Reksiblogi 18.12.2011

Tutustuin tuohon termiin ja sen takana olevaan ajatteluun nelisen vuotta sitten Norjassa. Meillä oli menossa Grundtvig Learning Partnership -hanke missä Otavan Opiston lisäksi oli partnereita Tanskasta, Norjasta ja Iso-Britanniasta.

Hankkeen punaisena lankana oli monikulttuurisuus ja tuossa nimenomaisessa osuudessa strateginen kumppanuus ja identiteetin vahvistaminen.

Norjalaisten kehittämän ”third culture kids”- ohjelman lähtökohtana oli maahanmuuttajanuorten identiteetin vahvistaminen niin, että molemmat (tai useat) kulttuurit ja kielet vahvistuvat niin että siinä prosessissa syntyy uusi, kolmas identiteetti. Siinä ei pyritty vahvistamaan vain norjaa ja norjalaisuutta. Ohjelman tavoitteena oli, että kumpikin kieli, oma äidinkieli ja uusi norjan kieli olivat yhtä tärkeitä ja kumpikin identiteetti yhtä arvokas.  He ajattelivat että vasta silloin voi syntyä jotakin oikeasti kolmatta. Ja erittäin arvokasta. Norjan kouluttajat korostivat kolmannen kulttuurin lasten ja nuorten sillanrakentajaroolia ja tärkeyttä. ” Olette jotakin erityistä, henkilöitä, joita Norja tulee jatkossa tarvitsemaan entistä enemmän”. Meillä Suomessakin puhutaan nykyään hybridikulttuurista, mikä lienee lähellä third culture kids-ajattelua.

Tällaista vahvistamista tarvitaan. Monet maahanmuuttajanuoret haluavat nopeasti olla jotakin muuta. Motivaatio oman äidinkielen hyvään oppimiseen on hakusessa eikä uusikaan kieli aina houkuttele. Kaveripaineet vaikuttavat. Valtakulttuurin suhtautuminen vaikuttaa. Kulttuurihämmennys saattaa monen kohdalla estää rakentavan kotoutumisen.

Suomessa on parhaillaan menossa suuri kaksikielisyyskeskustelu: Suomi, ruotsi vai molemmat? Oma suhteeni ruotsin kieleen on hyvin ambivalentti. Suomen tarkkarajaisimman kielirajan suomenkielisellä puolella kasvaneena Etelä-Pohjanmaalaisena ja ahvenanmaalaisen sukutaustan omaavan aviomiehen kanssa naimisissa olevana suvussa on niin ruotsinkielisiä, kaksikielisiä kuin meitä supisuomen kielisiäkin. Vaikka omat lapset ovat kielitaitoisia suomenkielisiä, olisi hienoa, että mahdollisilla lastenlapsilla olisi tilaisuus päästä lähemmäs ruotsinkielisiä juuriaan, isomumminsa äidinkieltä.

Maria Wetterstrandin avaus kaksikielisistä kouluista pöyhii esiin monenlaisia mielipiteitä. Mahdollistaako Suomen koulujärjestelmä sekä-että”-mallin vai jatketaanko edelleen kahta rataa, suomenkieliset omissa ja ruotsinkieliset omissa kouluissaan?  Onko aito kaksikielisyys meillä tavoiteltava arvo, vai pelätäänkö, että suomenkieliset lapset ruotsinkielisissä kouluissa romuttavat koko järjestelmän.

Päivi Ängeslevä otti kantaa asiaan sunnuntaihesarissa ” Kaksi kieltä, kaksi mieltä” – artikkelillaan. Hän kertoi perheensä kouluvalintojen ja lasten kokemusten kautta siitä, miten tämä joko-tai-malli vaikuttaa. Hän myös esittää poteroihin kaivautuneiden poliitikkojen arvioitavaksi oman mallinsa kaksikieliseksi kouluksi. Se olisi kokeilemisen arvoinen ja aivan mahdollinen. Sen ydinargumentti on sama, mikä on tuon ”third culture kids” – ohjelmankin. ” Ja lapsi saisi vihdoin olla sellainen, miksi hän itse haluaa tuntea itsensä.” Sellaisena hän saisi tukea ja sellaisena hän olisi tärkeä ja arvokas.