Reksiblogi 31.3.2012
Tämän päivä naurut, yksin ja ääneen ja pitkän aikaa, sai aikaan lehdestä lukemani kasku naisesta, joka etsi marketissa mämmiä. Kun sitä ei löytynyt, nainen etsi käsiinsä myymäläapulaisen, mistä mämmiä löytyisi. ”Loppunut on”, valitteli myymäläapulainen. Nainen siihen, että pitääpä sitten ostaa lanttulaatikkoa ja aurinkolasit.
En tiedä, miksi tarina minua niin paljon nauratti, mutta hytkyin pitkän aikaa ajatellen mainiota ongelmanratkaisua. Se tulee siksikin hauskasti lähelle, että mämmin maku ei ole itselleni koskaan kolahtanut. Lanttulaatikolla voisi minustakin pärjätä ihan hyvin, varsinkin tummat lasit silmillä.
Kekseliäisyyttä ja originellia ongelmanratkaisukykyä tarvitaan. Olen oppinut itsestäni sen, että luonteeltani helposti innostuvana ja kekseliäänäkin, olen monasti liian varovainen ja viimeistelemään pyrkivä toteuttamaan juuri noita kekseliäitä ja uskaliaita ratkaisuja. Ensimmäinen reaktio on torjuva, usein.
Saattaa olla, että se on ollut hyväksi rehtorin työssä. Otavassa, missä kokeillaan ja uskalletaan, voin tälläkin mielenlaadulla olla kehitystyössä mukana, innostua itsekin. Ja rohkaista uskaliaita ja ennakkoluulottomia sillä, että varmistan asioiden virallisen ja hallinnollisen toimivuuden. Kriittiset kysymykset saattavat joskus olla enemmän kuin hyväksi. Toivon vain , että olen osannut ja osaan olla ampumatta alas ideoita ennen kokeilua; sellaisia, joilla oikeasti on mahdollisuus muuttaa käytäntöjä tai toimintatapoja. Epäonnistuminenkaan ei ole maailmanloppu. Pidän työstäni juuri siksi, että saan tehdä sitä tässä yhteisössä, eri tavalla ajattelevien ja uusista asioista syttyvien ihmisten kanssa.
Menneellä viikolla mielessä on ollut nykymenon ohella monet menneet opistovuodet. Olen mieheni kanssa niitä kansanopistoissa edelleen vanhemmasta polvesta löytyviä pariskuntia, jotka ovat työuransa tehneet opistossa, samassa työyhteisössä.
Meidän elokuussa 35 vuotta yhteistä työuraa päättyy siippani siirtyessä huhtikuun alusta virallisesti vapaaherraksi. Minä jatkan kevennetyllä vastuulla elokuusta eteenpäin.
Kun mieheni nuoret työkaverit juhlistivat viimeisiä työpäiviä, mieleen hiipii ilman muuta muutoksen konkreettisuus, vaikka monilla pehmeillä ratkaisuilla tässä siirtymää tehdään.
Mahdollisuus on edelleen olla opiston käytettävissä erilaisin tehtäviin. Se, että työt voi itse valita ja sopia sekä mitoittaa oman elämän ja voinnin mukaan, on ratkaiseva asia. Kuitenkin se, että vielä on asioita, osaamisia ja koulutuksia, missä tarvitaan, on sekin ratkaisevaa. Omakin siirtymä tuntuu helpommalta.
Nuoret työkaverit kyselivät mieheltäni, mitkä vaiheet olivat jääneet päällimmäisenä mieleen. Kiinnostavaa oli minustakin kuulla, että juuri ne vaiheet, milloin hän koki saaneensa olla mukana muutoksissa, missä paljon tapahtui ja työtahti oli kiivaista kiivain samalla kun perhe-elämä oli kiivasta myös kolmen pienen lapsen kanssa, ne vaiheet tulivat spontaanisti kysyttäessä esille. Siis juuri parhaimpina muistoina ja aikoina. 80-luvulla liito-oravan näkeminen aamuyöstä työpaikalta palatessa vaikuttaa edelleen aika kokonaisvaltaiselta kansanopistokokemukselta.
Miten tulikin se aforismi mieleen, että akut latautuvat ajettaessa…
Tupakkalaki on piinannut tällä viikolla. Onhan se selvää, että uudet lakipykälät ja niiden mukanaan tuomat mallit eivät heti istu jo opittuihin käytäntöihin. Nuoria ärsyttää holhoaminen ja laki itse koetaan torsoksi. Kun laki on nuorten mielestä typerä, ei sitä heidän mielestään tarvitse noudattaakaan. Semmoista olen ollut aistivinani.
Se työsähköposti ilahdutti – Kukkakortti ja Hyvää Naistenpäivää! Kun vielä pysähtyi lukemaan tekstinkin kesken kiireisen työpäivän tuntui vielä paremmalta!
Tuoreet kommentit