Olen ollut viime aikoina  vähän ymmällä siitä, että blogini on löytänyt kommentoijia myös ulkomailta. Pitääpä kysellä viisaammilta, miten siihen tulisi suhtautua. Ihan mukavaahan se on sinänsä. Ja samalla häkellyttävää. Teksteissä ei ole montaa englannin sanaa ja silti kommentteja in English. WorldPress sen taitaa tehdä. Blogosfäärin mahdollisuuksia ja mittasuhteita ei osaa millään ymmärtää.

Eilen vastailin sivistys.netin lukijaraadin kyselyyn. Aiheena oli sosiaalinen media. Kysymys mitä hyötyä tai kiusaa työssä on sosiaalisesta mediasta pysäytti sormet näppäimille. Hyötyjä oli helppo luetella. Facebook on esimerkiksi mieletön media vaikkapa ilmastomuutoksen torjunnan tiedotus-, viestintä-ja toimintafoorumina. Osallistujamäärät ovat valtavia! Jos joukoissa on voimaa, viisautta ja rohkeutta, niin sosiaalisen median foorumit tekevät tuon näkyväksi. Ja nopeasti!  Yhteisöjen tuki ja rohkaisu on mahtavaa.

Kiusoja olikin sitten vaikeampi kuvata. Työaika menee epäoleelliseen? Ei minusta. Monet ajatukset saavat hiotumman muodon, kun aloitteita ja mielipiteitä pohtii  julkaistavaksi sosiaalisessa mediassa. Loukkaavia mieliteitä? Toki niitä voi putkahtaa mukaan. Ihmiset kuitenkin pääsääntöisesti toimivat vastuullisesti ja pyrkivät ottamaan toiset ja toisten mielipiteet huomioon. Jokaisella on vastuu työyhteisön toimivuudesta ja omasta roolistaan siinä. Sillä ei ole merkitystä onko kyse live-tilanteesta tai sosiaalisesta mediasta.

Suhde opiskelijoihin? En ole siinäkään nähnyt kiusoja. Toki vastuullisuus ja tietoisuus ympäristöstä missä toimii, pitää pitää mielessä. Voi toimia yhtä tökerösti tai rakentavasti suljetun oven takana luokassa kuin Facebookissa. Negatiivinen kirjoittelu? Se pitää hyväksyä ja panna omaan arvoonsa. Kritiikki: … ja siitä oppia.

Juha Suoranta kävi opistolla viikonloppuna. Ajatus oli päästä pajayhteisön (pääasiassa opettajia) tekemään Wikiopistoa. Herkullinen juttu: vapaan sivistystyön nostaminen uudelle tasolle.  Sosiaalinen media on tavallaan paluuta vapaan sivistystyön ytimeen, jakamiseen ja yhdessä oppimiseen, ilman kontrollia ja ohjaavaa opetussuunitelmaa. Paja ei Wikiopiston suhteen kuitenkaan päässyt alkua pidemmälle. Juhan blogi paukkui Tampereen junassa, kun hän purki pettymystään. Kommentteja oli eiliseen iltaan mennessä kertynyt pitkä rimpsu. Lueskellessani kirjoituksia totesin, että oppimisestahan tässä oli kyse. Porukka oli kaiken kaikkiaan niin vapaan sivistystyön koulutuksen väkeä kuin olla taitaa. Jokaisella oli vähän eri tulokulma osallistumiseen, samoin wikiin, kenellä teoreettisempi, kenellä käytännönläheisempi kenellä kokeneempi. Grundtvig aikanaan puhui jo siitä, että kun erilailla ajattelevat ja erilaisilla elämänkokemuksilla varustetut miehet ja naiset kohtaavat, alkaa oppiminen. Vasta dissonanssi mahdollistaa oppimisen, sanoo myös Arjen Wals. Siihen olisi ollut tässäkin mahdollisuus. Eteenpäin kuitenkin mentiin, se on hyvä asia.

Aina välillä itse kipuilen liian kiltteyden kanssa. Voiko rehtori olla kiltti? Pitääkö muuttua joksikin jota en ole? Mikä on kiltteyttä? Pitäisikö kiltteys nostaa arvoonsa, lähteä kiltteyden kapinaan, kuten Roosa Meriläinen esittää? Yksi kiltteyden kapinaliike on Random Acts of Kindness. Porukat tekevät pieniä hyviä tekoja odottamatta vastapalvelusta tai kiitosta. Pienet huomaamiset ilostuttavat päivää ällistyttävästi. Meillä opistolla on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat tämän.

Itse mietin, milloin olen tietoisesti tehnyt näitä randomeita? Nyt kapinaan. Hymyä ja hyvää mieltä ei voi olla koskaan liikaa.