Tag-Archive for » taito-ja taideaineet «

Reksiblogi 7.11.2010

IMG_0588

” Lukujärjestyksestäni puuttuu kaikki se elo ja vehreys, mikä siinä oli vielä yläasteella. Riemun kiljahduksia . Naurua, juttelua kavereiden kanssa. Tällaista ei yleensä sallita koulussa lukuaineiden tunneilla…lukuaineiden opettajat vaativat oppilailta tarkkaa keskittymistä tunneilla. Se on oikeasti vaikeaa, jos ei ole pääsyt tuulettumaan ja purkamaan ylimääräistä energiaa pois…

Tuntien aikana sosiaaliset taidot kehittyvät sallittujen keskustelujen myötä. Onnistumisiakin saa useasti vaikka musiikin tuntien parissa.

Onnistumiset hivelevät itsetuntoa ja parantavat näin hyvinvointia. Lapsi tai nuori ei masennu niin helposti, kun huomaa olevansa hyvä jossakin…”

Nämä Venlan ajatukset tulivat vastaani kun pengoin talteen ottamiani lehtileikkeitä viikonloppuna. Ovat Hesarin mielipidesivuilta Nuorten Postista syyskuulta. Kirjoittaja on helsinkiläinen lukion kakkosluokkalainen Venla Kieleväinen.

Venla ottaa esille tärkeitä asioita. Miksi koulun työnteosta tulee niin helposti kuivaa. Venla kuvaa hyvin niitä pieniä asioita, jotka vaikuttavat joko elämää rikastavasti tai toiseen suuntaan. Huomataanko se, että olen hyvä jossakin sellaisessa, mitä ei arvosanoin mitata? Onko minun mielipiteilläni merkitystä? Venla haikailee taito-ja taideaineiden tuntien vapaata ilmapiiriä ja toteaa että pelkkien lukuaineiden pänttäämistä ei kestä.

Kuuntelemmeko näitä opiskelijoiden mielipiteitä aidosti? Minusta kannattaisi. Todella.  Nyt kun väännetään kättä seuraavasta tuntijaosta ja tehdään siihen liittyviä päätöksiä, ollaan tärkeässä paikassa. Pelkästään kuntatalouden silmälasien läpi ei kaikkea voi ajatella. Erilaisia tapoja pitää hakea. Uusia ratkaisuja olisi löydyttävä.

Dosentti ja opettajankouluttaja Timo Tossavainen toteaa Vieraskynäkirjoituksessaan: ”Nykyiseen peruskouluun liittyy vakavia ongelmia. Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suomalaisnuorten taidot esimerkiksi matematiikassa ja kielissä ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Näitä ongelmia ei ratkaista pelkästään siirtämällä yksittäisiä viikkotunteja oppiaineesta toiseen. Nuorten syrjäytymisen ja muiden sosiaalisten ongelmien ehkäiseminen vaatii radikaaleja muutoksia sekä koululta että muulta yhteiskunnalta.” Niinpä!

Ilostuin artikkelista, missä räppäri Paleface eli Karri Miettinen kertoo Harvialan koulukoti-projektista, missä hän musiikkia tekevän kaverinsa kanssa auttoi yläkouluikäisiä poikia purkamaan tunteitaan musiikkiin.”…olivat huippuälykkäitä kundeja, jotka eivät sopeutuneet koulujärjestelmään. Me tunnemme valtavasti pedagogisia menetelmiä, mutta silti pidämme kiinni mallista, jossa yksi puhuu 45 minuuttia ja kaikkien muiden on istuttava hiljaa aloillaan.”

Kuiva kausi pitää saada loppumaan! Lähdetään oppimaan lisää yhdessä, että uskallamme oikeasti muuttaa opetusta rakenteita myöten. Ja muuttua itse!

Juoksemista ja järjestelyä on ollut viime viikon loppu ja tämä alkuviikko. Ylioppilaskirjoitukset tuovat vääjäämättä tällaisia askareita. Erityisesti nämä kielten kuuntelut ovat ainakin rehtorin näkökulmasta ehtimistä eri kirjoitustiloihin, juoksemista oikeiden koepöytäkirjojen ja koekuorien sekä kasettien kanssa oikeaan aikaan oikeisiin paikkoihin. Kuunteluita kun useita on samoina päivinä.

Oppijan tarpeet otetaan huomioon nykyään aivan toisin kuin aikaisemmin. Kokelailla on mahdollisuus anoa erityisjärjestelyjä. Pitkätaukoinen kuullunymmärtämiskoe tai pidennetty kirjoitusaika on monelle kokelaalle siunaus ja kirjoitusten pelastus. Jos juoksemalla ja huolellisella suunnittelulla saadaan järjestelyt toimimaan, kaikki voittavat. Kielten opettajat ovat hyvä tiimi. On kiva kuunnella heidän viimehetken ohjeistuksia opiskelijoilleen. Siinä hetkessä kiteytyvät hyvät ohjeet, tekninen varmistaminen, tuki ja rohkaisu. Tilanteen rauhoittaminen on tärkeääkin tärkeämpää.

Eilen alkoi myös opiston perinteinen Action-viikko, mikä tarkoittaa viikon ”erilaista oppimista”, lähinnä taito-ja taideaineiden opiskelua sekoitetuissa ryhmissä. ”Pylly irti penkistä” on eilisen ja tämän päivän aikana näkynyt mm. portailla nököttävinä röykkiöinä muovipusseja ja astioita täynnä jäätyviä värjättyjä kasvinlehtiä ja kukkia. Kuvataideporukka tekee tilataidetta. Roolipelaajat ovat valloittaneet puutalon Ilola-luokan ja kantaneet sinne kummaa rekvisiittaa sekä patjoja, joilla pelaajat lötköttävät opettajiensa kanssa. Pelin nimi on Ihminen 3.0. Liikuntaporukka on tänään lasketteluopissa Himoksella Petrin, Marin ja Jarkon johdolla. Biisipajassa tehdään omia biisejä. Valokuvausporukka haahuilee pitkin opistoa etsien kuvauskohteita. Laniporukat lanittavat. Torstaina pidetään yökoulua, kun illalla aloitetaan kaikkien ryhmien viikon touhun ja tuotosten esittelytilaisuus.

Toivottavasti moni on saanut onnistumiskokemuksia. Toivottavasti moni on osannut hyödyntää tämän viikon poikkeuksellista tarjontaa. Tällä tavoin järjestettynä ei näihin kursseihin tule uutta mahdollisuutta. Action-viikko on aina ainutkertainen, koska opiskelijat osallistuvat myös ideointiin ja kunkin vuoden opiskelijaporukka on myös ainutkertainen.

Ilmiö nimeltä Citius Altius Fortius kytkeytyy löyhästi Action-viikkoon. Kyseessä on ilmioppimisen Olympialaisia käsittelevä kokonaisuus. Sen oikea ajankohtahan on juuri nyt, talviolympialaisten aikaan. Kiinnostavia juttuja löytyy Ningistä. Joku aika sitten Nettilukiosta kirjoittanut tunnettu jääkiekkoilija oli tänään avannut keskustelun huippu-urheilun ja opiskelun yhdistämisestä. Kerrassaan hienoa! Kohta saamme myös oman kirjeenvaihtajan Vancouveriin tviittaamaan ja bloggaamaan.

Minulle talviurheilulajit ovat sunnuntaiharrastusta, mutta juokseminen sen sijaan on elämäntapa, kidutus ja rakkaus. Nykyään juokseminen onnistuu mainiosti myös talvella, kun juoksutossut ja juoksuvaatteet ovat olemassa myös talvioloihin. Sitä hetkeä kaipaan, kun ajatukset nollaantuvat, pää tyhjenee, juoksun rytmi vie kevyesti eteenpäin ja raikas ilma valuu keuhkoihin. Sen vuoksi yritän kammeta itseni joskus puoliväkisinkin sohvasta. Autuas olotila palkitsee jälkeenpäin.

IMG_0221


Ihana valoilmiö pullahti tänään helmikuun taivaanrantaan. Kumma tuo mieli, miten herkästi se reagoi ympäristön muutoksiin. Emme siis olekaan ympäristöstä irrallaan, onneksi!

Olin eilen Osaava-hankkeen tiedotus-ja verkostoitumistilaisuudessa Mikkelissä. Siellä käytiin hyvää keskustelua opettajuudesta samalla kun pohdittiin opetushenkilöstön täydennyskoulutustarpeita. Professori Simo Skinnari Savonlinnasta puhui aitouden käsitteestä, aidosta ihmisyydestä koulujen työyhteisössä. Hänen viisasta puhettaan oli hyvä kuunnella. Osallistuin keskusteluun kertomalla, miten myös sosiaalisessa mediassa olen kokenut aitoutta. Bloggaaminen on aitoa vuoropuhelua. Kirjoittajan tulee kirjoittaa aidosti aidoista asioista. Epäaitous näkyy. Ellet itse usko asioihin, mistä kirjoitat, se huomataan kyllä, sanovat myös Robert Scoble ja Shel Israel. Ja ne ihmiset, jotka reagoivat blogiteksteihin, osallistuvat aidosti. Syntyy aitoa jakamista.

Välittämistä, kouluviihtymistä, uskoa omaan itseen, niitä tarvitsee jokainen, myös aikuisoppija. Levälahden Kyösti oli minun lukioni kuvaamataidon opettaja. Ikääntyvä taiteilija, joka tupakansavun kyllästämän nuhjuisen pikkutakkinsa alta jakoi huolenpitoa ja välittämistä meille pohjanmaalaisen pikkulukion taiteilijasieluille. Meille monelle juuri tuo opetus oli sitä, joka auttoi jaksamaan lukion läpi. Kyöstin opit ovat kannatelleet vielä jälkeenpäinkin, niin minua kuin monia muitakin. Kuvanveisto on minun juttuni edelleen.

Olen miettinyt, mikä tuossa Kyöstissä oli erityistä. Hän ei ollut opettaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän pääasiassa ansaitsi omilla töillään. Eikä hän ollut mitenkään erityisen valovoimainen persoona. Kyösti oli tavallistakin tavallisen oloinen mieshenkilö.

Se mikä teki hänet erityiseksi, oli se, että hän suhtautui meihin nuoriin kuin tasavertaisiin kumppaneihin, kuin – uskokaa tai älkää, kuin kuvataiteilijakollegoihin, joiden mielipiteillä oli merkitystä. Yhdessä pohdittiin, millaisena joku asia tai ilmiö näyttäytyi, miten kuva kannattaisi tehdä. Ja kun lähdettiin tekemään, tuli teoria ja tekniikoiden opettaminen siinä ohessa. Opimme taulujen pohjustuksen, laveerauksen, sarjakuvatekniikat, väriopin ja sommittelun perusasiat vähän kuin sokeri liukeaa teehen, huomaamatta. Kyösti kunnioitti meitä oppilaita persoonina, joille hän opetti oman kokemuksensa kautta, rauhallisesti ja kiireettä. Kyöstillä oli aikaa. Kyösti uskoi meihin.

Kyösti järjesti kuvaamataidolle lisätilaa vanhan koulun vinttikerroksesta. Tilasta tuli meidän valtakunta, olohuone, missä vietimme pellavaöljyn tuoksussa vapaatunteja ja koulun jälkeistä aikaa. Kyösti järjesti sinne vanhoja mööpeleitä, joita me yhdessä ”tuunasimme”. Parhaat koulukaverini löytyivät niistä porukoista.

Anne Bamfordin tutkimus (The Wow Factor 2006) osoittaa, että taito-ja taideaineiden opetus parantaa pärjäämistä ja onnistumista muissakin oppiaineissa. Taito- ja taideaineiden opetus lisää myös kouluviihtyvyyttä.

Muistan hyvin, miten innostuneina ja omiin kykyihimme luottavina laskeuduimme kuvaamataidon vinttitiloista tavallisiin luokkatiloihin. Siellä ei useinkaan tuntenut samaa rohkeutta ja pystyvyyttä, mutta kuviskokemukset auttoivat niilläkin tunneilla. Olisipa uusien opetussuunnitelmien laatijat ja  tuntijakopohtijat niin viisaita, että näkisivät taito-ja taideaineiden merkityksen ihmisen kasvulle ja eheyttävälle oppimiselle.

IMG_8824