Tag-Archive for » yhteistyö «

Reksiblogi 19.2.2011

Menneellä viikolla ravasin lumisohjossa suurikirkon editse Säätytalolle. Pakkanen jähmetti loputkin bussiunisista ajatuksistani ja haikailin kävellessäni puolituntisesta lämpimässä, keskittymistä hetkeksi papereihin ennen kokousta sisätiloissa.

Ja kas; kirkkorakennuksen seinään ripustettu banderolli tarkentui silmänurkkaani: Ole Hyvä! Ole arkienkeli! Punaisella pohjalla yksinkertainen teksti, mainos yhteisvastuukeräyksestä. Siitä oli pakko mennä ottamaan kuvakin; niin paljon tuo jonkun bränditaitajan tuotos minuun vaikutti. Yksinkertaista, tehokasta, suurta pienestä, vaikuttavaa ilman alleviivausta. Tämänvuotisella yhteisvastuukeräyksellä autetaan nuoria Suomessa ja kehitysmaissa. Siinä jos missä tarvitaan arkienkeleitä ja arjen hyviä ihmisiä. Mietin olenko minä sellainen.

Yksi tärkeä osa opistotyötä on auttaa nuoria, joiden elämä ja tulevaisuus on hajalla ja hukassa. Se työ on ollut mukana Otavan toiminnassa niin kauan kuin itse olen opistolla ollut. Kolmenkymmenen viiden vuoden aikana ajat ovat muuttuneet, nuorten tarpeet ja tilanteet ovat muuttuneet, koulu on muuttunut.

Muistan monia onnistumiskokemuksia, muistan monia nuoria, joiden kohdalla havahtuminen omiin mahdollisuuksiin on syntynyt vasta kevään loppupuolella, yhteisen rankan opistovuoden päätteeksi. Muistan nuoria, joille sitä havahtumista ei vuoden aikana ehtinyt tapahtua lainkaan. Jotkut nuoret ovat oikeasti saaneet sen toisen mahdollisuuden, jota he ovat tulleet opojen tai vanhempien patistamana opistosta hakemaan. Siitä  ilosta on omakin sydän aina hypähtänyt. Opistovuosi voi kuitenkin olla pelkkää harmaata ja mustaa. Kaikille kansanopisto ei ole oikea paikka. Onko kansanopisto yksistään enää kenellekään syrjäytymisen reunamilla pyristelevälle nuorelle hyvä paikka? Vuosi on niin kovin lyhyt aika haavojen parantamiseen.

Meidän kannattaisikin hakeutua tiiviimpään yhteistyöhön muiden alueen toimijoiden kanssa, tehdä parempaa yhdessä. Kaikki sitä toivovat, kun näin haasteellisesta toiminnasta on kysymys. Silloin on tärkeää miettiä ne omat vahvuudet ja hyvät toimintamallit yhteiseen systeemiin, jotta nuori todella löytäisi avun, vahvistuisi ja pääsisi eteenpäin.

Olen viime aikoina miettinyt, miten laaja-alaista yksilöllistä oppimissuunnitelmaa tulisi kehittää avuksi. Jotakin sellaista työkalua tarvitaan. Ja monta muutakin.

Katariina Stenberg (Riittävän hyvä opettaja, PS-kustannus) sanoo, että hän pyrkii elämään lasten kanssa, ei opettamaan heitä. Koulu on muuttunut siinä, että aiemmin koululla oli paljon suurempi merkitys opinantajana. Nykyään malleja ja tietoa tulee verkosta ja mediasta. Lasten sosiaalisen ympyrät ovat huomattavasti laajemmat kuin aiemmin. Oppilaan voi olla vaikea perustella itselleen, miksi koulu on tärkeä. Nykymaailmassa pitkäjännitteisyyttä puuttuu aikuiseltakin, saati sitten lapsilta. Turvattomuus lisääntyy; se koskee niin oppilaita kuin opettajia. Eikä se turvattomuus rajoitu tietenkään kouluun, sitä on kaikkialla.

Tässä me opettajat ja ohjaajat sitten taaperramme ja ihmettelemme, miksi ne oppilaamme eivät tule tunnille, mikseivät tottele. Uhka pudota epäonnistumisen ja toivottomuuden mustaan aukkoon kasvaa ja vahvistuu niin opettajien, ohjaajien kuin opiskelijoiden keskuudessa.

Stenbergin resepti on se, että elää opiskelijoidensa kanssa, ei niinkään aina yritä opettaa. Allekirjoitan ajatuksen. Se on  välittämistä, se on arkienkeliyttä.

Opettajuuden olemuksesta

Tänään törmäsimme opettajuuden olemukseen kun haimme joihinkin koulutuksiin resursseja. Joku totesi omasta itsestään, ettei ole hyvä kouluttaja tähän koulutukseen, koska ei itse ole syttynyt aiheelle, vaikka teknisesti ja pedagogisesti sen hallitseekin. Tällainen näkökulma oli tilanteessa vähän yllättävä, mutta erittäin tärkeä tunnustaa ja tuoda esille.

Sytyttäminen on opettajan ja kouluttajan tehtävä, toisten innostaminen siis. Se taas vaatii ainakin jonkinlaista syttymistä itseltä onnistuakseen. Lyhyiden koulutustilaisuuksien kohdalla oma innostus on erityisen tärkeää, koska aikaa ei ole hukattavissa. Sen lisäksi, että osaa asiansa, pitää siihen uskoa.

Mutta kuinka sitten jaetaan työt järkevästi ja oikeudenmukaisesti, oppilaitoksessa, missä uusia koulutustehtäviä haetaan jatkuvasti eikä tunnintarkka työsuunnitelma ole mahdollinen? Kuka määrittelee, missä olen tarpeellinen ja hyvä? Mikä on organisaation ja henkilön oma näkemys tarpeesta ja tarpeellisuudesta? Onko määrättävä pakolla vai lempeällä ohjauksella? Useimmiten syttynyt haluaa sytyttää, kulkea ja kouluttaa ja virtaa riittää seuraaviin koitoksiin. Kun ollaan tiukilla, pitäisi löytyä apuja ja jakajia.

Olemme persoonina erilaisia. Toiset ovat hyviä “sisäänheittäjiä”, toiset taas ryhmän sitojia, dynamiikan ymmärtäjiä. En oikein tiedä muita keinoja näissä tilanteissa kuin keskustelu, keskustelu ja taas keskustelu. Pitää tulla nuo perustelut näkyviksi ja jakoon.

Opettaminen on siitä aika poikkeuksellinen työtehtävä, että sitä ei voi tehdä yksin. Ei kerta kaikkiaan voi! Opettajuuden ytimiä ravisteltiin eilen myös Teemalla Opettaja.tv:ssä. Siinä haastateltiin nuoria opettajia, jotka kertoivat sijaiskokemuksistaan eri kouluissa. Lyhyet sijaisuudet eivät mahdollista kovinkaan helppoa tapaa päästä koulun kulttuuriin, luokan dynamiikkaan tai ilmapiiriin sisälle, varsinkaan kun kukaan ei ehdi näitä sijaisia juurikaan ohjata tai neuvoa.

Ihastellen ja hyvällä mielellä kuuntelin näiden nuorten opettajien sukelluksia, mokia ja itsearviointia noista sijaisuushetkistä. Eräs heistä totesi, että kannattaa jättää ne suunnitelmat ja paperit ja heittäytyä vaan mukaan. Että ei ole niin väliä, saako kaikki suunnitellut tunnit pidettyä, kun vain muuten jää sellainen tunne, että on ollut hyödyksi. Ja joku totesi, että epävarmuutta ei pidä näyttää, pitää yrittää vaan luottaa itseensä. Kokemus tuo lisää varmuutta. Oli aivan ihastuttavaa kuunnella Mikkelin Lyseon mediavaikuttajaa Sari Noposta, joka kuvasi omaa polkuaan opettajaksi; epävarmuudesta sinuksi itsensä kanssa ja samalla oman työn ja opiskelijoiden. Hän osui ihan ytimeen sanomalla, että se, että opettajan työssä kehittyy ja kasvaa, taitaa ollakin koko työn juju. Työ ei ole samanlaista koskaan ja oma kehittyminen lisää mahdollisuuksia kokeilemiseen ja rentoon menoon. Se näkyi hyvin hänen tunniltaan kuvatussa videopätkässä. Siinä oli hauskuutta, syttymistä ja sytyttämistä roppakaupalla.

Eilisessä ohjelmassa joku nuorista opettajista totesi, että opettajan pitää haluta jossakin määrin olla esillä. Tästä puhui myös Kaija Juurikkala ollessaan mukana Opettajuuden Tulevaisuus-pajassa vuosi sitten. Hän totesi, että jokainen opettajaksi ryhtynyt on jollakin tavalla narsisti. Siinä on se haaste, miten narsismin, oman itsen esilläolon ja tärkeyden, sekä toisia varten olemisen ja oppimisen apuna olemisen, välille syntyy sopiva balanssi.

Sari Noponen puhui jaksamisesta. Ja yllättävästi siinä mielessä, että jaksaminen on hänestä kuuntelemista.

Syttymistä, sytyttämistä, välittämistä ja kuuntelemista. Opetustyö on myös itsen opettelua ja oppimista. Yhteistyön oppimista. Jatkuvaa sellaista.