Reksiblogi 7.12.2010
Itsenäisyyspäiväviikonlopun aikana oli kiva lukea rauhassa päivän lehtiä ja muutakin. Sunnuntain hesarissa kiharaviiksisen jonglöörin lentävä hattu pakotti tarkentamaan katsantoa ja lukemaan Heikki Tolinista kertovaa tarinaa.
Sympaattinen tyyppi kertoo, miten hänestä tuli jongleeraaja ja miten hän löysi sirkuksesta oman alan, sen jota hän oli etsinyt jo kauan. Sitä ennen hänet oli potkittu pois monesta koulusta tai hän oli itse jättänyt niitä kesken. Monta alkua ja monta uutta yritystä. Koulu ei kolahtanut. Opetus oli muuta mitä hän oli kuvitellut, eikä siihen päässyt kiinni. Monta alaa piti koettaa, jotta olisi löytänyt sen, mitä halusi.
Lopulta se ala löytyi vahingossa, nimittäin puistojongleeraamisen avulla.
Aamuisin alkoi tuntua tärkeämmältä jäädä kotiin opettelemaan uutta temppua kuin mennä kouluun. Koulupäivät jäivät ja täyttyivät omista oppimistehtävistä diabolon tai keilojen kanssa.
Voisi luulla, että paluut uusiin yrityksiin ja uusiin kouluihin olisivat olleet tälle nykyiselle sirkusammattilaiselle ja opettajalle katkeran ja turhauttavan ajan muistelua, vaan ei ollenkaan. Heikki päinvastoin sanoo olevansa onnellinen siitä, että kaikki meni niinkuin meni. ”Olen saanut törmäillä”, hän toteaa.
Nyt Heikki Tolin on alansa ulkomaillakin arvostettu ammattilainen. Parasta sirkuksessa on hänen mukaansa avoin ilmapiiri ja yhteisöllisyys. Hän valitsisi sen joka päivä uudelleen.
Heikki ei koe olleensa koulupudokas vaan pudottautuja. Hän halusi mennä omia reittejään. Koulusta lähdöt ja pois jättäytymiset olivat Heikin omia valintoja. Elämän suurissa valinnoissa pitää voida päättää itse, on Heikin tarinan keskeinen sanoma.
Nämä Heikit ovat meidän, opetusalan ammattilaisten, painajaisia. Haluaisimme niin kovasti valita heidän puolestaan, tietää paremmin kuin he tietävät.
Ja kun näin toimimme, menetämme otteen monista. Kun sähköistä hakujärjestelmää on kehitetty ja sen kierroksia kiristetty, pudottautujien joukko tulee näkyviin yhä selvemmin. Kun tämän syksyn aikana olemme pohtineet kymppikoulutuksen tulevaisuutta, joudumme ottamaan kantaa myös pudottautujiin. Onko 10-luokka tavoitteineen sittenkään riittävän joustava niille nuorille, jotka tietoisesti hakevat itseään ja jotain omaa? Miten saa luvan törmäillä? Tukahduttaako kansanopisto heidät liialla huolehtimisella? Missä on välittämisen ja toisen elämään puuttumisen tasapaino?
Ellei näitä kysymyksiä kysytä, kehitystä ei tapahdu. Jonnekin suoritusvaatimuksien ja väärien odotusten rakosiin tippuvat silloin Heikin tapaiset kaverit.


Tuoreet kommentit