Reksiblogi 19.2.2011
Menneellä viikolla ravasin lumisohjossa suurikirkon editse Säätytalolle. Pakkanen jähmetti loputkin bussiunisista ajatuksistani ja haikailin kävellessäni puolituntisesta lämpimässä, keskittymistä hetkeksi papereihin ennen kokousta sisätiloissa.
Ja kas; kirkkorakennuksen seinään ripustettu banderolli tarkentui silmänurkkaani: Ole Hyvä! Ole arkienkeli! Punaisella pohjalla yksinkertainen teksti, mainos yhteisvastuukeräyksestä. Siitä oli pakko mennä ottamaan kuvakin; niin paljon tuo jonkun bränditaitajan tuotos minuun vaikutti. Yksinkertaista, tehokasta, suurta pienestä, vaikuttavaa ilman alleviivausta. Tämänvuotisella yhteisvastuukeräyksellä autetaan nuoria Suomessa ja kehitysmaissa. Siinä jos missä tarvitaan arkienkeleitä ja arjen hyviä ihmisiä. Mietin olenko minä sellainen.
Yksi tärkeä osa opistotyötä on auttaa nuoria, joiden elämä ja tulevaisuus on hajalla ja hukassa. Se työ on ollut mukana Otavan toiminnassa niin kauan kuin itse olen opistolla ollut. Kolmenkymmenen viiden vuoden aikana ajat ovat muuttuneet, nuorten tarpeet ja tilanteet ovat muuttuneet, koulu on muuttunut.
Muistan monia onnistumiskokemuksia, muistan monia nuoria, joiden kohdalla havahtuminen omiin mahdollisuuksiin on syntynyt vasta kevään loppupuolella, yhteisen rankan opistovuoden päätteeksi. Muistan nuoria, joille sitä havahtumista ei vuoden aikana ehtinyt tapahtua lainkaan. Jotkut nuoret ovat oikeasti saaneet sen toisen mahdollisuuden, jota he ovat tulleet opojen tai vanhempien patistamana opistosta hakemaan. Siitä ilosta on omakin sydän aina hypähtänyt. Opistovuosi voi kuitenkin olla pelkkää harmaata ja mustaa. Kaikille kansanopisto ei ole oikea paikka. Onko kansanopisto yksistään enää kenellekään syrjäytymisen reunamilla pyristelevälle nuorelle hyvä paikka? Vuosi on niin kovin lyhyt aika haavojen parantamiseen.
Meidän kannattaisikin hakeutua tiiviimpään yhteistyöhön muiden alueen toimijoiden kanssa, tehdä parempaa yhdessä. Kaikki sitä toivovat, kun näin haasteellisesta toiminnasta on kysymys. Silloin on tärkeää miettiä ne omat vahvuudet ja hyvät toimintamallit yhteiseen systeemiin, jotta nuori todella löytäisi avun, vahvistuisi ja pääsisi eteenpäin.
Olen viime aikoina miettinyt, miten laaja-alaista yksilöllistä oppimissuunnitelmaa tulisi kehittää avuksi. Jotakin sellaista työkalua tarvitaan. Ja monta muutakin.
Katariina Stenberg (Riittävän hyvä opettaja, PS-kustannus) sanoo, että hän pyrkii elämään lasten kanssa, ei opettamaan heitä. Koulu on muuttunut siinä, että aiemmin koululla oli paljon suurempi merkitys opinantajana. Nykyään malleja ja tietoa tulee verkosta ja mediasta. Lasten sosiaalisen ympyrät ovat huomattavasti laajemmat kuin aiemmin. Oppilaan voi olla vaikea perustella itselleen, miksi koulu on tärkeä. Nykymaailmassa pitkäjännitteisyyttä puuttuu aikuiseltakin, saati sitten lapsilta. Turvattomuus lisääntyy; se koskee niin oppilaita kuin opettajia. Eikä se turvattomuus rajoitu tietenkään kouluun, sitä on kaikkialla.
Tässä me opettajat ja ohjaajat sitten taaperramme ja ihmettelemme, miksi ne oppilaamme eivät tule tunnille, mikseivät tottele. Uhka pudota epäonnistumisen ja toivottomuuden mustaan aukkoon kasvaa ja vahvistuu niin opettajien, ohjaajien kuin opiskelijoiden keskuudessa.
Stenbergin resepti on se, että elää opiskelijoidensa kanssa, ei niinkään aina yritä opettaa. Allekirjoitan ajatuksen. Se on välittämistä, se on arkienkeliyttä.

Tuoreet kommentit