Se on tunkeutunut kuin kevätukkonen työyhteisöömme. Kaikki haluaa sinne, sosiaalisen median kahvipöytään. Ei kahvin vuoksi vaan keskustelujen. Joka kerta kun katson uusia viestejä (tarkoittaa vilkaisua useasti päivässä), niitä on muutaman sijasta useampi kymmen. Nopeasti selattavia ryhmiä ja keskusteluja, kommentoitavia, tiedottavia, niitä näitä – kaikkea sellaista, mitä työpaikkojen kahvipöydissä yleensä puhutaan. Uuden kahvipöytämme virtuaalikattauksesta vastaa työkalu nimeltä Yammer. Nautittavaa löytyy moneen makuun.

Yammerissa keskusteluketjut soljuvat ja muuttuvat hykerryttävästi hyvinkin polveileviksi, monisyisiksi ja syvällisiksikin. Jaetaan, ymmärretään, kompataan ja tykätään. Ollaan oikeasti jakavia.  Jaetaan pientä ja isoa. Kysytään ja vastataan. Pyydetään apuun tai kerrotaan missä ollaan. Ei tarvitse olla aina niin vakava tai työrooli visusti päällä. Tai voi olla sitäkin. Tämän työkalun hyviin puoliin kuulukin, että kirjoittaa voi laidasta laitaan, muutakin kuin työhön liittyvää asiaa ja tarkoin punnittua ja hiottua tekstiä. Voi olla ihminen.

Kahvipöydissä on tavallista, että esiin nostetut asiat jäävät vain pienen piirin tietoon, tässä virtuaalisessa pöydässä kattaus on kaikille. Ja kuppeja haetaan lisää jos loppuu. Osallistut keskusteluihin tai et, sinulla on siihen mahdollisuus. Osallistuminen ei erottele paikan päällä olijoita tai etätyöläisistä. Tämänkin päivän keskusteluissa on ollut mukana monimuotoinen joukko läheltä ja kaukaa. Ollaan samaa porukkaa.

Yhdistävä tekijä on opisto. Viime päivinä olen ollut tekemisissä läheisesti usean Otavaa kauempaa katsovan kollegan kanssa. Mielessä pyörii, että mitenkähän sen Jarin jalka, mitä kuuluu Katin kuopukselle, millaista uutta ajateltavaa laittaa tällä kertaa Ani eteenpäin, millaisia kuvia jakaa Jere, mitä Marilla, Villellä tai Tommilla on mielessä, mitä viisasta Hannu kommentoi jnejnejne.

Ja se, että tiedän mitä tapahtuu työyhteisössämme juuri nyt tämän työkalun kautta, ei tee minua sen välinpitämättömämmäksi lähikahvipöytien keskusteluista. Aamukahveilla ja päiväkahveilla käy ihan se sama väki kuin ennenkin. Kyllä sielläkin keskustellaan. Osallistuvia on vain rajallinen määrä meidän koko väestä.

Käytävä- ja nurkkakokouksia on aina pidetty erilaisissa työyhteisöissä. Niistä ei ole oikein hyvää sanottavaa. Juoruilu ja ulkopuolelle jättäminen on sellaisten kokousten ikävä sivujuonne. Verkkokahvipöydästä ei ketään voi sulkea ulos. Kukin voi itse päättää, ketä ja mitä keskusteluja haluaa seurata, millä intensiteetillä ja missä haluaa olla mukana. Vapaaehtoista mutta samalla niin koukuttavaa. Ja voimauttavaa. Tänäänkin mietin, että aika monta kiitos-sanaa esiintyi niissä keskusteluissa joita seurasin. Montakohan kertaa kiitos tulee luontevasti siinä tavan kahvipöydässä?

Tähän saakka aiemmat yritykset ottaa joku vastaava yhteisötyökalu käyttöön, ovat kaatuneet siihen, että  ei ole koettu mielekkääksi ottaa käyttöön uutta entisten päälle. Johdon tai teknisen edelläkävijäporukan innostus ei ole tarttunut vaikka kuinka on hyvää puhuttu.

Tämä lähti pienestä kokeilustai. Ei tarvittu koulutusta, ei maanittelua. Mikä meihin oikein meni? Yammer, mutta eipä siitä ilman meitä, osallisuutta tai jakamista mihinkään olisi ollut. Oli tarve. Tarvitsimme kahvipöydän laajennuksen ja saimme sen!