Tänään, kolmen kuninkaan päivänä, kuusi lähti ja koristeet korjattiin odottamaan ensi joulua. Pakkasen ja alkuvuoden valon ympäröimänä ihmettelen tätä hyvää mieltä, mikä jäi eilisen ja edellispäivän kehittämispäiviltä. Perinteeksi käyneet opiston tammikuiset kehittämispäivät pidettiin tänä vuonna Anttolan Hovissa.
Olimme joukolla koossa ja kehittämässä yhdessä opiston toimintaa. Voin olla puolueellinen, mutta en kyllä ole edes kuullut monesta muusta työyhteisöstä, missä oman työn ja oman työyhteisön kehittämiseen suhtaudutaan niin vakavasti kuin meillä. Tällä kertaa minulla, sen lisäksi että itse olin työryhmissä mukana, oli mahdollisuus vierailla useassa tiimissä esitellessäni toimintaa muutamalle Mikkelin kaupungin lukiokollegalle.
Kaikissa tiimikeskusteluissa olennaista oli pyrkimys ratkaista ongelmia, viedä loppuun kesken olevia hankkeita ja etsiä uusia malleja tiimien väliseen yhteispeliin ja ottaa vakavasti myös toisten tiimien ongelmia. Olin suorastaan vaikuttunut dialogin tasosta ja siitä että kuuntelu tuntui olevan päällä joka suunnalla.
Tavoitteista pidettiin hyvin kiinni, jopa niin. Tultiin ruokailemaan ennemmin myöhässä kuin etuajassa, kun asiat piti saada valmiiksi. Mutta ei siellä tiukkapipoja oltu. Leikittiin lumileikkejä ja parannettiin maailmaa niin saunassa kuin iltaturinoissa. Monta uutta karaoketähteäkin syttyi.
Venäläisen Villen kanssa parannettiin maailmaa puhumalla oppimisesta. Yhteisön oppiminen on mahdollista jos jaamme yhdessä vision siitä mitä tavoittelemme. Olemme työyhteisönä aivan eri tilanteessa tässä suhteessa kuin muutama vuosi aiemmin. Säätämistä on siinä, millä intensiteetillä ja nopeudella etenemme. Kärsivällisyyttä tarvitaan, tarvitaan kuuntelun taitoa, tarvitaan sivuaskeliakin, jotta olisi mahdollisuus päästä eteenpäin. Tarvitaan rohkeutta myöntää, että virheitäkin tulee tehtyä ja että virheistä voi oppia.
Oppimispalvelutiimissä pohdittiin kymppikoulutuksen kehityshaasteita ja motivaation ongelmia. Ratkaisuja haettiin vuosikellosta, oppimisen palveluiden rakenteesta sekä ohjaustyökaluista. Nämä ovat kaikki tärkeitä asioita. Seuraavaksi olisi otettava kiinni pedagogisesta kehittämisestä.
Otimme aikoinaan Pajarisen Jannen, pitkään kymppikoulutuksesta vastanneen ohjaajan kanssa käyttöön ”kullannuppupedagogiikan”, mikä on selvästi sukua Juha Juurikkalan ”ilon pedagogiikalle”. Saimme sen kautta rakentavamman lähestymistavan kymppitoiminnalle. Teimme silloin ilmiöpohjaisen oppimisen pohjatyötä eheyttävillä oppimisprojekteilla. Saisikohan näistä jatkojalostettua elementtejä, joilla pedagogista kehittämistä voisi viedä eteenpäin, kun nyt meillä lukio ja vapaa sivistystyö kokeilee täysillä ilmiöitä?
Enriquen loppuyhteenvedossa väki kuvasi kehittämispäivien loppusaldoa hyvällä ruoalla ja ravitsevalla hengenravinnolla sekä tietenkin yhdessä olemisella. Mitäpä muuta me tarvitsemme hyvään uuteen opistovuoteen?

Tuoreet kommentit