuunnitelma ole mahdollinen? Kuka määrittelee, missä olen tarpeellinen ja hyvä? Mikä on organisaation ja henkilön oma näkemys tarpeesta ja tarpeellisuudesta? Onko määrättävä pakolla vai lempeällä ohjauksella? Useimmiten syttynyt haluaa sytyttää, kulkea ja kouluttaa ja virtaa riittää seuraaviin koitoksiin. Kun ollaan tiukilla, pitäisi löytyä apuja ja jakajia.

Olemme persoonina erilaisia. Toiset ovat hyviä “sisäänheittäjiä”, toiset taas ryhmän sitojia, dynamiikan ymmärtäjiä. En oikein tiedä muita keinoja näissä tilanteissa kuin keskustelu, keskustelu ja taas keskustelu. Pitää tulla nuo perustelut näkyviksi ja jakoon.

Opettaminen on siitä aika poikkeuksellinen työtehtävä, että sitä ei voi tehdä yksin. Ei kerta kaikkiaan voi! Opettajuuden ytimiä ravisteltiin eilen myös Teemalla Opettaja.tv:ssä. Siinä haastateltiin nuoria opettajia, jotka kertoivat sijaiskokemuksistaan eri kouluissa. Lyhyet sijaisuudet eivät mahdollista kovinkaan helppoa tapaa päästä koulun kulttuuriin, luokan dynamiikkaan tai ilmapiiriin sisälle, varsinkaan kun kukaan ei ehdi näitä sijaisia juurikaan ohjata tai neuvoa.

Ihastellen ja hyvällä mielellä kuuntelin näiden nuorten opettajien sukelluksia, mokia ja itsearviointia noista sijaisuushetkistä. Eräs heistä totesi, että kannattaa jättää ne suunnitelmat ja paperit ja heittäytyä vaan mukaan. Että ei ole niin väliä, saako kaikki suunnitellut tunnit pidettyä, kun vain muuten jää sellainen tunne, että on ollut hyödyksi. Ja joku totesi, että epävarmuutta ei pidä näyttää, pitää yrittää vaan luottaa itseensä. Kokemus tuo lisää varmuutta. Oli aivan ihastuttavaa kuunnella Mikkelin Lyseon mediavaikuttajaa Sari Noposta, joka kuvasi omaa polkuaan opettajaksi; epävarmuudesta sinuksi itsensä kanssa ja samalla oman työn ja opiskelijoiden. Hän osui ihan ytimeen sanomalla, että se, että opettajan työssä kehittyy ja kasvaa, taitaa ollakin koko työn juju. Työ ei ole samanlaista koskaan ja oma kehittyminen lisää mahdollisuuksia kokeilemiseen ja rentoon menoon. Se näkyi hyvin hänen tunniltaan kuvatussa videopätkässä. Siinä oli hauskuutta, syttymistä ja sytyttämistä roppakaupalla.

Eilisessä ohjelmassa joku nuorista opettajista totesi, että opettajan pitää haluta jossakin määrin olla esillä. Tästä puhui myös Kaija Juurikkala ollessaan mukana Opettajuuden Tulevaisuus-pajassa vuosi sitten. Hän totesi, että jokainen opettajaksi ryhtynyt on jollakin tavalla narsisti. Siinä on se haaste, miten narsismin, oman itsen esilläolon ja tärkeyden, sekä toisia varten olemisen ja oppimisen apuna olemisen, välille syntyy sopiva balanssi.

Sari Noponen puhui jaksamisesta. Ja yllättävästi siinä mielessä, että jaksaminen on hänestä kuuntelemista.

Syttymistä, sytyttämistä, välittämistä ja kuuntelemista. Opetustyö on myös itsen opettelua ja oppimista. Yhteistyön oppimista. Jatkuvaa sellaista.

Ihana valoilmiö pullahti tänään helmikuun taivaanrantaan. Kumma tuo mieli, miten herkästi se reagoi ympäristön muutoksiin. Emme siis olekaan ympäristöstä irrallaan, onneksi!

Olin eilen Osaava-hankkeen tiedotus-ja verkostoitumistilaisuudessa Mikkelissä. Siellä käytiin hyvää keskustelua opettajuudesta samalla kun pohdittiin opetushenkilöstön täydennyskoulutustarpeita. Professori Simo Skinnari Savonlinnasta puhui aitouden käsitteestä, aidosta ihmisyydestä koulujen työyhteisössä. Hänen viisasta puhettaan oli hyvä kuunnella. Osallistuin keskusteluun kertomalla, miten myös sosiaalisessa mediassa olen kokenut aitoutta. Bloggaaminen on aitoa vuoropuhelua. Kirjoittajan tulee kirjoittaa aidosti aidoista asioista. Epäaitous näkyy. Ellet itse usko asioihin, mistä kirjoitat, se huomataan kyllä, sanovat myös Robert Scoble ja Shel Israel. Ja ne ihmiset, jotka reagoivat blogiteksteihin, osallistuvat aidosti. Syntyy aitoa jakamista.

Välittämistä, kouluviihtymistä, uskoa omaan itseen, niitä tarvitsee jokainen, myös aikuisoppija. Levälahden Kyösti oli minun lukioni kuvaamataidon opettaja. Ikääntyvä taiteilija, joka tupakansavun kyllästämän nuhjuisen pikkutakkinsa alta jakoi huolenpitoa ja välittämistä meille pohjanmaalaisen pikkulukion taiteilijasieluille. Meille monelle juuri tuo opetus oli sitä, joka auttoi jaksamaan lukion läpi. Kyöstin opit ovat kannatelleet vielä jälkeenpäinkin, niin minua kuin monia muitakin. Kuvanveisto on minun juttuni edelleen.

Olen miettinyt, mikä tuossa Kyöstissä oli erityistä. Hän ei ollut opettaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän pääasiassa ansaitsi omilla töillään. Eikä hän ollut mitenkään erityisen valovoimainen persoona. Kyösti oli tavallistakin tavallisen oloinen mieshenkilö.

Se mikä teki hänet erityiseksi, oli se, että hän suhtautui meihin nuoriin kuin tasavertaisiin kumppaneihin, kuin – uskokaa tai älkää, kuin kuvataiteilijakollegoihin, joiden mielipiteillä oli merkitystä. Yhdessä pohdittiin, millaisena joku asia tai ilmiö näyttäytyi, miten kuva kannattaisi tehdä. Ja kun lähdettiin tekemään, tuli teoria ja tekniikoiden opettaminen siinä ohessa. Opimme taulujen pohjustuksen, laveerauksen, sarjakuvatekniikat, väriopin ja sommittelun perusasiat vähän kuin sokeri liukeaa teehen, huomaamatta. Kyösti kunnioitti meitä oppilaita persoonina, joille hän opetti oman kokemuksensa kautta, rauhallisesti ja kiireettä. Kyöstillä oli aikaa. Kyösti uskoi meihin.

Kyösti järjesti kuvaamataidolle lisätilaa vanhan koulun vinttikerroksesta. Tilasta tuli meidän valtakunta, olohuone, missä vietimme pellavaöljyn tuoksussa vapaatunteja ja koulun jälkeistä aikaa. Kyösti järjesti sinne vanhoja mööpeleitä, joita me yhdessä ”tuunasimme”. Parhaat koulukaverini löytyivät niistä porukoista.

Anne Bamfordin tutkimus (The Wow Factor 2006) osoittaa, että taito-ja taideaineiden opetus parantaa pärjäämistä ja onnistumista muissakin oppiaineissa. Taito- ja taideaineiden opetus lisää myös kouluviihtyvyyttä.

Muistan hyvin, miten innostuneina ja omiin kykyihimme luottavina laskeuduimme kuvaamataidon vinttitiloista tavallisiin luokkatiloihin. Siellä ei useinkaan tuntenut samaa rohkeutta ja pystyvyyttä, mutta kuviskokemukset auttoivat niilläkin tunneilla. Olisipa uusien opetussuunnitelmien laatijat ja  tuntijakopohtijat niin viisaita, että näkisivät taito-ja taideaineiden merkityksen ihmisen kasvulle ja eheyttävälle oppimiselle.

IMG_8824