Tag-Archive for » sosiaalinen media «

27
Mar

Lauantaina 26.3. pimenivät asunnot puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä iltaa kaikilla mantereilla ja aikavyöhykkeillä. Earth Hour on maailman luonnonsäätiön eli WWF:n maailmanlaajuinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on pysäyttää meidät hetkeksi pohtimaan energiankulutustamme ja sen vaikutuksia ilmastoon.

Ilmastotempaus järjestettiin ensimmäisen kerran Australiassa 2007. Se on levinnyt nopeasti kaikkialle ja sen suosio samoin kuin osallistujien määräkin on kasvanut räjähdysmäisesti. Viime vuonna mukana oli 126 maata ja yli 4000 kaupunkia. Suomesta 2010 oli  mukana 86 kuntaa ja 105 oppilaitosta.

Toivottavasti tämän vuoden luvut ovat vielä suurempia. Mikkeli kaupunkina ja Otavan Opisto oppilaitoksena oli mukana jo tuolloin. Tänä vuonna Earth Hour otettiin mukaan meillä opistolla vielä yhteisöllisemmin ja monipuolisemmin. Opiston Nettilukio haastoi nyt kaikki opiskelijat mukaan ottamaan kuvia omasta Earth Hour-hetkestä ja jakamaan niitä verkossa muiden kanssa. Kuvia oli mahdollista seurata blogissa ja Twitterissä. Myös Face-bookissa jaettiin Earth Hour-tuntia.

Sosiaalinen media yhdisti ihmiset ja kokemukset. Hienoa oli esimerkiksi se, että opiston johtokuntaa, verkkotoimijoita, entisiä opiskelijoita ja henkilökuntaa oli mukana nykyisten opiskelijoiden kanssa tempauksessa. Kansanopistot voivat oikeasti olla edistämässä ja vaikuttamassa kestävään tulevaisuuteen!  Erään osallistujan lapset olivat todenneet telkkarin katsomisesta pimeässä, että näinhän me tehtiin viime vuonnakin! Toivotaan, että monen perheen perinteisiin siirtyy Earh Hour!

Kiitokset Tarulle ja Sarille, jotka ideoivat meidän kampanjamme ja mahdollistivat toiminnan jakamisen tavat. Sosiaalinen media näytti hyvät puolensa.

Ensi perjantaina rämähtää jälleen opistolaisten SOF- produktio käyntiin. Kenraali pidetään Otavan alakoulun juhlasalissa klo 12. Tämän kevään osalta harjoitukset ovat olleet sen verran salaperäisiä, että minulle ei ainakaan ole selvinnyt etukäteen juoni eikä sisältö. Musiikkia ja teatteria on luvassa; hyvää sellaista, sen uskallan luvata! Kiinnostuksella jään odottamaan.

Viime vuonna SOFfissa oli mukana myös Lassi – niminen nuori mies: se sama joka tänä talvena nousi Idols-kisan kautta tunnetuksi koko maassa. Lassin laulutaidot tekivät hänestä Idols-suosikin, mutta vielä kiinnostavammaksi hänet teki se, että hän jättäytyi kisasta omaehtoisesti pois juuri kun oli päässyt semifinalistien joukkoon. Ujo kaveri pani muut asiat tähteyden edelle.

Lassi kertoi löytäneensä nykyisen bändinsä Tentacle Pillow:n soittajat Onnin ja Villen ensimmäisenä koulupäivänä Otavassa. Opisto voi toimia näinkin; liimana ja mahdollistajana.

Olikohan siinä sitä Family Learning-mallia, mitä olemme halunneet tuoda mukaan bändisoittamisen pedagogiseen ajatteluun? Porukat oppivat yhdessä ja huolehtivat toisistaan. Aika kansanopistomaista!

Reksiblogi 22.11.2010

IMG_0049

Nolottaa vähän tunnustaa, että huomaan odottavani peukkuja tai kommentteja erilaisin omiin päivityksiin, kommentteihin ja blogiteksteihin. Tärkeää, että joku huomaa!

Vaikka miten kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja hyvin vähän sosiaalista enimmäkseen, sitä toivoo että joku huomaa.  Kollega taannoin sitä kritisoikin, tuota sosiaalisuuden hypeä. Itsellesi sinä teet. Yksin sinä kirjoitat. Mikä siinä on sitten sosiaalista, hän kyseli. Ei mikään voi olla vähemmän sosiaalista kuin bloggaaminen!

Kolahti, laittoi miettimään. Jos kukaan ei kommentoi, ota puheeksi tai muuten huomaa, mitä olet facebookissa tai blogeissasi huudellut, tulee vähän näkymätön olo. Palaute taitaa vedota narsistiseen puoleeni, haluun tulla huomatuksi, haluun olla esillä. Sosiaaliset mediat antavat esillä oloon uuden ympäristön. Ja huomaamisen tarve on meillä kaikilla. Näkymättömäksi jääminen on pahinta mitä voi olla. Some-näkyminen voi olla monellekin todella vapauttava kokemus – helpompaa tulla sillä tavoin esille kuin  ehkä elävässä elämässä. Silloin se on hyvä. Meillä on aivan liikaa näkymättömiä tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä, araksi nitistettyjä, itseään vähätteleviä, omaa arvoaan tunnustamattomia. Ihmisiä, jotka pitäisi parantaa näkyviksi jollakin tavalla. Facebook tai muu some voi olla siinä yksi tapa.

Olen huomannut että pikku juttu, ”tykkään” painaminen kaverin statuspäivitykselle, voi ilostuttaa hänen päiväänsä kummasti. Näin käy minullekin. Joskus seuraa pitkä viestiketju pienestä kommentista, halu jatkaa ja jakaa. Siksi se uusien syötteiden seuraaminen kuuluu kuvioon. Ollaan olemassa.

Sama juttu on blogien kanssa. Se, että seuraat toisten blogeja, etkä vain pöhise omissa kirjoituksissasi, kuuluu asiaan. Siitä seuraa huomaamista, jakamista ja sosiaalista olemista. Kummallista, että monet ihmiset ovat tulleet lähemmäs juuri somen kautta, vaikka olen tuntenut pitkään ja tavannut eri yhteyksissä monia kertoja.

Nyt kun olen runsaan vuoden verran blogannut, minulle on jotain kokemusta kertynyt niin kirjoittamisesta itsestään kuin osallisuudesta bloggaajien yhteisöönkin. Se yhteisö vetää puoleensa, niin se vain on. Siksi tuntuu mukavalta jatkaa.

Tänään olen miettinyt ylioppilaita, sitä mitä osaisin taas tällä kertaa meidän uusille ylioppilaillemme puhua, miten rohkaista ja vahvistaa eteenpäin. Siinä juhlassa tähtiä ovat valkolakin saajat, minä vain osallisena heidän juhlassaan. Yritän jotakin oleellista tuosta asetelmasta löytää. Pitää vielä jatkaa miettimistä. Onneksi on runsas viikko vielä aikaa.

IMG_0255

Se on tunkeutunut kuin kevätukkonen työyhteisöömme. Kaikki haluaa sinne, sosiaalisen median kahvipöytään. Ei kahvin vuoksi vaan keskustelujen. Joka kerta kun katson uusia viestejä (tarkoittaa vilkaisua useasti päivässä), niitä on muutaman sijasta useampi kymmen. Nopeasti selattavia ryhmiä ja keskusteluja, kommentoitavia, tiedottavia, niitä näitä – kaikkea sellaista, mitä työpaikkojen kahvipöydissä yleensä puhutaan. Uuden kahvipöytämme virtuaalikattauksesta vastaa työkalu nimeltä Yammer. Nautittavaa löytyy moneen makuun.

Yammerissa keskusteluketjut soljuvat ja muuttuvat hykerryttävästi hyvinkin polveileviksi, monisyisiksi ja syvällisiksikin. Jaetaan, ymmärretään, kompataan ja tykätään. Ollaan oikeasti jakavia.  Jaetaan pientä ja isoa. Kysytään ja vastataan. Pyydetään apuun tai kerrotaan missä ollaan. Ei tarvitse olla aina niin vakava tai työrooli visusti päällä. Tai voi olla sitäkin. Tämän työkalun hyviin puoliin kuulukin, että kirjoittaa voi laidasta laitaan, muutakin kuin työhön liittyvää asiaa ja tarkoin punnittua ja hiottua tekstiä. Voi olla ihminen.

Kahvipöydissä on tavallista, että esiin nostetut asiat jäävät vain pienen piirin tietoon, tässä virtuaalisessa pöydässä kattaus on kaikille. Ja kuppeja haetaan lisää jos loppuu. Osallistut keskusteluihin tai et, sinulla on siihen mahdollisuus. Osallistuminen ei erottele paikan päällä olijoita tai etätyöläisistä. Tämänkin päivän keskusteluissa on ollut mukana monimuotoinen joukko läheltä ja kaukaa. Ollaan samaa porukkaa.

Yhdistävä tekijä on opisto. Viime päivinä olen ollut tekemisissä läheisesti usean Otavaa kauempaa katsovan kollegan kanssa. Mielessä pyörii, että mitenkähän sen Jarin jalka, mitä kuuluu Katin kuopukselle, millaista uutta ajateltavaa laittaa tällä kertaa Ani eteenpäin, millaisia kuvia jakaa Jere, mitä Marilla, Villellä tai Tommilla on mielessä, mitä viisasta Hannu kommentoi jnejnejne.

Ja se, että tiedän mitä tapahtuu työyhteisössämme juuri nyt tämän työkalun kautta, ei tee minua sen välinpitämättömämmäksi lähikahvipöytien keskusteluista. Aamukahveilla ja päiväkahveilla käy ihan se sama väki kuin ennenkin. Kyllä sielläkin keskustellaan. Osallistuvia on vain rajallinen määrä meidän koko väestä.

Käytävä- ja nurkkakokouksia on aina pidetty erilaisissa työyhteisöissä. Niistä ei ole oikein hyvää sanottavaa. Juoruilu ja ulkopuolelle jättäminen on sellaisten kokousten ikävä sivujuonne. Verkkokahvipöydästä ei ketään voi sulkea ulos. Kukin voi itse päättää, ketä ja mitä keskusteluja haluaa seurata, millä intensiteetillä ja missä haluaa olla mukana. Vapaaehtoista mutta samalla niin koukuttavaa. Ja voimauttavaa. Tänäänkin mietin, että aika monta kiitos-sanaa esiintyi niissä keskusteluissa joita seurasin. Montakohan kertaa kiitos tulee luontevasti siinä tavan kahvipöydässä?

Tähän saakka aiemmat yritykset ottaa joku vastaava yhteisötyökalu käyttöön, ovat kaatuneet siihen, että  ei ole koettu mielekkääksi ottaa käyttöön uutta entisten päälle. Johdon tai teknisen edelläkävijäporukan innostus ei ole tarttunut vaikka kuinka on hyvää puhuttu.

Tämä lähti pienestä kokeilustai. Ei tarvittu koulutusta, ei maanittelua. Mikä meihin oikein meni? Yammer, mutta eipä siitä ilman meitä, osallisuutta tai jakamista mihinkään olisi ollut. Oli tarve. Tarvitsimme kahvipöydän laajennuksen ja saimme sen!


Sain juuri puhelun Ruotsista. Sieltä kerrottiin, että opiston kontribuutio verkon kautta kansanopistoväen kevätkonferenssiin oli hyvä veto. Teemana oli kestävä kehitys. Minä ja kollegani Tuija toteutimme tuon osallistumisen ConnectPro:n välityksellä, Otavassa koneen äärellä på svenska. Yhdistyksen pääsihteeri Jyrki Ijäs oli Kungälvin päässä ”konemiehenä”. Kerroimme meidän kestävän kehityksen ohjelmasta, toiminnasta ja niistä tavoista, millä yritämme vähentää niin opiston kuin yksityisiäkin hiilijälkiämme. Teimme esityksemme dialogiksi istumalla eri puolilla opistorakennusta, mutta silti yhdessä Connect Pron svenskaroomissa. Nauhaa ei editoitu, se oli arkista puhetta öööö ja äää – välisanoineen, ruotsiksi. Jännittävää olisi ollut nähdä, miten yleisö Kungälvissä reagoi;-)

Toimintapa on meillä hyvin arkinen nettilukion ja nettiperuskoulun opetuksessa ja ohjauksessa. Lähestulkoon kaikessa opetuksessa, suunnittelussa, kokouksissa ja tapahtumissa käytämme verkkoa ja työkaluja, millä pääsee lähelle kauempaakin. Tarvitsematta matkustaa. Kun sitten on oikea tarve matkustaa lähitilanteeseen, kurssille, seminaariin, lähelle tulemisen lisäarvot on kukin ehtinyt panna puntariin ihan itse. Niitä ei määrää osallistumispakko, ei työnantaja tai esimies. Säännöt on sovittu yhdessä. Etäoppiminen on samanlaista oppimista, etätyö on samanlaista työtä. Ei helpompaa eikä kevyempää. Silti aikaa jää enemmän työlle tai omaan muuhun elämään. Kuormitus kevenee, hiilijälki pienenee. Tätä me halusimme Tuijan kanssa samalla demonstroida kun olimme mukana virtuaalisesti. Oli kuulemma herättänyt vilkkaan keskustelun. Hienoa; ei mennyt hukkaan tuo osallistuminen! Ääni ei kuulemma ollut paras mahdollinen, mutta siitä huolimatta esitys toimi – kiitos Jyrkin valppauden! Niinhän se on meillä usein; pienet asiat vaikuttavat ja tekniikkaväen työ on ensiarvoisen tärkeää. Sitä ei aina edes tajua, miten koko työpajasession ajan tekniikkaväki on tulilla, kun ihan muut touhuavat ja ovat esillä.

Eilen aamulla koin ihanan yllätyksen; työpöydälläni vuosia ruukussa elänyt viherkasvi oli avannut upean kukkansa – yhden kukan! Olen sitä kasvia kastellut ja katsellut, jakanut ruukkuihin ja ihmetellyt mistä löytäisin oikean lajimäärityksen. Liljakasviksi sen olen tunnistanut, mutta biologina nolo myöntää, että sen pitemmälle en ole määrityksessä päässyt. Kasvin alun olen saanut ystävältäni Annelilta kauan sitten.

Ja nyt: upea kukka. Oli siinä ja siinä, että huomasin sen aamukiireessä. Että ehdin pysähtyä, hämmästyä, ihastella ja ottaa muutaman kuvan. Laitoin yhden Facebookiin ja siellä se ehti ihastuttaa useaa ystävää. Iltapäivällä aioin tutkia kukkaa lisää ja selvittää netistä, mistä lajista on kyse. Sepä olikin jo käpertynyt pieneksi mytyksi. Tänään se kuihtui kokonaan ja juuri äsken kukka napsahti varrestaan lattialle. Se taisi olla tarkoitettu vain minun silmilleni, mutta sosiaalisen median kautta monet pääsivät nauttimaan siitä kanssani. Joskus voi antaa tällaisia lahjoja, aineettomia.

Ja aineeton oli sekin Sami-nimisen henkilön lahja kun hän kommentoi erästä kauan sitten kirjoittamaani blogikirjoitusta Kyöstin opetuksista. Joku muukin kuin minä muistaa Kyöstin hyvine neuvoineen, ”baretteineen ja tupakanhajuineen”. On tämä sosiaalinen media vaan…

IMG_0155

Olen ollut viime aikoina  vähän ymmällä siitä, että blogini on löytänyt kommentoijia myös ulkomailta. Pitääpä kysellä viisaammilta, miten siihen tulisi suhtautua. Ihan mukavaahan se on sinänsä. Ja samalla häkellyttävää. Teksteissä ei ole montaa englannin sanaa ja silti kommentteja in English. WorldPress sen taitaa tehdä. Blogosfäärin mahdollisuuksia ja mittasuhteita ei osaa millään ymmärtää.

Eilen vastailin sivistys.netin lukijaraadin kyselyyn. Aiheena oli sosiaalinen media. Kysymys mitä hyötyä tai kiusaa työssä on sosiaalisesta mediasta pysäytti sormet näppäimille. Hyötyjä oli helppo luetella. Facebook on esimerkiksi mieletön media vaikkapa ilmastomuutoksen torjunnan tiedotus-, viestintä-ja toimintafoorumina. Osallistujamäärät ovat valtavia! Jos joukoissa on voimaa, viisautta ja rohkeutta, niin sosiaalisen median foorumit tekevät tuon näkyväksi. Ja nopeasti!  Yhteisöjen tuki ja rohkaisu on mahtavaa.

Kiusoja olikin sitten vaikeampi kuvata. Työaika menee epäoleelliseen? Ei minusta. Monet ajatukset saavat hiotumman muodon, kun aloitteita ja mielipiteitä pohtii  julkaistavaksi sosiaalisessa mediassa. Loukkaavia mieliteitä? Toki niitä voi putkahtaa mukaan. Ihmiset kuitenkin pääsääntöisesti toimivat vastuullisesti ja pyrkivät ottamaan toiset ja toisten mielipiteet huomioon. Jokaisella on vastuu työyhteisön toimivuudesta ja omasta roolistaan siinä. Sillä ei ole merkitystä onko kyse live-tilanteesta tai sosiaalisesta mediasta.

Suhde opiskelijoihin? En ole siinäkään nähnyt kiusoja. Toki vastuullisuus ja tietoisuus ympäristöstä missä toimii, pitää pitää mielessä. Voi toimia yhtä tökerösti tai rakentavasti suljetun oven takana luokassa kuin Facebookissa. Negatiivinen kirjoittelu? Se pitää hyväksyä ja panna omaan arvoonsa. Kritiikki: … ja siitä oppia.

Juha Suoranta kävi opistolla viikonloppuna. Ajatus oli päästä pajayhteisön (pääasiassa opettajia) tekemään Wikiopistoa. Herkullinen juttu: vapaan sivistystyön nostaminen uudelle tasolle.  Sosiaalinen media on tavallaan paluuta vapaan sivistystyön ytimeen, jakamiseen ja yhdessä oppimiseen, ilman kontrollia ja ohjaavaa opetussuunitelmaa. Paja ei Wikiopiston suhteen kuitenkaan päässyt alkua pidemmälle. Juhan blogi paukkui Tampereen junassa, kun hän purki pettymystään. Kommentteja oli eiliseen iltaan mennessä kertynyt pitkä rimpsu. Lueskellessani kirjoituksia totesin, että oppimisestahan tässä oli kyse. Porukka oli kaiken kaikkiaan niin vapaan sivistystyön koulutuksen väkeä kuin olla taitaa. Jokaisella oli vähän eri tulokulma osallistumiseen, samoin wikiin, kenellä teoreettisempi, kenellä käytännönläheisempi kenellä kokeneempi. Grundtvig aikanaan puhui jo siitä, että kun erilailla ajattelevat ja erilaisilla elämänkokemuksilla varustetut miehet ja naiset kohtaavat, alkaa oppiminen. Vasta dissonanssi mahdollistaa oppimisen, sanoo myös Arjen Wals. Siihen olisi ollut tässäkin mahdollisuus. Eteenpäin kuitenkin mentiin, se on hyvä asia.

Aina välillä itse kipuilen liian kiltteyden kanssa. Voiko rehtori olla kiltti? Pitääkö muuttua joksikin jota en ole? Mikä on kiltteyttä? Pitäisikö kiltteys nostaa arvoonsa, lähteä kiltteyden kapinaan, kuten Roosa Meriläinen esittää? Yksi kiltteyden kapinaliike on Random Acts of Kindness. Porukat tekevät pieniä hyviä tekoja odottamatta vastapalvelusta tai kiitosta. Pienet huomaamiset ilostuttavat päivää ällistyttävästi. Meillä opistolla on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat tämän.

Itse mietin, milloin olen tietoisesti tehnyt näitä randomeita? Nyt kapinaan. Hymyä ja hyvää mieltä ei voi olla koskaan liikaa.