Tag-Archive for » työyhteisö «

Reksiblogi 31.3.2012

 

Tämän päivä naurut, yksin ja ääneen ja pitkän aikaa, sai aikaan lehdestä lukemani kasku naisesta, joka etsi marketissa mämmiä. Kun sitä ei löytynyt, nainen etsi käsiinsä  myymäläapulaisen, mistä mämmiä löytyisi. ”Loppunut on”, valitteli myymäläapulainen. Nainen siihen, että pitääpä sitten ostaa lanttulaatikkoa ja aurinkolasit.

 

En tiedä, miksi tarina minua niin paljon nauratti, mutta hytkyin pitkän aikaa ajatellen mainiota ongelmanratkaisua. Se tulee siksikin hauskasti lähelle, että mämmin maku ei ole itselleni koskaan kolahtanut. Lanttulaatikolla voisi minustakin pärjätä ihan hyvin, varsinkin tummat lasit silmillä.

 

Kekseliäisyyttä ja originellia ongelmanratkaisukykyä tarvitaan. Olen oppinut itsestäni sen, että luonteeltani helposti innostuvana ja kekseliäänäkin, olen monasti liian varovainen ja viimeistelemään pyrkivä toteuttamaan  juuri noita kekseliäitä ja uskaliaita ratkaisuja. Ensimmäinen reaktio on torjuva, usein.

 

Saattaa olla, että se on ollut hyväksi rehtorin työssä. Otavassa, missä kokeillaan ja uskalletaan, voin tälläkin mielenlaadulla olla kehitystyössä mukana, innostua itsekin.  Ja rohkaista uskaliaita ja ennakkoluulottomia sillä, että varmistan asioiden virallisen ja hallinnollisen toimivuuden. Kriittiset kysymykset saattavat joskus olla enemmän kuin hyväksi. Toivon vain , että olen osannut ja osaan olla ampumatta alas ideoita ennen kokeilua;  sellaisia, joilla oikeasti on mahdollisuus muuttaa käytäntöjä tai toimintatapoja. Epäonnistuminenkaan ei ole maailmanloppu. Pidän työstäni juuri siksi, että saan tehdä sitä tässä yhteisössä,  eri tavalla ajattelevien ja uusista asioista syttyvien ihmisten kanssa.

 

Menneellä viikolla mielessä on ollut nykymenon ohella  monet menneet opistovuodet. Olen mieheni kanssa niitä kansanopistoissa edelleen vanhemmasta polvesta löytyviä pariskuntia, jotka ovat työuransa tehneet opistossa, samassa työyhteisössä.

 

Meidän elokuussa 35 vuotta yhteistä työuraa päättyy siippani siirtyessä huhtikuun alusta virallisesti vapaaherraksi. Minä jatkan kevennetyllä vastuulla elokuusta eteenpäin.

Kun mieheni nuoret työkaverit juhlistivat viimeisiä työpäiviä, mieleen hiipii ilman muuta muutoksen konkreettisuus, vaikka monilla pehmeillä ratkaisuilla tässä siirtymää tehdään.

Mahdollisuus on edelleen olla opiston käytettävissä erilaisin tehtäviin. Se, että työt voi itse valita ja sopia sekä mitoittaa oman elämän ja voinnin mukaan, on ratkaiseva asia.  Kuitenkin se, että vielä on asioita, osaamisia ja koulutuksia, missä tarvitaan, on sekin ratkaisevaa. Omakin siirtymä tuntuu helpommalta.

 

Nuoret työkaverit kyselivät mieheltäni, mitkä vaiheet olivat jääneet päällimmäisenä mieleen. Kiinnostavaa oli minustakin kuulla, että juuri ne vaiheet, milloin hän koki saaneensa olla mukana muutoksissa, missä paljon tapahtui ja työtahti oli kiivaista kiivain samalla kun perhe-elämä oli kiivasta myös kolmen pienen lapsen kanssa, ne vaiheet tulivat spontaanisti kysyttäessä esille. Siis juuri parhaimpina muistoina ja aikoina. 80-luvulla liito-oravan näkeminen aamuyöstä työpaikalta palatessa vaikuttaa edelleen aika kokonaisvaltaiselta kansanopistokokemukselta.

 

Miten tulikin se aforismi mieleen, että akut latautuvat ajettaessa…

 

 

Reksiblogi 18.05.2011

Olen työstänyt jo jonkin aikaa päässäni kiusaamisen teemaa, mutta sitä on ollut vaikea saada ulos. Pitää yrittää, koska en taida muuten päästä muihin teemoihin kiinni.

Meillä on kevään aikana  pysähdytty miettimään kiusaamista. Oli tullut viitteitä siitä, että meilläkin kiusaamista esiintyy. Jollakin tavalla ja tasolla, josta piti saada otetta. Olen myös lukenut monelaista asiaan liittyen, mm. Sirpa Polon kirjaa, Erkki Takatalon kirjaa, Pauli Juutia…

Miten työyhteisö, miten esimies, miten rehtori voi asiaan puuttua ja kiusaamisen selättää?

Teimme ADM-tiimissä kyselyn verkkoon opiston henkilöstölle ja saimme vastauksia. Näistä ensimmäinen johtopäätös oli, että kiusaamisen käsite pitää avata. Kiusaamisen sana on siitä kiusallinen, että se tuo useille meistä mieleen ”ala-astekiusaamisen” , letistä vetämisen tai paperitollojen työntämistä sisään puseron kaula-aukosta.

Totesimme kyselyn ensimmäisen kierroksen jälkeen, että kiusaamiseen liittyvät piirteet tulee saada näkyviin, jotta ne voidaan ottaa keskusteluun. Sellaisia piirteitä löysimme ainakin ulottuvuuksilla: epäoikeudenmukaisuus – oikeudenmukaisuus, luottamus- epäluottamus, yhteenkuuluvuus – yksin jättäminen, erilaisuuden sietäminen- ei-sietäminen, onnistuminen ja siihen liittyvä hehkutus- epäonnistuminen tai  toisaalta kateus toisten onnistumisesta, valta-aseman tuoma mahdollisuus nujertaa tai vahvistaa, herkkyys toisen tilanteelle – kyvyttömyys asettua toisen nahkoihin.

Päädyimme uudelleen mm. luottamuksen kysymykseen. Myös epäoikeudenmukaisuuskokemukset tai kokemukset oman työn vähäisestä arvostamisesta kolahtivat. Mistä klikit syntyvät? Miksi ne pyörivät usein juuri negatiivisen ympärillä? Keskustelimme myös narsismista, josta on kirjoitetukin paljon, mm. opetus-ja kasvatusorganisaatioiden näkökulmasta.

Totesimme, että keskustelua pitää edelleen jatkaa ja pitää yllä. Avasimme kommentointikierroksen kyselyymme. Päätimme ottaa uudelleen yhdeksi lähiaikojen foorumi (opiston työyhteisön kokous) -teemaksi kiusaamisen jatkokeskustelun.

Kauan sitten pidimme kuvanveistäjäporukalla näyttelyn, jonka teemana olivat antiikin myytit. Minun veistokseni paikaksi valikoitui näyttelytilan ikkuna, mistä Narkissokseni katseli ulos.  Työn nimi oli  ”Narkissoksen kurkistus”.

Narkissos oli virranjumala Kefisoksen ja nymfi Liriopen poika; nuorukainen, joka ihastui omaan kuvajaiseensa, jonka näki lammen pinnassa. Itsensä ihailuun vajonnut nuorukainen oli ensimmäinen narsisti.

Omassa Narkisoksessani toin esille mahdollisuuden muuttua. Halusin hänet kurkistamaan oman kuvajaisensa sijasta jotakin muuta,  ulos maailmaan ja toisiin ihmisiin.

Meissä kaikissa on narsismia. Terveen narsismin avulla voimme rakastaa ja kunnioittaa itseämme ja muita. Kielteinen narsismi aiheuttaa pahaa jälkeä. Tuon tasapainon kanssa, myönteisen ja kielteisen narsismin välillä, meillä jokaisella on paljon työstettävää. Esimiehenä erityisesti.


Reksiblogi 9.10.2010

IMG_0691Tupakkalaki on piinannut tällä viikolla. Onhan se selvää, että uudet lakipykälät ja niiden mukanaan tuomat mallit eivät heti istu jo opittuihin käytäntöihin. Nuoria ärsyttää holhoaminen ja laki itse koetaan torsoksi. Kun laki on nuorten mielestä typerä, ei sitä heidän mielestään tarvitse noudattaakaan. Semmoista olen ollut aistivinani.

Siispä tässä joutuu sitten hätyyttelemään, uhkailemaan ja päsmentämään uudestaan ja uudestaan, samaa asiaa. Laki on laki ja kielletty on kiellettyä. Kun kerran koulun alueella ei voi tupakoida, emme sille kukaan mitään mahda, silloin käytäntöjä pitää muuttaa. Mutta minne ohjata addiktoituneet? Eipä mihinkään? Tämä taas tarkoittaa sitä, että tienposket täyttyvät tupakoijista, samoin naapurin piha-alueet. Tumpit joutuvat yhä hölmömpiin paikkoihin. Kuinka voikin miniroskisopit heittää tässä kohdassa häränpyllyä?

Rangaistuskäytäntöjä on ollut välttämätöntä tiukentaa. Kieltokylttejä levitetään yhä laajemmalle alueelle. Ajattelen edelleen, että ilman opiskelijoiden ja koko työyhteisön yhteistä tahtoa ja toimintaa ei kovin paljoa saada muuttumaan.

Oma tupakointini loppui vasta sitten, kun itse olin lopettamisen sisäistänyt ja sitä itse päätin tahtoa. Kaksi vuotta ja jonkin verran nikotiinipurkkaa meni siihen prosessiin. Tupakoinnin lopettamisen tukemiseen tulisi kaiketi opiskelijoidenkin kohdalla panostaa aivan toisella lailla. Monet nuoret ovat polttaneet jo vuosikausia, ihan vanhempien luvalla. Tai sitten niin, että vanhemmat nostaneet kätensä pystyyn ja antaneet asian tapahtua.

Onhan se kummallista, että kulttuurimme on mahdollistanut noin myrkyllisten nautintoaineiden pitkään säilyneen vapaan käytön. Joidenkin kymmenien vuosien päästä ihmetellään, miten tupakointi oli ikinä mahdollista. Aikaa menee ja ylilyöntejä tulee, ennen kuin kokonaan ollaan irti tupakkatuotteista. Vai ollaanko sittenkään koskaan?

Tällä viikolla pysäytti Jyväskylän yliopiston tutkijan Pekka Räihän kirjoitus Hesarissa. Hän ottaa kantaa koulun nykyiseen suorituskeskeiseen kulttuuriin ja sen aiheuttamaan krooniseen ongelmaan: suomalaisten nuorten ääni ei muiden maiden koululaisten tavoin kuulu koulussa. Hän toteaa, että suomalainen koulu on jäänyt korostamaan teollisen vaiheen yksilöllistä suorituskeskeisyyttä. Iso ongelma on, että aktiivisempi koulu on nykyopettajille jokseenkin vieras: he nimittäin itsekin alkavat olla vain pelkkiä tietosaavutuksia korostaneen koulun tuotteita, jopa uhreja.

Hänen mukaansa nykyaika edellyttää yhteisöllisyyttä ja Räihä tarjoaa avuksi opettajainkoulutusta. Sen ei pitäisi niinkään keskittyä koulussa opetettaviin aineisiin, vaan sen tulisi tarjota ohjattu pitkäkestoinen kokemus yhdessä tekemisestä, yhdessä olemisesta ja yhdessä oppimisesta! Opettajien on ensin saatava itse kokemus siitä, mihin heidän toivotaan koulua vievän, vasta siten he uskaltavat toimia toisin.

Olimme juuri edellisellä viikolla laatineet opetushenkilöstön täydennyskoulutusohjelmia tuo kokemuksellinen ajatus mielessä. Olimme pohtineet uutta opettajuutta ja sen tarpeita: verkkopedagogiikkaa, sosiaalista mediaa, vaihtoehtopedagogiikkaa ja tulevaisuuspedagogiikkaa sillä ajatuksella, että ohjattu, pitkäkestoinen kokemus yhdessä tekemisestä, yhdessä olemisesta ja yhdessä oppimisesta olisi joka vaiheessa mukana.  Kiitos Pekka, annoit meille puhtia!

IMG_0680

Reksiblogi 1.10.2010

Tänään oli aivan huikea tori; opiskelijat olivat valmistaneet ja valmistautuneet upeaan ohjelmaan. Musiikki oli energistä ja monenlaiset osaajat pääsivät näyttämään kyntensä. Myös aivan ihanaa laulamista oli tarjolla. Mediakympin slide-showt taustoittivat biisejä ja toimivat tunnelmien vahvistajina. Nuoret kymppiläiset olivat löytäneet niin syvällistä tulkintaa, että vatsan pohjasta kouraisi.

Siinä samalla esittäytyi ensi kerran kokonaisuudessaan bändilinjakin, mutta ihan vain teatterikumarruksella. Ei syntynyt kilpalaulantaa kymppien kanssa.

Itsellekin syntyi jotenkin luonnostaan vastaanottavainen ilmapiiri tupakkalain muutokseen liittyvien asioiden ja sääntöasioiden käsittelyyn. Näytti että asiat upposivat; yhteinen kampus ja yhteinen asia. Toki todellisuus näyttää varmaan toistakin puolta, mutta vetoomus saada opiskelijat avuksi, meni mielestäni ihan läpi. Toivotaan ettei jäänyt vain tätipuheeksi.

Ilmiötkin tuli tsekattua loppuneen ilmiön ja sen keskeisten asioiden Syke-verkkolehden jatkon, valmistuneiden kuvien, Megapolis-kaupunkitapahtuman ja kapulan vaihtamisen kautta. Hieno nyanssi oli se, että vasta opintonsa bändilinjalla aloittanut tyttö (meidän entisiä opiskelijoita) ja pari lukiolaista olikin jo käynnistänyt Otava-Mikkeli-välin bussiyhteyksistä kansalaisaloitteen ja vetoomuksen. Voiko parempaa kansalaisvaikuttamista ollakaan kun ruveta oikeasti töihin. Kuka sanoi, että nykynuoret ovat passiivisia?

Johtaja Johanna Suurpää oikeusministeriöstä kävi Lapualla viime viikolla kansanopistokokouksessa puhumassa aiheesta ” Sivistystyö osallisuuden vahvistajana”. Hän vetosi opistoihin ottamaan asian vakavasti ja tarjoamaan vaikuttamisen mahdollisuuksia nuorille. Ilmiöt ja projektit ovat siihen oiva foorumi. Talon tai parkkiruudun valtaaminen, mielipiteen ilmaiseminen toiminnan kautta on sitä mitä nuoret osaavat, vaikka ei äänestämisaktiivisuus ja puoluepolitiikka ylipäätään voisi vähempää kiinnostaa.

Opinnollisessa jatkotyössä on paljon tekemistä, etteivät hyvät alut hautaudu näissäkään muiden juttujen alle. Monet kansalaisvaikuttamisen keissit kun vaativat pitkäjänteistä työtä,  asioiden selville ottamista, intoa ja uskoa oman työn merkitykseen.

Olen ajatellut että tämä bloggaaminen on minulle yksi vaikuttamisen ja dialogin mahdollisuus omassa työyhteisössäni ja ehkä myös muuallakin opetus-ja kasvatusammattilaisten keskuudessa. Palautetta on tullut ja kiva on ollut olla tässä prosessissa mukana. Aina ilahdun kun jotain tulee.

Oman talon väestä en tiedä. Vähän olen odotellut. Joku solmu tai vaikeasti lähestyttävä asia olisi saattanut helpommin aueta, kun olisi ollut mahdollisuus viitata johonkin tässä kirjoittamaani. Olisi voinut olla eri mieltä. Sitä en epäile, etteikö meillä uskallettaisi antaa kipakkaakin palautetta, jos sille päälle satutaan. Toisesta oppilaitoksesta kuulin kommentin, että ”eihän rehtorin blogikirjoituksia voi mennä kommentoimaan”. Minun kyllä saa. Ehkä minun jutut eivät muuten vain kiinnosta – sekin on ihan mahdollista.

Sen uhallakin kirjoitan!

IMG_0255

Se on tunkeutunut kuin kevätukkonen työyhteisöömme. Kaikki haluaa sinne, sosiaalisen median kahvipöytään. Ei kahvin vuoksi vaan keskustelujen. Joka kerta kun katson uusia viestejä (tarkoittaa vilkaisua useasti päivässä), niitä on muutaman sijasta useampi kymmen. Nopeasti selattavia ryhmiä ja keskusteluja, kommentoitavia, tiedottavia, niitä näitä – kaikkea sellaista, mitä työpaikkojen kahvipöydissä yleensä puhutaan. Uuden kahvipöytämme virtuaalikattauksesta vastaa työkalu nimeltä Yammer. Nautittavaa löytyy moneen makuun.

Yammerissa keskusteluketjut soljuvat ja muuttuvat hykerryttävästi hyvinkin polveileviksi, monisyisiksi ja syvällisiksikin. Jaetaan, ymmärretään, kompataan ja tykätään. Ollaan oikeasti jakavia.  Jaetaan pientä ja isoa. Kysytään ja vastataan. Pyydetään apuun tai kerrotaan missä ollaan. Ei tarvitse olla aina niin vakava tai työrooli visusti päällä. Tai voi olla sitäkin. Tämän työkalun hyviin puoliin kuulukin, että kirjoittaa voi laidasta laitaan, muutakin kuin työhön liittyvää asiaa ja tarkoin punnittua ja hiottua tekstiä. Voi olla ihminen.

Kahvipöydissä on tavallista, että esiin nostetut asiat jäävät vain pienen piirin tietoon, tässä virtuaalisessa pöydässä kattaus on kaikille. Ja kuppeja haetaan lisää jos loppuu. Osallistut keskusteluihin tai et, sinulla on siihen mahdollisuus. Osallistuminen ei erottele paikan päällä olijoita tai etätyöläisistä. Tämänkin päivän keskusteluissa on ollut mukana monimuotoinen joukko läheltä ja kaukaa. Ollaan samaa porukkaa.

Yhdistävä tekijä on opisto. Viime päivinä olen ollut tekemisissä läheisesti usean Otavaa kauempaa katsovan kollegan kanssa. Mielessä pyörii, että mitenkähän sen Jarin jalka, mitä kuuluu Katin kuopukselle, millaista uutta ajateltavaa laittaa tällä kertaa Ani eteenpäin, millaisia kuvia jakaa Jere, mitä Marilla, Villellä tai Tommilla on mielessä, mitä viisasta Hannu kommentoi jnejnejne.

Ja se, että tiedän mitä tapahtuu työyhteisössämme juuri nyt tämän työkalun kautta, ei tee minua sen välinpitämättömämmäksi lähikahvipöytien keskusteluista. Aamukahveilla ja päiväkahveilla käy ihan se sama väki kuin ennenkin. Kyllä sielläkin keskustellaan. Osallistuvia on vain rajallinen määrä meidän koko väestä.

Käytävä- ja nurkkakokouksia on aina pidetty erilaisissa työyhteisöissä. Niistä ei ole oikein hyvää sanottavaa. Juoruilu ja ulkopuolelle jättäminen on sellaisten kokousten ikävä sivujuonne. Verkkokahvipöydästä ei ketään voi sulkea ulos. Kukin voi itse päättää, ketä ja mitä keskusteluja haluaa seurata, millä intensiteetillä ja missä haluaa olla mukana. Vapaaehtoista mutta samalla niin koukuttavaa. Ja voimauttavaa. Tänäänkin mietin, että aika monta kiitos-sanaa esiintyi niissä keskusteluissa joita seurasin. Montakohan kertaa kiitos tulee luontevasti siinä tavan kahvipöydässä?

Tähän saakka aiemmat yritykset ottaa joku vastaava yhteisötyökalu käyttöön, ovat kaatuneet siihen, että  ei ole koettu mielekkääksi ottaa käyttöön uutta entisten päälle. Johdon tai teknisen edelläkävijäporukan innostus ei ole tarttunut vaikka kuinka on hyvää puhuttu.

Tämä lähti pienestä kokeilustai. Ei tarvittu koulutusta, ei maanittelua. Mikä meihin oikein meni? Yammer, mutta eipä siitä ilman meitä, osallisuutta tai jakamista mihinkään olisi ollut. Oli tarve. Tarvitsimme kahvipöydän laajennuksen ja saimme sen!


07062008038Se työsähköposti ilahdutti – Kukkakortti ja Hyvää Naistenpäivää! Kun vielä pysähtyi lukemaan tekstinkin kesken kiireisen työpäivän tuntui vielä paremmalta!

Otavan Opiston miehet  nimittäin muistivat meitä naispuolisia työkavereitaan tänä Naistenpäivänä upealla tavalla – lahjoittamalla 10 euroa/naispuolinen työntekijä Kirkon ulkomaanavulle naisten aseman parantamiseksi.

Kirkon ulkomaanavun www-sivulta oli liitetty kukkakorttiin teksti: ” Kehitysmaissa vain murto-osa tytöistä pääsee kouluun. Suomessa naisten asema ja oikeus koulutukseen, terveeseen elämään ja tasa-arvoon ovat itsestäänselvyys. Kehitysmaissa naisten tilanne on täysin toisessa ääripäässä. Koulutus on avain naisten aseman parantamiseen ja koko kyläyhteisön hyvinvointiin. Esimerkiksi kyläkätilöiden koulutuksen avulla synnytykseen kuolevien äitien ja vauvojen määrä vähenee…

Hieno ele, kiitos miehet! Eikä pelkästään ele, vaan teko: meitä naispuolisia työntekijöitä on opistolla 38 eli tuolla summalla aika moni tyttö tai nainen saa konkreetista apua koulutielle tai elämäänsä. Kirjoitin joku aika sitten Emelinestä blogiin itsekin. Olen nähnyt itse eri puolilla Afrikkaa, mitä mahdollisuus kouluun saa aikaan. Koulutuksella on oikeasti merkitystä kaikkialla. Siksi huolestuneena olen seurannut koulutukseen liittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden määrän vähenemistä. Onneksi on järjestöjä, jotka toimivat kehitysmaiden omien järjestöjen ja paikallisten ihmisten kanssa yhteistyössä ja pystyvät lahjoitusten turvin toimimaan ja täydentämään virallista järjestelmää. Sille on todella tarvetta.

Siksikin tuo mieskollegojen valinta oli hieno, että Suomessa kansainvälisestä naistenpäivästä on tullut paljolti naisten hemmottelupäivä ja alkuperäinen solidaarisuusajatus on siinä hämärtynyt. Tässä alkuperäistä ajatusta ja kestävän kehityksen ideaa tuli samalla huomioitua tärkeällä tavalla.

Sähköpostiin tulvi kiitoksia opiston naisilta pikatahtiin vastaukseksi. Joku kommentoi olevansa tällaisena päivänä ylpeä kun on opistolla töissä.

Kun laitoin pienen tekstin tästä huomaamisesta Facebookiin, tuli hetkessä toistakymmentä  tykkää-kommenttia ja sanallisia kommentteja myös. Kivoja asioita on kiva jakaa verkossa!

Tästä on hyvä jatkaa tätä kevättä. Tiedämme, että haasteita on edessä – silloin on hyvä muistaa, että me opistolla olemme yhtä porukkaa. Tärkeitä toisillemme.