
Väki alkaa olla jo varsin näännyksissä. Viimeinen kuukausi ja muutama päivä päälle – sitten tämä opiskeluvuosi on finaalissa. Näkyy selvästi niin opiskelijoissa kuin opettajissakin. Ja kummallakin taholla on huolena ensi vuosi: opiskelijalla opiskelupaikan saaminen ja meillä opetustyötä tekevillä arvioinnit sekä ensi vuoden suunnittelutyöt.
Opetuksen suunnittelussa helpointa olisi nopeasti niitata jaksot ja kurssijärjestykset kasaan ja ohjelmat valmiiksi. Pitäisi kuitenkin malttaa jättää aikaa itsearviointiin ja tuumaamiseen. Tulisi nähdä myös ensi vuoden ohi ja yli. Tulisi jaksaa miettiä, miten pidämme oppijan ja oppimisen kaikessa suunnittelussa ja ratkaisuissa koko jutun ytimessä. Tulisi edelleen pohtia syvemmin sitä, millä vältämme sirpaleisuutta, miten tuemme eheyttävää oppimista, rohkaisemme kokeiluihin ja uuden löytämiseen.
Kyselen itseltäni, jätämmekö oppijan liian helposti oman onnensa nojaan, ellei hän satu olemaan sellainen, jollaisia opiskelijoita mieluiten haluamme opettaa? Olenko väärässä kun sanon, että heitähän me haluamme, jotka ovat tunnilla, osallistuvat ja kuuntelevat, tekevät tehtävänsä ajallaan. Heitä, jotka puhuvat opettajan kanssa samaa kieltä ja saavat opettajankin syttymään. Vaan entä se yksilö, oppija erilaisine tarpeineen?
Mitä teemme heille, jotka tarvitsevat toisenlaista otetta ja mallia? Meillä näitä ratkaisuja on haettu uudelleen ja uudelleen. Löydetty ja hukattu, haettu ja löydetty. Nyt pitää löytää taas. Kansanopistojen olemassaolo on oikeutettua juuri siksi, että se löytää ja että sillä on – ratkaisuja ja toisenlainen tapa toimia. Mutta ei opisto sitä tee, ihmiset tekevät. Minä teen.
Luin Rexilehdestä artikkelia Educa 2010- tapahtumasta, missä professori Andy Hargreaves oli luennoimassa Kestävän kehityksen neljännestä tiestä ja sen löytämisestä.
Koulutuksen paradigmoja hänen mukaansa on tähän mennessä ollut kolme: ensimmäinen on ollut innovatiivisuuden ja ristiriitaisuuden tie, toinen markkinoiden ja standardisoinnin tie ja kolmas tuottavuuden ja kumppanuuden tie. Näiden pohjalta tulisi nyt löytää neljäs tie, joka edellyttää innostavan tulevaisuuden vision luomista. Vision luomisessa tulisi luoda hyvä liitto menneisyyden saavutusten sekä haluttavan tulevaisuuden välillä.
Opistonäkökulmasta tällaisen vision luominen on mahdollinen siksikin, että sekä ”juuret että siivet”, mennyt ja tuleva ovat olleet meillä tietoisesti kehityksen ulottuvuuksina. Me tuppaamme vain tämän aina välillä unohtamaan. Hargreavesin viesti oli, että Suomessa koulutusjärjestelmä on nyt niin hyvä, että sieltä ei ole kuin yksi suunta. Nimittäin suunta alaspäin, ellemme pysty luomaan toimivaa visiota tulevaisuuden varalle. Sen hakeminen on kestävää kehitystä.
Se on myös kestävää johtamista. Itseen pitää palata taas.

Osallistuin tiistaina Arbiksella pidettyyn seminaariin. Teemana oli Maailma Kööpenhaminan jälkeen. Tilaisuus oli päätös VISIO:n “Ilmastonmuutos vapaan sivistystyön haasteena” – täydennyskoulutuskokonaisuudelle, joka toteutettiin viime vuoden puolella.
Tuoreet kommentit